Pääs­tä oh­jis­ta ir­ti, kie­räh­dä oi­ke­al­le ja suo­jaa lei­kat­tua kyy­när­pää­tä, sil­lä se on ra­jat­tu pois ta­pa­tur­ma­va­kuu­tuk­ses­ta. Näin mon­ta aja­tus­ta rat­sas­ta­ja Em­ma Tuo­mi­sen pääs­sä eh­tii käy­dä sa­mal­la het­kel­lä, kun hän ta­ju­aa, et­tä he­vo­nen hä­nen al­laan kom­pu­roi niin pa­has­ti, et­tei se pys­ty enää kor­jaa­maan ta­sa­pai­no­aan vaan heit­tää ku­per­kei­kan.

Kun Em­ma tu­lee ta­jui­hin­sa, hän ma­kaa ken­täl­lä. On hel­tei­nen hei­nä­kui­nen tiis­tai-il­ta­päi­vä. Koko var­ta­loa re­pii hir­vit­tä­vä kipu, ei­vät­kä ja­lat lii­ku.

– En­sim­mäi­nen aja­tuk­se­ni oli, et­tä mi­nun on pääs­tä­vä he­vo­sen luo, en­nen kuin se as­tuu maas­sa roik­ku­vien oh­jien pääl­le ja sa­tut­taa it­sen­sä, Em­ma muis­te­lee.

Kes­tää vie­lä pit­kän ai­kaa, en­nen kuin hä­nel­le sel­vi­ää, mi­ten pa­has­ti oi­ke­as­ti on käy­nyt.

He­vos­tyt­tö syn­ty­mäs­tään

Päät­tä­väi­nen ja vä­hän rä­mä­päi­nen­kin rat­sas­ta­ja, joka te­kee juu­ri niin kuin tah­too. Näin Em­man lä­hei­set ku­vai­li­si­vat kun­ni­an­hi­mois­ta nais­ta, jol­le he­vo­set ovat ai­na ol­leet tär­kein asia maa­il­mas­sa. Jopa tär­ke­äm­piä kuin ih­mi­set.

– Olen ai­na ko­ke­nut suu­rem­paa yh­teyt­tä he­vo­siin. Mi­nua kieh­too nii­den re­hel­li­syys sekä se, et­tä ne hy­väk­sy­vät ih­mi­sen sel­lai­se­na kuin tämä on.

Mo­lem­mat Em­man van­hem­mat rat­sas­ta­vat, ja ko­ti­ti­lal­la on ai­na ol­lut he­vo­sia. En­sim­mäi­sen po­nin­sa Em­ma sai yk­si­vuo­ti­aa­na. Nyt jo 40-vuo­ti­as Buf­fa­lo Bill asus­taa Em­man ja tä­män per­heen luo­na edel­leen.

Jo pie­nes­tä po­ni­rat­sas­ta­jas­ta as­ti Em­ma on ai­na naut­ti­nut vauh­dis­ta ja kil­pai­lun tuo­mas­ta jän­ni­tyk­ses­tä. Vii­si­vuo­ti­aa­na hän muis­taa rat­sas­ta­neen­sa ken­täl­lä äi­din ta­lut­ta­es­sa, kun pu­he­lin si­säl­lä soi. Äi­ti meni vas­taa­maan ja kah­den po­nin kans­sa jää­nyt Em­ma päät­ti lait­taa tou­huun hie­man li­sää vauh­tia.

– Pot­kin kun­nes sain po­nin lauk­kaa­maan. En kui­ten­kaan tien­nyt, mi­ten vauh­tia oli­si voi­nut hil­jen­tää, jo­ten lo­puk­si oh­ja­sin rat­sun päin ai­taa. Äi­ti oli en­sin ai­ka kau­huis­saan, Em­ma nau­raa.

Kym­men­vuo­ti­aa­na Em­ma siir­tyi nuor­ten alu­e­val­men­nuk­seen ja al­koi to­sis­saan tree­na­ta sekä es­te- et­tä kou­lu­rat­sas­tus­ta. Me­nes­tys­tä tuli kum­mas­ta­kin la­jis­ta. Alu­e­mes­ta­ruuk­sien ja suo­men­mes­ta­ruus­si­joi­tus­ten myö­tä ta­voit­teet ko­ho­si­vat kor­ke­am­mal­le.

Em­man par­haim­mat ki­sa­he­vo­set ovat lä­hes poik­keuk­set­ta ol­leet hie­man vai­ke­am­pia ta­pauk­sia. Mo­net aluk­si han­ka­lat he­vo­set ovat ajan myö­tä osoit­tau­tu­neet lois­ta­vik­si ki­sa­kump­pa­neik­si, ku­ten Em­man kou­lu­he­vo­nen Van­dal, jota hap­pa­man luon­teen­sa an­si­os­ta kut­su­taan lem­pi­ni­mel­lä Lo­hi­käär­me. Juu­ri en­nen on­net­to­muut­ta Em­ma oli al­ka­nut tree­na­ta Van­da­lin kans­sa kou­lu­rat­sas­tuk­sen grand prix -ta­son liik­kei­tä, pi­af­fia ja pas­sa­gea.

Kos­ka Em­ma on pie­nes­tä pi­tä­en ol­lut te­ke­mi­sis­sä haas­ta­vien he­vos­ten kans­sa, tun­tuu sik­si niin us­ko­mat­to­mal­ta, et­tä vii­si vuot­ta sit­ten sat­tu­nut on­net­to­muus ta­pah­tuu he­vo­sel­la, joka on help­po ja kilt­ti. Toi­saal­ta se on muis­tu­tus sii­tä, et­tä mitä ta­han­sa voi ta­pah­tua.

Ratsastusonnettomuuden takia Emma Tuominen on joutunut opettelemaan hevosen kanssa kommunikointia uudella tavalla.

Mika Pollari

Huo­no­ja uu­ti­sia

Pu­dot­tu­aan Em­ma yrit­tää nous­ta ylös, mut­tei pää­se ki­vun ta­kia ko­ho­a­maan kuin toi­sen kyy­när­pään va­raan. Sii­tä Em­ma ei pys­ty enää pon­nis­ta­maan ylös ei­kä las­keu­tu­maan ma­kuul­le. Sel­kään sat­tuu ei­vät­kä ja­lat tot­te­le.

On­nek­si pu­he­lin on mu­ka­na, vaik­ka oli jää­dä ko­tiin. Tal­lin pi­hal­la hän oli miet­ti­nyt, ot­tai­si­ko pu­he­li­men mu­kaan vai ei. Kuu­ma­na ke­sä­päi­vä­nä tree­ni­vaa­te­tus on niuk­ka, mut­ta jos­tain syys­tä Em­ma oli päät­tä­nyt sil­ti tun­kea kän­ny­kän hou­su­jen­sa tas­kuun. Nyt hän yrit­tää soit­taa van­hem­mil­leen, mut­ta kum­pi­kaan ei vas­taa. Seit­se­män­nel­lä ker­ral­la Em­ma saa ka­ve­rin lan­gan pää­hän ja pyy­tää tätä apuun.

"En ym­mär­tä­nyt, mi­ten pa­has­ti oli käy­nyt. Olin vain huo­lis­sa­ni he­vo­ses­ta."

Kun ys­tä­vä vii­mein saa­puu, Em­ma ko­men­taa tä­män en­sin ot­ta­maan he­vo­sen kiin­ni, vie­mään sen tal­liin ja rii­su­maan va­rus­teet.

– En ym­mär­tä­nyt, mi­ten pa­has­ti oli käy­nyt. Olin vain huo­lis­sa­ni he­vo­ses­ta.

Vas­ta­ha­koi­nen ys­tä­vä käy hoi­ta­mas­sa he­vo­sen ja tu­lee sit­ten ta­kai­sin Em­man luo, joka käs­kee nos­ta­maan hä­net ylös. Kipu on niin kova, et­tä nos­to jää yri­tyk­sek­si. Juu­ri sil­loin Em­man isä soit­taa. Kuul­tu­aan mitä on ta­pah­tu­nut, tämä lyö luu­rin tyt­tä­ren­sä kor­vaan.

Seu­raa­va pu­he­lu tu­lee am­pu­lans­sis­ta, jos­sa en­si­hoi­ta­ja huu­taa, et­tei Em­ma mis­sään ta­pauk­ses­sa saa liik­kua. Apu on pai­kal­la kym­me­nes­sä mi­nuu­tis­sa ja Em­ma nos­te­taan au­toon paa­reil­la il­ma­pai­ne­tyy­nyn si­säs­sä. Am­bu­lans­sis­sa tu­lee vilu hel­tees­tä huo­li­mat­ta. Shok­ki is­kee vii­mein­kin.

On­han sitä nyt he­vo­sen se­läs­tä pu­dot­tu en­nen­kin. Ei täs­sä nyt min­ne­kään sai­raa­laan men­nä. Em­ma väit­te­lee am­bu­lans­sis­sa en­si­hoi­ta­jien kans­sa. Sai­raa­laan saa­vut­tu­aan hän lä­het­tää työ­nan­ta­jal­leen teks­ti­vies­tin, et­tei tai­da pääs­tä huo­men­na töi­hin. Vas­ta näh­ty­ään mag­neet­ti­ku­vat ja kes­kus­tel­tu­aan lää­kä­rin kans­sa Em­ma ta­ju­aa, et­tä nyt on käy­nyt pa­has­ti.

Sel­kä­ran­gas­sa on usei­ta mur­tu­mia, vä­li­le­vyt ovat pul­lis­tu­neet ja yk­si ran­gan si­vu­haa­rak­keis­ta on hal­jen­nut. Vii­si alin­ta ni­ka­maa ovat pai­nu­neet vas­tak­kain ja kat­ken­neen sel­kä­li­hak­sen ta­kia koko sel­kä on niin täyn­nä ver­ta, et­tä lää­kä­rit­kin jou­tu­vat ar­vuut­te­le­maan vam­mo­jen laa­juut­ta. Kol­me päi­vää on­net­to­muu­den jäl­keen yli­lää­kä­ri tu­lee ker­to­maan uu­ti­set, jot­ka ei­vät ole ko­vin hy­viä.

– Kun lää­kä­ri to­te­si, et­ten eh­kä kä­ve­li­si enää kos­kaan, tun­tui kuin oli­sin me­net­tä­nyt kai­ken. Mie­tin vain, pää­si­sin­kö enää kos­kaan he­vo­sen sel­kään.

En­sim­mäi­set as­ke­leet on­net­to­muu­den jäl­keen

Ki­sa­ka­len­te­ri ku­mi­te­taan tyh­jäk­si. Van­dal pääs­te­tään lai­tu­mel­le lo­mai­le­maan. Kuin­ka pit­käk­si ai­kaa, sitä ei tie­dä ku­kaan. Vaik­ka Em­man aja­tuk­set ovat vä­lil­lä synk­kiä, he­vo­sis­ta luo­pu­mi­nen ei ole vaih­to­eh­to.

– Lää­kä­rin mie­les­tä haa­veet he­vo­sen sel­kään nou­se­mi­ses­ta oli­si tie­tys­ti pi­tä­nyt ko­ko­naan unoh­taa. Hä­nen mie­les­tä rat­sas­tuk­seen liit­tyi lii­kaa ris­ke­jä.

Lää­kä­rin ty­lyt pu­heet sa­tut­ta­vat, mut­ta lan­nis­ta­mi­sen si­jaan ne he­rät­tä­vät tais­te­lu­tah­don. Em­ma ajat­te­lee, et­tä pää­see he­vo­sen sel­kään pyö­rä­tuo­lis­ta­kin.

Kuu­den vii­kon vuo­de­le­von jäl­keen Em­ma kam­pe­aa is­tu­maan sän­gyn­lai­dal­le. Lää­kä­rit ovat sitä miel­tä, et­tä fy­si­o­te­ra­pia pi­täi­si aloit­taa rau­hal­li­ses­ti.

– Pu­hi­sin lää­kä­reil­le, et­tä osaan­han minä is­tua. Mitä seu­raa­vak­si?

Niin­pä tu­ki­vöi­den kan­nat­te­le­ma­na ja kol­men ih­mi­sen aut­ta­ma­na Em­ma no­jaa rol­laat­to­riin ja yrit­tää raa­ha­ta jal­ko­ja eteen­päin. Sai­raa­lan käy­tä­väl­le ase­tel­laan tuo­le­ja vii­den met­rin vä­lein. Jos ai­kai­sem­min ki­sa­ken­til­lä Em­ma on miet­ti­nyt he­vo­sen jal­ko­ja, nyt hän yrit­tää saa­da oman­sa tot­te­le­maan lä­him­mäl­le tuo­lil­le as­ti.

– Liik­keel­le läh­tö oli tus­kal­lis­ta, mut­ta kun en­sim­mäi­sen ker­ran pää­sin ylös, pää­tin et­tä jak­san teh­dä kaik­ke­ni, jot­ta pää­sen ta­kai­sin sa­tu­laan.

Vii­kon har­joit­te­lun jäl­keen Em­ma saa ki­nut­tua ko­tiu­tus­pää­tök­sen. Eh­to­na on kul­kea rol­laat­to­rin kans­sa 30 met­riä ja nous­ta vii­si por­ras­ta.

– Tin­ka­sin mat­kan 20 met­riin ja kol­meen rap­pu­seen. Luu­len, et­tä olin vä­lil­lä niin ra­sit­ta­va, et­tä hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta­kin ha­lu­si jo pääs­tä mi­nus­ta eroon, Em­ma nau­raa.

"En saa­nut aluk­si nos­taa kä­si­ä­ni, jo­ten tar­vit­sin apua kai­kes­sa; suih­kus­sa, pu­ke­mi­ses­sa ja tu­kan har­jaa­mi­ses­sa."

On­net­to­muus pis­ti ys­tä­vyy­det ko­e­tuk­sel­le

Ko­tiin pa­laa­mi­nen mo­ti­voi Em­maa en­ti­ses­tään.

– Kat­soin ma­kuu­huo­nee­ni ik­ku­nas­ta lai­dun­ta­via he­vo­sia ja tsemp­pa­sin it­se­ä­ni. En­sim­mäi­nen ta­voit­tee­ni oli pääs­tä kah­den ke­pin kans­sa lai­tu­men nur­kal­le he­vo­sia moik­kaa­maan.

Ta­voit­teen saa­vut­ta­mi­ses­sa aut­toi fy­si­o­te­ra­peut­ti, jol­le Em­ma oli jo en­si­ta­paa­mi­sel­la ker­to­nut, et­tä hän ai­koi­si vie­lä nous­ta ta­kai­sin he­vo­sen sel­kään.

– Ka­ve­reil­le toi­pu­mi­se­ni oli var­mas­ti rank­kaa, sil­lä he jou­tui­vat kes­tä­mään kiuk­ku­ni, tu­ke­maan ja rau­hoit­te­le­maan mi­nua.

Pi­ha­pii­rin epä­ta­sai­set so­ra­tiet ei­vät ol­leet pa­ras mah­dol­li­nen har­joit­te­lu­a­lus­ta ja muu­ta­man ker­ran ys­tä­vä jou­tui ta­lut­ta­maan it­ku­koh­tauk­sen saa­neen Em­man ta­kai­sin si­sään. Pur­tu­aan het­ken ham­mas­ta hän pyy­si pääs­tä ta­kai­sin pi­hal­le har­joit­te­le­maan.

– Kun hiek­ka­tiet al­koi­vat ah­dis­taa, ki­nu­sin ys­tä­viä vie­mään mi­nut jon­ne­kin as­fal­toi­dul­le park­ki­pai­kal­le kä­ve­le­mään.

Ys­tä­vien apu oli kor­vaa­ma­ton­ta ja pa­kol­lis­ta.

– En saa­nut aluk­si nos­taa kä­si­ä­ni, jo­ten tar­vit­sin apua kai­kes­sa; suih­kus­sa, pu­ke­mi­ses­sa ja tu­kan har­jaa­mi­ses­sa.

Sa­mal­la jois­tain ys­tä­vis­tä pal­jas­tui uu­sia puo­lia. Yh­tey­den­pi­to lop­pui ko­ko­naan, ru­mal­la­kin ta­val­la.

– Joil­le­kin on­net­to­muu­te­ni oli hen­ki­ses­ti lii­an rank­ka ko­ke­mus.

Kun Em­man kor­viin kan­tau­tui ys­tä­vän le­vit­tä­miä il­kei­tä pu­hei­ta sää­lin ker­jää­mi­ses­tä ja tees­ken­te­lys­tä, ys­tä­vyys lop­pui sa­moin tein. Toi­pu­mi­nen oli niin rank­kaa, et­tei ener­gi­aa jää­nyt enää ih­mis­suh­tei­den vat­vo­mi­seen.

Ta­kai­sin rat­sail­le

Vaik­ka ys­tä­vien apu oli kor­vaa­ma­ton­ta, he­vo­set oli­vat Em­man to­del­li­nen voi­ma­va­ra.

– Nii­den avul­la sain kai­kes­ta ki­vus­ta ja vä­sy­myk­ses­tä huo­li­mat­ta piis­kat­tua it­se­ni vie­lä 20 met­riä eteen­päin. Jos jak­sai­sin vie­lä, pää­si­sin ta­kai­sin sa­tu­laan.

Em­man lää­kä­ril­lä oli asi­as­ta eri mie­li­pi­de. Pu­to­a­mi­sen ris­ki oli­si lii­an suu­ri, sel­kä ei pa­lau­tui­si uu­des­ta tä­räyk­ses­tä.

– Nal­jai­lin lää­kä­ril­le, et­tä rat­sas­tuk­ses­sa on­kin tar­koi­tus pi­tää he­vo­nen it­sen­sä ja maan vä­lis­sä.

Tam­mi­kuus­sa Em­ma päät­ti, et­tä rat­sas­tus oli­si juu­ri oi­kea te­ra­pi­a­muo­to ala­se­län liik­ku­vuu­den pa­ran­ta­mi­sek­si. Niin­pä Em­ma nou­si lää­kä­rin vas­tus­te­luis­ta huo­li­mat­ta pyö­rä­tuo­li­ram­pil­ta tu­tun kil­tin he­vo­sen kyy­tiin.

– Muu­ta­man mi­nuu­tin rat­sas­tuk­sel­la oli suu­rin vai­ku­tus hen­ki­seen hy­vin­voin­tii­ni. Fyy­si­ses­ti se oli niin ras­kas­ta, et­tä nu­kah­din ko­ti­mat­kal­la au­toon.

Kou­lu­he­vo­sen­sa Van­da­lin sel­kään Em­ma pää­si huh­ti­kuus­sa 2014.

– Äi­ti yrit­ti es­tel­lä, sil­lä hän ajat­te­li, et­tä Van­da­lin isot liik­keet ei­vät te­ki­si hy­vää se­läl­le­ni. En kui­ten­kaan kuun­nel­lut, sil­loin­kaan.

Lop­pu­ke­säs­tä Em­ma pa­la­si ki­sa­ken­til­le. En­sin rat­sas­ta­maan vaa­ti­va B-luok­kaa ja seu­raa­vi­na vuo­si­na ki­saa­maan vaa­ti­vaa A ja Prix St Ge­or­ges -luok­kia.

Tallilla kuluu usein koko päivä.

Mika Pollari

Ne pie­net asi­at

Jat­ku­vas­ta fy­si­o­te­ra­pi­as­ta ja sään­nöl­li­ses­tä hie­ron­nas­ta huo­li­mat­ta tree­naa­mi­nen ei ole sa­man­lais­ta kuin en­nen.

– Huo­maan, et­tä oi­kea puo­le­ni toi­mii ny­ky­ään huo­nom­min. Jou­dun rat­sas­ta­es­sa­ni käyt­tä­mään SI-ni­vel­tä tu­ke­vaa vyö­tä, joka vai­kut­taa kom­mu­ni­koin­tii­ni he­vo­sen kans­sa.

Em­ma myön­tää, et­tä oman ke­hon vi­ko­jen hy­väk­sy­mi­nen on ol­lut vai­ke­aa. Kou­lu­rat­sas­tuk­ses­sa he­vo­sen ja rat­sas­ta­jan yh­teis­työn on ol­ta­va sau­ma­ton­ta.

– Jos Van­dal ei heti ym­mär­rä, mitä yri­tän sil­le ker­toa, tie­dän, et­tä vika on mi­nus­sa ei he­vo­ses­sa. Ei ole oi­kein he­vo­sel­le, et­tä pyy­dän asi­oi­ta nyt eri ta­val­la kuin en­nen.

Ta­voit­teis­taan Em­ma ei kui­ten­kaan ole suos­tu­nut tin­ki­mään, vaik­ka rat­sas­tuk­sen jat­ka­mi­nen on vaa­ti­nut myös ki­vu­li­ai­ta uh­rauk­sia.

– Kat­ken­nut sel­kä­li­has ar­peu­tui vuo­de­le­von ai­ka­na vää­rään suun­taan. Se oli re­vit­tä­vä vä­ki­sin uu­des­taan au­ki, jot­ta se voi­si pa­ran­tua oi­kein. Kaik­kein tus­kal­li­sim­pi­na het­ki­nä olen miet­ti­nyt, et­tä mikä jär­ki täs­sä on, mut­ta ne aja­tuk­set me­ne­vät pian ohi.

"Ny­ky­ään kor­set­tia on tree­nat­ta­va sään­nöl­li­ses­ti, jot­ta jak­san ja pys­tyn. Tree­nis­tä lip­su­mi­nen nä­kyy heti."

On­net­to­muu­den jäl­keen pie­nis­tä asi­ois­ta iloit­se­mi­nen on muut­tu­nut hel­pom­mak­si.

– Vaik­ka vaa­din it­sel­tä­ni ja he­vo­sil­ta­ni pal­jon, olen op­pi­nut nöy­ryyt­tä.

Myös ke­hos­taan Em­ma pi­tää pa­rem­min huol­ta kuin en­nen.

– Ai­kai­sem­min ve­nyt­te­lin ja tein li­has­kun­to­liik­kei­tä jos hu­vit­ti. Ny­ky­ään kor­set­tia on tree­nat­ta­va sään­nöl­li­ses­ti, jot­ta jak­san ja pys­tyn. Tree­nis­tä lip­su­mi­nen nä­kyy heti.

Tam­mi­kuus­sa ote­tus­sa mag­neet­ti­ku­vas­sa nä­kyy, et­tei sel­kä ole vie­lä­kään täy­sin kun­nos­sa, mut­ta ti­lan­ne voi­si ol­la pa­hem­pi­kin. Ni­ka­mien ah­tau­man, mur­tu­man ja liu­ku­man kans­sa pys­tyy elä­mään.

– Uu­ti­nen har­mit­ti, sil­lä tot­ta kai toi­voin, et­tei ku­vis­sa nä­kyi­si enää mi­tään. Sit­ten ajat­te­lin, et­tä krop­pa­ni kes­tää kyl­lä, kun lai­te­taan se kes­tä­mään.

Lue myös:

Len­to-on­net­to­muu­des­ta sel­vin­nyt Ul­ri­ka: "Olen ny­ky­ään ko­to­na­ni var­ta­los­sa­ni"

Pap­pi ja cros­s­fit-ur­hei­li­ja Ou­ti: "On­nek­si ko­la­ri ei ol­lut game over"