Il­mas­toin­ti­ko­ne su­ri­see taus­tal­la. Pu­he­li­met soi­vat kans­li­as­sa, nii­hin py­ri­tään vas­taa­maan mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti. Jat­ku­va pu­heen­so­ri­na vel­loo ym­pä­ril­lä. Sy­dä­no­sas­ton po­ti­las­huo­nei­den kel­lot hä­lyt­tä­vät käy­tä­väl­lä ja on kii­reh­dit­tä­vä tar­kis­ta­maan ti­lan­ne. Sa­maan ai­kaan lää­kä­ri ot­taa hi­has­ta kiin­ni ja ha­lu­aa kes­kus­tel­la po­ti­laas­ta.

An­na-Ma­ria Ka­sa­sen pääs­sä mel­las­taa ään­ten ka­ko­fo­nia ja työn hek­ti­syys saa koko kro­pan rau­hat­to­mak­si. Vaik­ka kuin­ka oli­si teh­nyt to do -lis­to­ja päi­vä­ku­lus­ta, sen suun­ta saat­taa muut­tua het­kes­sä. Jon­kun po­ti­laan tila voi yht’äk­kiä ro­mah­taa, ja pe­räs­sä kul­ke­val­la har­joit­te­li­jal­la on mon­ta ky­sy­mys­tä, joi­hin pi­täi­si vas­ta­ta.

− Mi­nus­ta työn re­pa­lei­suut­ta oli vai­kea hal­li­ta. Yri­tin ope­tel­la sitä ajat­te­le­mal­la, et­tä se kuu­luu työn luon­tee­seen. En voi­nut vai­kut­taa päi­vän kul­kuun, vaik­ka kuin­ka oli­sin en­na­koi­nut.

An­na-Ma­ri­aa her­mos­tut­taa. Jopa är­syt­tää, et­tei voi teh­dä työ­tään niin hy­vin kuin osaa. On vain sie­det­tä­vä sitä, et­tä osa asi­ois­ta jää te­ke­mät­tä.

− Pe­ri­aat­tees­sa ra­kas­tin työ­tä­ni, en voi­nut kui­ten­kaan teh­dä sitä niin kuin oli­sin ha­lun­nut. En kos­kaan ol­lut tyy­ty­väi­nen työ­hö­ni. Vaa­din it­sel­tä­ni ai­na pa­ras­ta mah­dol­lis­ta suo­ri­tus­ta. Ah­dis­tuin, jos se ei vä­lit­ty­nyt po­ti­lail­le. Omas­sa asen­tees­sa­ni oli vi­kaa, ei sai­raan­hoi­to­a­lal­la voi ol­la täy­del­li­nen. Se ei yk­sin­ker­tai­ses­ti toi­mi.

Uni­va­je tur­rut­taa

Ah­dis­tus ja är­ty­mys seu­raa­vat An­na-Ma­ria ko­tiin. Kun on koko päi­vän näh­nyt työs­sään vain huo­no­ja puo­lia, ko­to­na hän la­taa las­tin mie­hen­sä pääl­le. An­na-Ma­ria tun­tee ole­van­sa syn­kän var­jon al­la, joka maa­laa kai­ken kur­jak­si ja ikä­väk­si.

− Lu­et­te­lin työ­päi­väs­tä pel­kän pas­kan. Mie­he­ni jou­tui var­mas­ti ve­nyt­tä­mään pin­naan­sa. Vaa­ti hä­nel­tä pal­jon it­se­hil­lin­tää, et­tei kai­kes­ta oli­si tul­lut rii­taa. Har­mit­taa näin jäl­ki­kä­teen, kuin­ka ko­vil­la puo­li­so­ni Jani oli.

Pa­hin­ta on kui­ten­kin, et­tä vuo­ro­työ se­koit­taa uni­ryt­min. Il­ta­vuo­rot ovat pa­him­pia, sil­lä nii­den jäl­keen An­na-Ma­ria ei saa nu­kut­tua.

− Aja­tuk­set su­ri­si­vat pääs­sä­ni, en­kä pys­ty­nyt rau­hoit­tu­maan. Kah­den ai­kaan ha­vah­duin aja­tuk­seen, et­tä pi­täi­si men­nä nuk­ku­maan. Nel­jäl­tä he­rä­sin pa­nii­kis­sa, et­tä olen unoh­ta­nut jo­tain. En tien­nyt, olin­ko töis­sä vai ko­to­na.

Yöt ku­lu­vat unen ja val­veen vä­li­maas­tos­sa. Pa­han olon aal­to is­kee pääl­le ja An­na-Ma­ria tun­tee huk­ku­van­sa. Jos työ­vuo­ro­lis­tas­sa on il­ta- ja aa­mu­vuo­rot pe­rä­jäl­keen, yöt­kin ku­lu­vat usein työs­sä, unen ja val­veen vä­li­maas­tos­sa.

Jat­ku­va uni­va­je tun­tuu kro­pas­sa ja pää on ju­mis­sa. An­na-Ma­ria kär­sii ryt­mi­häi­ri­öis­tä, mut­ta nuk­ku­mis­ta hel­pot­ta­vat lääk­keet ei­vät enää tul­leet ky­sy­myk­seen­kään. Nii­tä An­na-Ma­ria on syö­nyt tar­peek­si ai­kai­sem­min. Hän ta­ju­aa, et­tä ne ovat vain laas­ta­ri, ei­vät au­ta on­gel­maan. Hän ei ha­lua se­koit­taa ke­mi­kaa­leil­la pää­tään. Hän lo­pet­taa kol­mi­vuo­ro­työn ja opet­te­lee rau­hoit­ta­maan il­tan­sa.

Ny­kyi­sin me­nen puo­li kym­me­nel­tä nuk­ku­maan. Nau­tin sii­tä, et­tä ny­kyi­sin elä­mä on sään­nöl­lis­tä. Il­tai­sin en mie­lel­lä­ni tee töi­tä.

Uu­pu­mus vie um­pi­ku­jaan

An­na-Ma­ria is­tuu työ­ter­veys­lää­kä­rin vas­taa­no­tol­la. It­ket­tää. Hän saa purs­kah­det­tua, et­tei jak­sa enää. Lää­kä­ri is­tuu vas­ta­pää­tä vai­vaan­tu­neen nä­köi­se­nä, ei­kä tie­dä, mitä sa­noi­si.

− Lää­kä­ri sa­noi, et­tei­vät täl­lai­set asi­at ole hä­nen alaan­sa. Hän on si­sä­tau­ti­lää­kä­ri. Mie­tin, mik­si olet tääl­lä. Ke­nel­tä pyy­dän apua. Ta­ju­sin, et­tä olen yk­sin on­gel­mie­ni kans­sa.

Sit­ten An­na-Ma­ria saa ter­vey­den­hoi­ta­jan va­raa­maan tup­la-ajan toi­sel­le lää­kä­ril­le. Vih­doin on ai­kaa rau­has­sa pur­kaa ti­lan­net­ta ja sel­vit­tää asi­oi­ta.

− Olin vas­taa­no­tol­la yh­dek­sän mi­nuut­tia. Noin puo­len­tois­ta mi­nuu­tin koh­dal­la lää­kä­ri to­kai­sin mi­nun ole­van ma­sen­tu­nut ja mää­rä­si ma­sen­nus­lääk­keet. Sa­noin, et­ten ole kiin­nos­tu­nut, ne vie­vät tun­teil­ta ää­ri­päät pois.

An­na-Ma­ria tie­si, mis­tä pu­hui. Hän oli ol­lut ma­sen­tu­nut. Nyt hän on var­ma, et­tä kyse on sy­väs­tä uu­pu­muk­ses­ta, joka pi­tää saa­da hoi­det­tua. Hän olin teh­nyt jo to­vin osit­tais­ta työ­ai­kaa ja ajat­te­lee, et­tä työ­tun­te­ja pi­täi­si en­ti­ses­tään vä­hen­tää.

Työ­nan­ta­ja oli suh­tau­tu­nut aluk­si hy­vin osit­tai­seen työ­ai­kaan, sil­lä An­na-Ma­ri­an työs­sä­jak­sa­mis­ta ha­lut­tiin tu­kea. Nyt ei se enää on­nis­tu.

− Olin um­pi­ku­jas­sa. Olin käy­nyt työ­ter­vey­des­sä, työ­noh­jaus­ta oli poh­dit­tu, olin käy­nyt työp­sy­ko­lo­gil­la ja työ­voi­ma­toi­mis­ton am­ma­tin­va­lin­tap­sy­ko­lo­gil­la­kin. Et­sin apua pit­kin poi­kin, suo­ras­taan huu­sin apua. Poh­din, mitä voin enää teh­dä, kun olen niin vä­sy­nyt, et­ten jak­sa edes aja­tel­la.

Uu­pu­muk­sen kaut­ta olen op­pi­nut, et­tä lii­kun­ta on hy­vää oloa. En­nen se oli vain sa­na­he­li­nää. Nyt tie­dän, mi­ten käy, jos vaa­tii it­sel­tään lii­kaa.

Tree­naa­mis­ta fii­lik­sen mu­kaan

Hoi­ta­jan työ on ai­na ol­lut tär­keä asia An­na-Ma­ri­al­le. Sen kaut­ta hän saa kai­paa­maan­sa hy­väk­syn­tää ja hän tun­tee tu­le­van­sa nä­ky­väk­si. Kaik­ki tar­peet, joi­ta ei muu­toin ol­tu täy­tet­ty, täyt­ty­vät työs­sä. Sii­nä eh­kä suu­rin syy, mik­si hän an­taa sil­le kaik­ken­sa. Ja vä­syy. Vä­sy­mys vie in­to­hi­mon työ­hön, ja An­na-Ma­ria huo­maa suh­tau­tu­van­sa työ­hön­sä kyy­ni­ses­ti.

− Aloin in­ho­ta hoi­to­työ­tä, jota olin ai­na ra­kas­ta­nut. Po­ti­laat är­syt­ti­vät. Är­sy­tys­kyn­nys oli ma­ta­la. Usein jou­duin me­ne­mään ves­saan hen­git­te­le­mään.

Kos­ka apua ei löy­dy ul­ko­a­päin, An­na-Ma­ria päät­tää ir­ti­sa­nou­tua työs­tään ja ryh­tyä keik­ka­lai­sek­si. Se on ai­noa kei­no, jol­la pys­tyy te­ke­mään töi­tä 50-pro­sent­ti­ses­ti. Sa­mal­la ai­kaa jää opis­ke­luun. Hän et­sii vim­ma­tus­ti uut­ta suun­taan­sa lu­ke­mal­la vies­tin­tää ja mark­ki­noin­tia sekä yrit­tä­jyyt­tä. Li­säk­si hän kou­lut­tau­tuu per­so­nal trai­ne­rik­si. Se on rank­kaa; aa­mul­la hän he­rää ai­kai­sin kat­so­maan löy­tyi­si­kö jos­tain sai­raa­las­ta va­paa vuo­ro tai mat­kus­taa Hel­sin­kiin tai Lah­teen kou­luun.

Tiu­kat ai­ka­tau­lut aja­vat An­na-Ma­ri­an lo­pul­ta uu­pu­muk­sen vuok­si sai­ras­lo­mal­le. On pak­ko vih­doin poh­tia, mi­ten asi­an­sa jär­jes­tää, ei­kä se ole help­poa.

− Tun­tui, et­tei elä­mäs­sä­ni ol­lut enää mi­tään. Tie­sin jär­jel­lä, et­tä olen toi­pu­mas­sa, mut­ta olin tot­tu­nut sii­hen, et­tä olen tär­keä. Hoi­to­työ on ol­lut mi­nul­le mer­ki­tyk­sel­li­nen osa elä­mää­ni, kun sitä ei ol­lut, mis­sään ei aluk­si ol­lut jär­keä.

Tree­naa­mi­nen­kin saa sai­raus­lo­mal­la uu­sia sä­vy­jä. Sen si­jaan, et­tä An­na-Ma­ria oli­si nor­maa­liin ta­paan­sa rää­kän­nyt ke­ho­aan sa­lil­la tai juok­su­len­keil­lä, hän jou­tuu tyy­ty­mään kä­ve­ly­lenk­kei­hin. Tu­ren­gin pel­to­mai­se­mat rau­hoit­ta­vat kum­mas­ti.

− Rau­ha on mi­nul­le tär­ke­ään. Ny­kyi­sin saa­tan is­tah­taa pel­lon reu­nal­le tui­jot­te­le­maan mai­se­maan. Jos pääs­sä hyr­rää pal­jon asi­oi­ta, on vai­kea me­di­toi­da. Sil­loin kä­ve­ly­me­di­taa­tio aut­taa.

Jou­dut­tu­aan hi­das­ta­maan tree­naa­mi­ses­saan, An­na-Ma­ria op­pii aset­ta­maan it­sel­leen ke­vy­em­piä ta­voit­tei­ta. Hän ta­ju­aa vaa­ti­van­sa it­sel­tään enem­män kuin iki­nä vaa­ti­sin ke­nel­tä­kään muul­ta. Ny­kyi­sin lii­kun­ta kuu­luu toki jo­kai­seen päi­vään, mut­ta hän tree­naa fii­lik­sen mu­kaan ei­kä enää suo­ri­ta. Hyvä pep­pu ei ole suu­rin mo­ti­vaat­to­ri.

− Vä­lil­lä mie­tin, ke­nen elä­mää tämä on, sil­lä ai­kai­sem­min ajat­te­lin, et­tä mitä enem­män ja ko­vem­min, sen pa­rem­pi. Lii­kun­ta oli vain suo­rit­ta­mis­ta. Ham­paat ir­ves­sä aa­mu­len­kil­le, ham­paat ir­ves­sä kun­to­sa­lil­le ja sit­ten piti ve­ny­tel­lä­kin.

Hertta ja Demi ovat Anna-Marian parhaat treenitsempparit.

Hanna Linnakko

Yli­herk­kä hyö­tyy rau­has­ta

Sana it­se­myö­tä­tun­to al­kaa pyö­riä An­na-Ma­ri­an mie­les­sä. Sen avul­la hän opet­te­lee muut­ta­maan asen­net­taan ja ky­sy­mään, elää­kö hän ar­vo­jen­sa mu­kaan. Hi­das­ta­mi­nen on yk­si sy­säys muu­tok­ses­sa, joka on al­ka­nut pik­ku­hil­jaa. Ruo­ka­va­li­on­sa hän on muut­ta­nut ai­em­min, ja ny­kyi­sin hän pyr­kii syö­mään mah­dol­li­sim­man pro­ses­soi­ma­ton­ta ruo­kaa ja suo­sii kas­vik­sia ja vi­han­nek­sia.

Pie­niin muu­tok­siin kuu­luu myös se, et­tä al­ko­ho­li on jää­nyt. Se vai­kut­taa An­na-Ma­ri­aan niin, et­tä mon­ta päi­vää bi­le­ty­sil­lan jäl­keen mie­li on ma­ta­la­na.

− En ole ol­lut hu­ma­las­sa pit­kään ai­kaan, en­kä enää edes muis­ta, mil­tä se tun­tuu. Voin ot­taa muu­ta­man ja sit­ten sa­non, kii­tos riit­tää. Ei se joh­da mi­hin­kään.

Muu­tok­set rau­hoit­ta­vat An­na-Ma­ri­aa, joka on ta­jun­nut ole­van­sa eri­tyis­herk­kä. Sii­tä joh­tuu, et­tä sai­raa­la­ym­pä­ris­tön hek­ti­syys tun­tui usein niin yli­voi­mai­sel­ta ja se, et­tä hä­nen oli ko­tiin tul­les­saan vai­kea sam­mut­taa pään­sä ka­ko­fo­ni­aa.

Herk­kä her­mos­to on asia, jon­ka myös lää­kä­ri on­nek­si al­le­kir­joit­taa. Se saa An­na-Ma­ri­an lo­pul­ta luo­pu­maan am­ma­tis­taan ja ryh­ty­mään työs­ken­te­le­mään per­so­nal trai­ne­ri­na. Li­säk­si hän pe­rus­taa hy­vin­voin­tib­lo­gin, An­na-Ma­ria K:n, jos­sa poh­tii muu­tosp­ros­ses­si­aan ja ir­tau­tu­mis­taan työs­tään.

− Lop­pu­vai­hees­sa hoi­ta­jan uraa­ni pää­sin eroon kyy­ni­syy­des­tä ja löy­sin työn ilon. Oli iha­naa, et­tä pys­tyin aut­ta­maan. Oli su­rul­lis­ta lo­pet­taa, kun oi­val­sin työ­ni juo­nen. On­nek­si ny­kyi­ses­sä työs­sä­ni voin käyt­tää hoi­to­a­lal­la op­pi­maa­ni hyö­dyk­si.

Uu­del­le ural­le hän suun­taa ute­li­aa­na, mut­ta ei pa­ko­ta it­se­ään. Oh­je­nuo­ra­na on, et­tä kai­kes­sa te­ke­mi­ses­sä riit­tää 80 pro­sent­tia. Sitä hän opet­te­lee päi­vit­täin. Jos on hek­tis­tä, hän lip­sah­taa hel­pos­ti vauh­ti­so­keu­den puo­lel­le. Tie­toi­nen py­säh­ty­mi­nen on siis elin­tär­ke­ää.

− On pak­ko miet­tiä, mis­sä koh­taa otan it­sel­le­ni hen­gäh­dys­tau­on. Jak­so­tan työ­tä­ni it­se­ä­ni kuun­te­le­mal­la. Jos al­kaa tun­tua ikä­väl­tä, en pin­nis­te­le lop­puun, vaan otan tau­on.

Tau­on ai­ka­na ei suo­ri­te­ta, vaan nol­la­taan. Pa­ras­ta nol­laus­te­ra­pi­aa on hömp­pä­sar­jo­jen tui­jot­te­lu.

− Ai­em­min en oli­si pi­tä­nyt täl­lais­ta vaih­to­eh­to­na, vaan se oli­si ol­lut mie­les­tä­ni ajan­huk­kaa. On iha­naa, et­tä olen ta­jun­nut, kuin­ka pal­jon saan, kun en pa­ko­ta it­se­ä­ni.

Ti­laa Fit!

Lue myös

Näyt­te­li­jä Son­ja Sor­vo­la: Näin se­lä­tän stres­sin

Min­na Hep­burn: "Pää­ni me­nee so­ke­ris­ta se­kai­sin"

Hy­vin­voi­va keho ja uu­si am­mat­ti – raa­ka­ruo­ka muut­ti Vee­ra Kul­ma­lah­den elä­män

Lue Cos­mo­po­li­ta­nis­ta: Ais­tit­ko ym­pä­röi­vän maa­il­man yk­si­tyis­koh­tia myö­ten? Eri­tyis­her­käl­lä on kyky tun­tea asi­at mui­ta vah­vem­min