Katja ja Kari Kuusinen ovat tehneet valtavan urakan remontoidessaan Hiekkaharjun kartanon.

Virtaviivainen päärakennus pylväineen edustaa uusklassista rakennustyyliä

Vä­hän sel­lai­nen DDR-mei­nin­ki, Kat­ja Kuu­si­nen ar­vi­oi kier­tä­es­sään en­ti­sen kun­nal­lis­ko­din pi­ha­pii­riä. Jy­ke­vä, kä­sin veis­tet­ty hir­si­run­koi­nen pää­ra­ken­nus sei­soi ko­me­a­na, mut­ta sen yh­tey­teen 60-lu­vul­la pys­ty­tet­ty li­sä­ra­ken­nus ei oi­kein vas­tan­nut Kat­jan et­si­mää maa­lai­si­dyl­liä. Mo­nis­ta pi­ha­ra­ken­nuk­sis­ta oli ri­kot­tu ik­ku­noi­ta ja pi­hal­la lo­jui au­ton­ro­mu­ja. Paik­ka oli ol­lut tyh­jil­lään vii­si vuot­ta ja kai­pa­si ki­pe­äs­ti huo­len­pi­toa.

Kon­ne­ve­den kun­ta ha­lu­si suu­res­ta, tuot­ta­mat­to­mas­ta kiin­teis­tös­tään pi­kai­ses­ti eroon. Hel­sin­ki­läi­set Kat­ja ja Kari yh­des­sä toi­sen pa­ris­kun­nan kans­sa taas haa­vei­li­vat rau­hal­li­ses­ta, tur­val­li­ses­ta pai­kas­ta kau­ka­na Hel­sin­gin ydin­kes­kus­tas­ta.

Kaikki kartanon tulisijat on rakennettu jälkeenpäin.

En­si­käyn­nis­tä 26 vuot­ta

Ru­mas­ta li­sä­ra­ken­nuk­ses­ta, ro­mus­ta ja val­ta­vas­ta työ­mää­räs­tä huo­li­mat­ta ne­lik­ko päät­ti jät­tää tar­jouk­sen, joka ai­heut­ti hei­dän ys­tä­vis­sään hil­peyt­tä.

– Eten­kin aja­tus um­pis­ta­di­lai­ses­ta mie­hes­tä­ni trak­to­rin pui­kois­sa sai ka­ve­rim­me lyö­mään ve­toa, kuin­ka no­pe­as­ti pa­lai­sim­me ta­kai­sin Hel­sin­kiin. Kari oli kui­ten­kin meis­tä nel­jäs­tä se, joka en­sim­mäi­sek­si eh­dot­ti tar­jouk­sen te­koa, Kat­ja muis­te­lee.

Myö­hem­min ys­tä­vät jou­tui­vat myön­tä­mään hä­vi­ön­sä, sil­lä sta­di­lais­ten en­si­pyö­räh­dyk­ses­tä Kon­ne­ve­del­lä on ku­lu­nut jo 26 vuot­ta. Ny­ky­ään pää­kau­pun­ki­seu­dul­la on mu­ka­va käy­dä ky­läi­le­mäs­sä, mut­ta Kat­jan ja Ka­rin sy­dä­met ovat vah­vas­ti juur­tu­neet Kes­ki-Suo­meen.

Suuri osa huonekaluista on hankittu Helsingin huutokaupoista. Kustavilainen pöytä oli Karilla ja Katjalla jo Helsingissä, tuolit ovat tuoreempi hankinta.

Lo­pu­ton re­mont­ti

Ihan pien­tä työ­maa­ta Kat­ja ja Kari ei­vät hank­ki­neet­kaan. Vuo­des­ta 1927 or­po­jen, köy­hien, mie­len­ter­veys­po­ti­lai­den ja van­hus­ten ko­ti­na toi­mi­nut pää­ra­ken­nus kä­sit­tää kol­mes­sa asuin­ker­rok­ses­sa 750 ne­li­ö­tä, ylim­pä­nä on vie­lä kyl­mää vint­ti­ti­laa. Uusk­las­si­sen pää­ra­ken­nuk­sen li­säk­si ti­laan kuu­luu hulp­pe­at 1 200 ne­li­ö­tä myö­hem­min ra­ken­net­tu­ja ti­lo­ja, ku­ten hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan asun­to­la. Li­säk­si on kak­si isoa na­vet­taa, pik­ku­na­vet­ta, si­ka­la, ait­ta ja pui­ma­la. On­pa ti­lal­la ol­lut sai­raa­la-ai­koi­na jopa oma ruu­mis­huo­ne.

Iso tila vaa­tii jat­ku­vaa huo­len­pi­toa.

– Meil­lä on koko ajan jon­kin­lai­nen re­mont­ti me­neil­lään. Par­haim­mil­laan olem­me työl­lis­tä­neet yh­den tim­pu­rin ihan va­ki­tui­ses­ti.

Paksut ryijyt ovat kauniita ja käytännöllisiä, sillä ne suojaavat vedolta. Vesilahden ryijyn malli on vuodelta 1884.

Il­man juok­se­vaa vet­tä

Es­teet­tis­tä yl­lä­pi­toa on teh­ty kas­sa­vir­ran mu­kaan huo­ne ja nurk­ka ker­ral­laan sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä kun teh­dään, niin teh­dään kun­nol­la. Suu­rim­pia töi­tä on ol­lut pää­ra­ken­nuk­sen pa­laut­ta­mi­nen al­ku­pe­räi­seen lois­toon­sa kai­va­mal­la van­hat hir­ret ja lank­ku­lat­ti­at esiin muo­vi­pin­to­jen ja kip­si­le­vy­jen al­ta. En­sim­mäi­set kak­si vuot­ta ta­los­sa elet­tiin täy­sin il­man juok­se­vaa vet­tä.

Am­mat­ti­lais­ten avus­tuk­sel­la re­mon­teis­ta on sel­vit­ty il­man suu­rim­pia ka­tast­ro­fe­ja, mut­ta jot­kut pik­ku­mo­kat ovat jää­neet har­mit­ta­maan.

– Ta­lon ikään näh­den oli har­vi­nais­ta, et­tä tääl­lä oli al­ku­pe­räi­nen kes­kus­läm­mi­tys. Luo­vuim­me van­hois­ta ve­si­kier­to­pat­te­reis­ta, kos­ka ne oli­vat niin huo­nos­sa kun­nos­sa. Vas­ta myö­hem­min sain tie­tää, et­tä nii­tä­kin oli­si voi­nut en­ti­söi­dä.

Keittiö remontoitiin reilu vuosi sitten. Ammattilaiskäyttöön tarkoitetun leveän kaasuhellan päällä on Finelin 60-luvun kattila, joka on edelleen käytössä samoin kuin 50-luvun radio ja 40 vuotta vanha pastakone.

Jak­sa­mi­nen tuli vas­taan

Alus­ta as­ti Kat­jal­le ja Ka­ril­le oli sel­vää, et­tei Kon­ne­ve­del­tä pen­de­löi­täi­si muu­al­le töi­hin.

– Ha­lu­sim­me elät­tää it­sem­me maal­la, niin­pä aloim­me miet­tiä, mi­ten voi­sim­me yh­dis­tää kar­ta­non ti­lat ja osaa­mi­sem­me.

Aja­tus oma­va­rai­suu­des­ta kieh­toi Kat­jaa ja hän haa­li pi­ha­pii­riin leh­miä, lam­pai­ta, ka­no­ja, pu­pu­ja, he­vo­sen ja si­an­kin. Yh­den nai­sen jak­sa­mi­nen tuli kui­ten­kin äk­kiä vas­taan, li­säk­si Kat­jan sy­dän­tä kai­her­si ai­na, kun jos­tain eläi­mes­tä oli luo­vut­ta­va.

– Ym­mär­sin, et­tei mi­nus­ta voi ol­la kaik­kien pe­las­ta­jak­si. Nyt kans­sam­me on enää Kal­le-kis­sa.

Lattioita lämmittävät kymmenet itämaiset matot, joita on hankittu ulkomailta ja huutokaupoista.

Unel­mien työ­paik­ka

Kat­jan kas­va­tus­tie­tei­li­jän opin­not sekä pa­ris­kun­nan ra­vin­to­la-alan ko­ke­mus ni­vou­tui­vat lo­pul­ta luon­nol­li­ses­ti mat­kai­lu­a­lan yri­tyk­sek­si. Ny­ky­ään Hiek­ka­har­jun kar­ta­no ma­joit­taa ja ra­vit­see niin yri­tys­vie­rai­ta kuin hää­seu­ru­ei­ta. Van­has­ta pui­ma­las­ta on teh­ty kau­nis juh­la­paik­ka, joka on eten­kin hää­pa­rien suo­si­os­sa.

Ta­los­sa ei ole erik­seen yk­si­tyis­tä puol­ta ja ho­tel­li­puol­ta, vaan tun­nel­mal­li­sis­sa sa­leis­sa tar­joil­laan vä­lil­lä vie­rail­le, toi­se­na päi­vä­nä lou­nas­te­taan vain omal­la po­ru­kal­la. Tar­vit­ta­es­sa jopa Kat­jan ja Ka­rin oma ma­kuu­huo­ne on vie­rai­den käy­tös­sä.

Ensikäynnistä Konnevedellä on nyt 26 vuotta. Helsinkiläissyntyiset Katja ja Kari ovat juurtuneet vuosien aikana Keski-Suomeen.

Yh­tä luon­non kans­sa

Tal­vel­la pi­ha­pii­ris­sä on verk­kai­nen tun­nel­ma. He­del­mä­pui­den ok­sat kaar­tu­vat lu­men pai­nos­ta ja Kat­jan ra­ken­ta­mat kau­niit ha­vu­a­se­tel­mat ko­ris­ta­vat oven­pie­liä. Alun pe­rin Kat­ja ha­lu­si maal­le voi­dak­seen elää yh­des­sä luon­non kans­sa, ei­kä sen tai­ka ole vuo­sien ai­ka­na ka­don­nut. Aa­mui­sin hän kä­ve­lee usein ly­hy­en len­kin kis­san kans­sa. Jos­kus pi­hal­la on ol­lut vas­tas­sa val­ta­va uros­hir­vi hen­ki höy­ry­ten tui­jot­ta­mas­sa tu­li­jaa. Ke­vääl­lä lä­hei­sel­le lam­mel­le saa­pu­vat lau­lu­jout­se­net ja kur­ki­pa­ris­kun­ta ovat jo van­ho­ja tut­tu­ja ne­kin.

Vas­ta vii­mei­sen vii­den vuo­den ai­ka­na ar­ki Hiek­ka­har­jun kar­ta­nos­sa on hi­das­tu­nut.

– Paah­doim­me täy­sil­lä lä­hes kak­si­kym­men­tä vuot­ta, ra­ken­sim­me yri­tys­tä ja kun­nos­tim­me ti­laa. Nyt on vih­doin ai­kaa vä­hän hil­jen­tää tah­tia ja kes­kit­tyä elä­män pe­rus­tär­kei­siin jut­tui­hin, jot­ka mi­nul­le ovat es­te­tiik­ka ja hyvä ruo­ka.

Tahmainen, tomusokerilla koristeltu kanelikierrekakku on arkiherkku, jota Hiekkaharjussa tarjotaan usein.

Jos oli­si li­sää tun­te­ja

Ti­laa mu­ka­na os­ta­mas­sa ol­lut pa­ris­kun­ta on jo muut­ta­nut Hiek­ka­har­jus­ta muu­al­le, mut­ta uu­sia tut­ta­vuuk­sia on tul­lut ti­lal­le. Kat­jan ja Ka­rin li­säk­si ti­lal­la asu­vat myös Ep­pu, Jaak­ko ja Pek­ka.

– Ruo­ka ryt­mit­tää ar­kem­me. Aloi­tan päi­vän puu­ron kei­tol­la, sit­ten on vuo­ros­sa ul­koi­lua. Lou­naan jäl­keen talo hil­je­nee, kun­nes on il­ta­päi­vä­kah­vien ai­ka. Ne nau­ti­taan pit­kän kaa­van kaut­ta. Sit­ten on­kin ai­ka aloit­taa il­lal­li­sen val­mis­te­lu.

Ruo­an­lai­tos­sa Kat­ja hyö­dyn­tää pal­jon omaa sa­toa. Puu­tar­has­sa kas­vaa ome­na­pui­ta ja mar­ja­pen­sai­ta, yrt­te­jä, syö­tä­viä kuk­kia ja vil­liyrt­te­jä.

– Jos vuo­ro­kau­teen sai­si li­sää tun­te­ja, vil­je­li­sin mie­lel­lä­ni kai­ken ruo­an it­se. Lii­kaa töi­tä ei kui­ten­kaan kan­na­ta haa­lia, ar­jes­ta pi­tää voi­da naut­ti­a­kin.

Päämakuuhuoneen seinää koristaa Marjukka Paunilan öljyvärityö, jonka väreihin Katja aikoinaan ihastui. Koko sängyn levyinen lammaspeitto on löytö Saarenmaalta Kuressaaren torilta.

Ruu­sun­pu­nai­set la­sit

Vuo­sien ai­ka­na ikä­nei­to talo oik­kui­neen on tul­lut tu­tuk­si, se pää­see yl­lät­tä­mään enää har­voin.

– En­nen oli ka­tast­ro­fi, jos rän­ni vä­hän vuo­ti. Nyt osaam­me suh­tau­tua jopa jo­ka­tal­vi­seen put­kien jää­ty­mi­seen ym­mär­ryk­sel­lä. Em­me oli­si suo­riu­tu­neet re­mon­teis­ta ja maa­lai­se­lä­mään so­peu­tu­mi­ses­ta il­man vah­vo­ja vaa­le­an­pu­nai­sia la­se­ja.

– Sel­vi­sim­me kai­kes­ta, vaik­ka olim­me ai­van osaa­mat­to­mia. Pe­ri­aat­teem­me oli, et­tä rat­kom­me on­gel­man ker­ral­laan, em­me­kä mis­sään ti­lan­tees­sa an­na pe­rik­si.

Kar­ta­nos­ta on Kat­jan tai­ta­vis­sa kä­sis­sä ra­ken­tu­nut koti, jos­sa on mie­le­käs­tä asua.

– Ha­lu­sim­me pai­kan, jon­ka es­teet­ti­syys tuot­taa iloa. Ajan ker­rok­sel­li­suus ja per­soo­nal­li­suus saa­vat nä­kyä, ta­va­roi­den ra­hal­li­sel­la ar­vol­la ei ole mer­ki­tys­tä. Eu­ro­ja tär­ke­äm­pää on si­sus­tuk­sen haus­kuus.

Matka Meksikoon toi aikoinaan kylpyhuoneen inspiraationa. Laatat jäljittelevät kalkkikive, ja timpuri rakensi säilytyskaapit ulkona harmaannutetusta puusta.

Tol­kul­li­nen teko

Vii­me ai­koi­na Kat­ja on yhä use­am­min miet­ti­nyt, mi­ten vii­saas­ti he te­ki­vät­kään ryh­ty­es­sään hul­luun pe­las­tu­su­rak­kaan. Pai­kan siu­nauk­sek­si koi­tui juu­ri se Kat­jan vi­haa­ma DDR-hen­ki­nen asun­to­la.

Kun vii­mei­set asuk­kaat muut­ti­vat van­hain­ko­dis­ta pois 1989, van­ha hir­si­nen pää­ra­ken­nus sai kun­nal­ta polt­to­tuo­mi­on. Pa­lo­pääl­lik­kö kui­ten­kin es­ti tu­ho­ai­keet, sil­lä lii­an lä­hel­lä si­jain­nut uu­dem­pi ra­ken­nus oli­si to­den­nä­köi­ses­ti pa­la­nut sa­mas­sa ry­tä­käs­sä.

Epäi­le­väis­ten kun­ta­lais­ten sy­dä­met su­li­vat vii­meis­tään avoi­mis­sa ovis­sa, jot­ka Kat­ja ja Kari jär­jes­ti­vät näyt­tääk­seen pai­kal­li­sil­le, mitä ta­los­sa on vii­mei­sen 20 vuo­den ai­ka­na puu­hat­tu.

– Paik­ka oli mo­nil­le tut­tu ja hei­tä tie­tys­ti as­kar­rut­ti, mitä ne hel­sin­ki­läi­set ovat siel­lä teh­neet.

Ti­lai­suu­des­sa Kat­ja kuu­li ohi­men­nen kes­kus­te­lun, jos­sa eräs her­ra myön­si, et­tä ti­lan myy­mi­nen vie­raal­le oli sit­ten­kin hyvä asia. Ku­kaan pai­kal­li­nen tus­kin oli­si osan­nut näh­dä ta­lon his­to­ri­an läpi ja saa­da sii­tä ai­kai­sek­si jo­tain niin kau­nis­ta.

– Teim­me siis lo­pul­ta ky­län uk­ko­jen­kin mie­les­tä ihan tol­kul­li­sen teon.