Löy­sin juok­sun uu­des­taan muu­ta­ma vuo­si sit­ten. Nyt jo 7-vuo­ti­as kuo­puk­se­ni oli val­vot­ta­nut mi­nua en­sim­mäi­set elin­vuo­ten­sa he­rää­mäl­lä kym­me­nen ker­taa yös­sä. Sai­raal­loi­sen uni­ve­lan vuok­si pai­no hei­lui: vä­lil­lä li­hoin 17 ki­loa, vä­lil­lä laih­du­tin sa­man ver­ran die­e­teil­lä ja ur­hei­lu ru­tis­tuk­sil­la. Pää­tin lait­taa jo­joi­lul­le sto­pin. Tein pie­niä elä­män­muu­tok­sia: Aloin syö­dä sään­nöl­li­ses­ti ja tar­peek­si usein.

Ryh­mä­lii­kun­ta­oh­jaus­ten li­säk­si pa­la­sin myös juok­sun pa­riin. Vii­me vuo­den ai­ka­na juok­sin it­se­ni liki nol­la­kun­toi­ses­ta juok­si­jas­ta ma­ra­too­na­rik­si. Aluk­si juok­sin noin 50 ki­lo­met­riä kuu­kau­des­sa, mut­ta yk­sin tik­kaa­mi­nen oli tyl­sää, jo­ten eh­do­tin ka­ve­reil­le yh­teis­hölk­kää tai -kä­ve­lyä kah­vit­te­lun tai lef­fan si­jaan. Kuu­lu­mi­sia vaih­det­ta­es­sa ei edes huo­man­nut mat­kan tait­tu­mis­ta.

Juok­su­kou­lu - vii­kon ko­ho­koh­ta

Tsemp­pi­hen­ki on jut­tu­ni, sil­lä olen oh­jan­nut jo 20 vuot­ta ryh­mä­lii­kun­taa. Lii­tyin vii­me syk­sy­nä juok­su­kou­luun, ja tiis­tai­sis­ta yh­teis­len­keis­täm­me su­keu­tui vii­kon ko­ho­koh­tia. Vaik­ka tai­vaal­ta piis­ka­si rän­tää, en ar­po­nut len­kil­le läh­töä, sil­lä mu­ka­va po­ruk­ka veti luok­seen. Tois­ten ki­rit­tä­es­sä yli­tin it­se­ni.

Vaik­ka juok­su on­kin yk­si­lö­la­ji, mi­nul­le sen pa­ras puo­li on yh­tei­söl­li­syys. Yh­des­sä liik­ku­es­sa ujous ja tur­ha vie­ras­ko­reus ka­ri­see, ei­kä iäl­lä tai tit­te­lil­lä ole mer­ki­tys­tä. Juok­su­po­ru­kas­sa ar­kis­ten asi­oi­den, ku­ten työ­kii­rei­den avaa­mi­nen vie oras­ta­van työst­res­sin men­nes­sään ja ke­ven­tää miel­tä. Vä­lil­lä ju­tut me­ne­vät sy­väl­li­sik­si­kin, pu­hu­taan esi­mer­kik­si lap­sis­ta, pa­ri­suh­teis­ta tai sai­rauk­sis­ta. Mo­nes­ti huo­let al­ka­vat sel­key­tyä, kun ne ker­too mah­dol­li­sim­man yk­sin­ker­tai­ses­ti uu­deh­kol­le tut­ta­vuu­del­le. Saat­taa­pa lenk­ki­ka­ve­ri eh­dot­taa len­nos­ta ihan uu­den­lais­ta rat­kai­su­ta­paa.

Yh­teis­lenk­ke­jä tsemp­pi­hen­ges­sä

Tah­don lii­kun­nal­ta oman hy­vän fii­lik­sen ja pai­non­hal­lin­nan li­säk­si myös so­si­aa­li­suut­ta. Sik­si ryh­dyin jär­jes­tä­mään il­mai­sia, kai­kil­le avoi­mia yh­teis­lenk­ke­jä muu­ta­man muun juok­suun hu­rah­ta­neen blog­gaa­jan kans­sa. Oma leh­mä on ojas­sa: saan hö­pö­tel­lä ven­to­vie­rai­den­kin kans­sa ja vii­koit­tai­nen juok­su­ta­voit­tee­ni, 50 ki­lo­met­riä, täyt­tyy hel­pom­min. Mi­nus­ta on iha­naa aut­taa ih­mi­siä juok­se­mi­ses­sa al­kuun. Yh­des­sä liik­ku­mi­nen tup­laa ilon. Saan kik­se­jä pait­si omas­ta, myös tois­ten on­nis­tu­mi­ses­ta. On mah­ta­vaa tuu­let­taa juok­su­har­ras­tus­ta aloit­te­le­van kans­sa en­sim­mäis­tä eh­jää lenk­kiä tai ki­rit­tää kon­ka­ria yl­tä­mään enk­koi­hin­sa.

Yh­teis­len­keil­lä saa­tam­me jau­haa ki­lo­met­ri­tol­kul­la juok­su­re­puis­ta tai ki­sa­ko­ke­muk­sis­ta, jois­ta kaik­ki ys­tä­vä­ni ei­vät ole  kiin­nos­tu­nei­ta. Olen par­haim­mil­la­ni ja te­hok­kaim­mil­la­ni, kun ym­pä­ril­lä­ni on sä­pi­nää. Ko­to­na sii­tä pi­tä­vät huo­len puo­li­so ja kuo­pus, töis­sä kus­tan­ta­mos­sa in­ten­sii­vi­nen tii­mi. Tun­nen ole­va­ni elos­sa sil­loin, kun saan ja­kaa ar­ke­a­ni niin tut­tu­jen kuin tun­te­mat­to­mien­kin ih­mis­ten kans­sa. Myös hi­koil­les­sa on kiva ol­la toi­sil­le läs­nä, kuun­nel­la ja tie­ten­kin myös it­se ju­tel­la ja ker­toa.

Pa­ri­suh­de­te­ra­pi­aa

Puo­li­so­ni kans­sa py­rim­me juok­se­maan yh­des­sä noin ker­ran vii­kos­sa. Toi­si­naan em­me juu­ri edes jut­te­le, riit­tää, et­tä toi­nen on rin­nal­la. Pit­kät yh­teis­len­kit ja ma­ra­to­nit ovat lemp­pa­rei­ta­ni – sil­loin eh­tii myös ju­tel­la mo­nen eri ih­mi­sen kans­sa, ei­kä uu­pu­mi­nen is­ke tu­ris­tes­sa pääl­le. Tal­vel­la kä­vin si­sä­ra­dal­la tree­naa­mas­sa ja toi­si­naan ava­sin kes­kus­te­lun ky­sy­mäl­lä, kuin­ka mon­ta kier­ros­ta toi­sel­la on ta­ka­na. Juos­tes­sa ei hait­taa, vaik­kei kos­kaan ol­tai­si ta­vat­tu tai eh­kä näh­täi­si enää iki­nä. Juok­se­mi­nen yh­dis­tää niin, et­tä ju­tu­nai­hei­ta var­mas­ti löy­tyy as­kel­ten ajak­si.

Juok­su­ki­sois­sa saa­tan ky­syä ul­ko­maa­lai­sel­ta hä­nen ko­ti­maa­taan, ja pian kult­tuu­ri­tie­tä­myk­se­ni kas­vaa. On hui­ke­aa pääs­tä mie­he­ni kans­sa hei­nä­kuus­sa juok­se­maan Stock­holm Mul­ti Is­land Ru­nia, jos­sa 35 kah­den hen­gen tii­miä juok­see yh­des­sä päi­väs­sä 75 km 8 saa­ren läpi. Mo­nen muun va­li­tun kans­sa olem­me jo al­ka­neet seu­raa­maan toi­si­am­me Ins­tag­ra­mis­sa ja us­kon, et­tä ko­ke­mus tun­tuu pait­si poh­keis­sa, an­taa lä­jä­päin uu­sia aja­tuk­sia ja tut­ta­vuuk­sia.

Lue myös:

Joo­nas Lau­ri­la: "Juok­sen elääk­se­ni!"

Tök­kii­kö juok­su? Näil­lä vin­keil­lä yl­lä­pi­dät mo­ti­vaa­ti­o­ta