Tun­ne­lin läpi koh­ti tam­mien reu­nus­ta­maa ku­jaa, vie­res­sä laak­sos­sa kie­mur­te­le­va joki. Tun­nel­ma kuin eng­lan­ti­lai­ses­sa pik­ku­ky­läs­sä. Sii­nä oli Mia-Ire­nen ja Hen­ri­kin en­si­vai­ku­tel­ma, kun he mat­ka­si­vat kat­so­maan Fis­kar­sis­sa myy­tä­vä­nä ole­vaa oma­ko­ti­ta­loa.

Poh­jan­maal­la syn­ty­nyt ja Vaa­sas­sa pit­kään asu­nut pari pää­tyi Hel­sin­gis­tä Raa­se­po­riin, kun pan­de­mia tuli ja muut­ti mo­nen suh­det­ta asu­mi­seen.

– Työt oli­vat vie­neet mei­dät Hel­sin­kiin, jos­sa mei­dän oli mää­rä asua kak­si vuot­ta. Mut­ta sit­ten is­ki ko­ro­na, sa­noo Mia-Ire­ne.

Mil­lai­nen paik­ka elää ja oles­kel­la on suur­kau­pun­ki, joka on täy­sin sul­jet­tu? Ju­han­nuk­seen 2021 men­nes­sä Mia-Ire­nen ja Hen­ri­kin aja­tus oli kyp­sy­nyt val­miik­si.

– Ha­lu­sim­me ulos ker­ros­ta­los­ta, omaan ta­loon ja puu­tar­haan!

Ystävä piti Mia-Irenelle ja Henrikille niin vakuuttavan puheen Fiskarsin puolesta, että etsinnät laajennettiin pääkaupunki-seudulta läntiselle Uudellemaalle.

Kun pää­tös oli teh­ty, asi­at al­koi­vat ede­tä no­pe­as­ti. Ta­lo­ja kat­sot­tiin en­sin Hel­sin­gin lä­his­töl­tä.

– Mut­ta sit­ten ys­tä­vä­ni piti meil­le va­kuut­ta­van myyn­ti­pu­heen Fis­kar­sis­ta. Hän maa­la­si sii­tä niin idyl­li­siä ku­via, et­tä laa­jen­sim­me ha­kua myös sin­ne suun­taan, Mia-Ire­ne ker­too.

Jo hei­nä­kuun 2021 lo­pus­sa val­koi­ses­ta ta­los­ta kuk­ku­lal­la tuli hei­dän, ja syys­kuus­sa muu­tet­tiin.

HEL­PO­TUK­SEN HUO­KAUS

Ai­kai­sem­mat omis­ta­jat oli­vat käyt­tä­neet ta­loa ai­no­as­taan ke­säi­sin. He oli­vat teh­neet mit­ta­van re­mon­tin vuon­na 2013, jo­ten mi­tään ei tar­vin­nut kor­ja­ta tai muut­taa en­nen kuin Hen­rik ja Mia-Ire­ne aset­tui­vat ta­lok­si. Kaik­ki kun­nos­tus oli teh­ty pe­rin­ne­me­ne­tel­min, juu­ri niin kuin Hen­rik ja Mia-Ire­ne­kin oli­si­vat teh­neet. Sei­nät oli pääl­lys­tet­ty pin­ko­pah­vil­la ja maa­lat­tu pel­la­va­öl­jy­maa­lein.

– Me em­me ol­leet ai­kai­sem­min mi­ten­kään val­kois­ten pin­to­jen ys­tä­viä, mut­ta tääl­lä rau­hal­li­nen vaa­leus tun­tui niin oi­ke­al­ta. Heti en­sim­mäi­sel­lä käyn­nil­lä mei­dät val­ta­si rau­han tun­ne, sil­mä ja mie­li le­pä­si ja saat­toi huo­kais­ta sy­vään, Mia-Ire­ne muis­taa.

Kun vie­lä pa­ris­kun­nan tum­mat ja me­he­vä­sä­vyi­set huo­ne­ka­lut sai­vat vaa­leis­ta pin­nois­ta hy­vän taus­tan, ei tar­vin­nut läh­teä hy­vää muut­ta­maan.

Pariskunta nauttii tilavasta kodistaan, jossa kummallakin on mahdollisuus harrastaa ja työskennellä häiritsemättä muita. Fiskars on tarjonnut heille mielenkiintoisen ja kulttuurisesti rikkaan asuinympäristön muiden taiteellisten sielujen parissa.

Vaik­ka talo ei re­mont­tia kai­van­nut­kaan, au­to­tal­li pää­tyi täy­del­li­seen mul­lis­tuk­seen. Se muu­tet­tiin vas­taa­maan la­vas­ta­jan ja muu­si­kon tar­pei­ta.

– Tar­vit­sim­me ti­la­van pai­kan, jos­sa voi ra­ken­nel­la sekä työ­hön liit­ty­viä jut­tu­ja et­tä omia pro­jek­te­ja. Hen­rik har­ras­taa myös van­ho­jen soit­ti­mien kun­nos­tus­ta, Mia-Ire­ne ker­too.

Kyl­män tal­lin ki­vi­lat­tia kai­vet­tiin au­ki ja koko ra­ken­nus eris­tet­tiin. Kai­ken kruu­na­si koko sei­nän le­vyi­nen tai­te­o­vi.

– Nyt meil­lä on viih­tyi­sä ja läm­min paik­ka, jos­sa puu­has­te­lem­me usein yh­des­sä ja erik­seen.

Musta väri ja rosteripinnat tuovat keittiöön mukavasti tehdashenkeä. Aamiaiset ja lounaat syödään yleensä baarituoleilla istuen. Samalla voi ihmetellä pihalla liikkuvia peuroja. Keittiöstä pääsee kätevästi suoraan terassille, mikä helpottaa grillatessa tai muuten ulkona syödessä.

LA­VAS­TA­JAN AAR­RE­AIT­TA

Mia-Ire­ne ja Hen­rik ei­vät ole niin­kään pin­to­jen tuu­naa­jia, vaan he ra­ken­ta­vat alus­ta as­ti it­se. Pi­ha­va­ras­tos­sa on aar­re­ait­ta: edel­li­sen omis­ta­jan jät­tä­miä van­ho­ja ik­ku­noi­ta ja ovia sekä puu­ta­va­ra­va­li­koi­ma, jos­ta kel­paa am­men­taa ma­te­ri­aa­lia ai­na, kun ins­pi­raa­tio is­kee.

Mia-Irene työskentelee suurimmaksi osaksi kotoa käsin. Viihtyisä työhuone on siksi tärkeä. Pöytä on tehty vanhasta säilytyslaatikosta, jolle laitettiin pyörät alle. Vanha laskukone pöydällä on äidinisän entiseltä työpaikalta Pietarsaaresta. Tässä huoneessa yöpyvät myös vieraat, sohvan voi avata sängyksi. Nojatuoli on kirppislöytö.

Free­lan­ce­ri­na muun mu­as­sa Ylel­le työs­ken­te­le­väl­lä Mia-Ire­nel­lä on myös pie­ni va­ras­to ka­lus­teil­le, joi­ta hän käyt­tää it­se la­vas­ta­es­saan tuo­tan­to­ja ja vuok­raa tuo­tan­to­yh­ti­öil­le. Jos­kus la­vas­tuk­siin han­kit­tu­ja esi­nei­tä pää­tyy myös omaan ko­tiin, jos ne ko­lah­ta­vat so­pi­vas­ti tyy­liin ja ma­kuun.

Kaik­kia am­mat­ti­nik­se­jä ei ole kui­ten­kaan tuo­tu ko­tiin. Tau­lu­ja tai keit­ti­ön kaa­ke­lei­ta ei ole tääl­lä kiin­ni­tet­ty il­mas­toin­ti­tei­pil­lä ei­kä mis­sään näy nip­pu­si­tei­tä.

Olohuone ja ruokasali ovat yhtenäistä tilaa. Nahkanojatuolit voisivat kertoa monta tarinaa. Ne olivat ensin Mia-Irenen isoisän työpaikalla Pietarsaaressa, josta ne siirtyivät hänen äitinsä yrityksen odotushuoneeseen. Metallinen sohvapöytä on Jotexilta, tiikkinen peritty isänäidiltä ja -isältä. Kattovalaisin on kauan sitten tehty löytö Juthbackan markkinoilta.

HA­KU­VAH­DIT PÄÄL­LÄ

Mie­lui­si­na tyy­li­vuo­si­kym­me­ni­nä Mia-Ire­ne mai­nit­see 1950–70-lu­vut. Pa­ris­kun­nan tiik­ki­huo­ne­ka­lut so­pi­vat­kin 1940-lu­vun lo­pun ta­loon lois­ta­vas­ti.

– En ole kui­ten­kaan lu­kin­nut si­sus­tus­ta mi­hin­kään tiet­tyyn ai­kaan, vaan se­koit­te­len iloi­ses­ti tyy­le­jä ja ai­ka­kau­sia. Luon­non sä­vyt ovat ai­na mu­ka­na, puu­pin­nat ja kas­vien vih­reä. Van­hat nah­ka­soh­vat­kin ovat iha­nat, vaik­ka eh­kä vä­hän has­sut ve­gaa­ni­ko­dis­sa, Mia-Ire­ne sa­noo ja nau­raa.

Si­sus­tus­löy­tö­jä teh­dään usein Tori.fi:stä, ja Hen­rik ja Mia-Ire­ne ovat val­mii­ta mat­kus­ta­maan vä­hän kau­em­mak­si­kin, kun juu­ri se oi­kea ka­lus­te tu­lee vas­taan.

Mia-Ire­nel­lä on ha­ku­vah­dit toi­min­nas­sa jat­ku­vas­ti. Vaih­te­lun­ha­lui­se­na hän on val­mis lait­ta­maan kier­toon niin pöy­tiä kuin soh­vi­a­kin. Tau­lut vaih­te­le­vat usein paik­kaa. Ai­no­as­taan vit­rii­ni­kaa­pit py­sy­vät ikui­ses­ti.

Huo­nei­den vaa­le­at pin­nat ovat ku­lu­nei­den kah­den vuo­den ai­ka­na opet­ta­neet Mia-Ire­nel­le myös jo­tain uut­ta hä­nes­tä it­ses­tään.

– Työs­sä­ni olen jat­ku­val­la syö­töl­lä te­ke­mi­sis­sä vä­rien ja ku­vi­oi­den kans­sa. Kun sit­ten suun­taan ko­tiin, tun­nen et­tä rau­hoi­tun, kun ym­pä­ris­tö on va­paa lii­al­li­sis­ta är­syk­keis­tä. Neut­raa­lit pin­nat ovat ny­ky­ään mi­nun jut­tu­ni.

HEL­LA­PUU­TA ME­NEE

Asu­mi­nen oma­ko­ti­ta­los­sa on tuo­nut elä­mään uu­sia ru­tii­ne­ja. Ta­los­sa on vii­si tu­li­si­jaa, jo­ten jo­kai­nen kyl­män vuo­de­na­jan aa­mu al­kaa tu­len­te­ol­la. Fis­kar­sis­sa val­mis­tet­tu pel­let­ti­ka­mii­na on te­ho­kas, päi­vän ai­ka­na se eh­tii läm­mit­tää lä­hes koko ala­ker­ran. Keit­ti­ön puu­hel­laa käy­te­tään läm­mit­tä­mi­sen li­säk­si myös ruo­an­lait­toon.

– Pui­den kan­ta­mi­nen ja läm­mit­tä­mi­nen ovat mie­lui­sia ri­tu­aa­le­ja, jot­ka teh­dään it­seä ja omaa hy­vin­voin­tia var­ten. Täs­sä koh­taa tun­tuu hy­väl­tä ot­taa as­ke­lia taak­se­päin mo­der­nin maa­il­man me­nos­ta.

Sitä pait­si puil­la läm­mit­tä­mi­nen pie­nen­tää huo­mat­ta­vas­ti säh­kö­las­ku­ja, ja puu­hel­lal­la va­lu­rau­ta­pa­das­sa hau­du­tet­tu ruo­ka­kin mais­tuu pa­rem­mal­ta. To­sin ai­na ei ole help­poa ar­vi­oi­da polt­to­puu­me­nek­kiä oi­kein.

– Vii­me syk­sy­nä ti­la­sim­me tal­vek­si kym­me­nen kuu­ti­o­ta pui­ta. Ne lop­pui­vat jo tam­mi­kuus­sa, Mia-Ire­ne ker­too.

Piha on ollut Mia-Irenen projekti. Hän on rakentanut itse aidan ja kasvatuslavat. Puutarhanhoito on opettanut tekijäänsä, välillä erehdystenkin kautta. Tämän vuoden puutarhaprojekti on potagerin perustaminen. Ranskalaistyyppisessä keittiöpuutarhassa saavat vihannekset ja kukat kasvaa vieri vieressä.

KAL­LI­ON­NYP­PY­LÄL­LE SUUN­NIT­TE­LE­MAAN

Uut­ta opit­ta­vaa ja haas­tei­ta on tar­jon­nut myös viih­tyi­sä tont­ti, jol­la muut­ta­es­sa oli kas­vi­huo­neen li­säk­si vain lä­hes luon­no­ti­las­sa ole­va pi­ha­pii­ri ja joi­ta­kin ha­vu­kas­ve­ja. Aluk­si aja­tus oli lait­taa pi­haan muu­ta­mia kas­vu­la­vo­ja, mut­ta sit­ten hom­ma läh­ti vä­hi­tel­len la­pa­ses­ta.

– Ei meil­lä ole ol­lut mi­tään val­mis­ta suun­ni­tel­maa. Kii­pe­sim­me vain is­tu­maan lä­hei­sel­le kal­li­on­nyp­py­läl­le, jos­ta nä­kyy pi­ha­pii­ri hy­vin ja sit­ten mie­tim­me, mitä mi­hin­kin voi­si tul­la.

Piha on ol­lut Mia-Ire­nen pro­jek­ti, hän on ra­ken­ta­nut it­se ai­dan ja kas­vu­la­vat.

– Yh­des­sä kui­ten­kin suun­nit­te­lim­me ja ky­syin Hen­ri­kin mie­li­pi­det­tä. Mi­nun ko­ke­muk­se­ni ra­joit­tui vain par­ve­ke­kuk­kien hoi­ta­mi­seen, jo­ten olen an­ta­nut työn opet­taa, vä­lil­lä ereh­dys­ten­kin kaut­ta.

Ton­tin maa­pe­räs­sä on val­ta­vas­ti ki­viä, joi­ta on kai­vet­tu yh­des­sä pois. Hen­rik on ot­ta­nut kaik­ki tal­teen, jo­ten niis­tä var­maan­kin syn­tyy jos­sain vai­hees­sa ins­tal­laa­ti­oi­ta puu­tar­haan.

Suu­re­na haas­tee­na kai­kel­le kas­vat­ta­mi­sel­le ovat ol­leet ne­li­jal­kai­set naa­pu­rit, jot­ka ei­vät kaih­da mi­tään kei­no­ja pyr­kies­sään ate­ri­oi­maan pi­hal­le.

– Puu­tar­haa ym­pä­röi­vä ai­ta on nous­sut ai­na vaan kor­ke­am­mak­si, mut­ta edel­leen­kin aa­mu­kah­vi­seu­rak­si il­mes­tyy päi­vit­täin peu­ra­lau­ma, Mia-Ire­ne har­mit­te­lee.

Makuuhuoneen yhteydessä on pieni lukuhuone, jonka jättinojatuoliin kelpaa käpertyä. Nordformin tuoli hankittiin Ellokselta, Furninovan graafinen matto on Vepsäläiseltä. Sovitusnukke on kirppislöytö.

KY­LÄS­SÄ ON RAU­HAA

Fis­kar­sin va­ki­tui­sis­ta asuk­kais­ta lä­hes puo­let on tai­tei­li­joi­ta tai kä­si­työ­läi­siä, ja ky­läs­sä asu­mi­nen on osoit­tau­tu­nut jopa pa­rem­mak­si kuin Mia-Ire­ne ja Hen­rik osa­si­vat aja­tel­la.

– Fis­kar­sis­ta on löy­ty­nyt rau­haa ja ti­laa elää ja ol­la juu­ri niin kuin toi­voo. Vaik­ka uu­sia seik­kai­lu­ja eh­kä jos­kus taas tu­lee eteen, täs­sä on nyt hyvä. Kun läm­pi­mä­nä ke­säil­ta­na is­tu­taan päi­vän­var­jon al­la te­ras­sil­la, nau­ti­taan hy­väs­tä ruo­as­ta ja kis­sat leik­ki­vät pi­ha­pii­ris­sä, sil­loin elä­mä on mal­lil­laan, sa­noo Mia-Ire­ne.