Käyn­nis­sä on iha­nan ren­tout­ta­va il­ma­joo­ga­har­joi­tus, ja Eli­na Lou­e­ran­ta on si­ki­öa­sen­nos­sa ka­tos­ta roik­ku­van silk­ki­lii­nan si­säl­lä. Hän ei kui­ten­kaan tun­ne olo­aan ren­tou­tu­neek­si. It­se asi­as­sa Eli­nas­ta tun­tuu kaik­kea muu­ta kuin hy­väl­tä: Hän ei saa kun­nol­la hen­keä. Rin­ta­ke­hää pai­naa alu­eel­le ker­ty­nyt ras­va, ja olo on tu­ka­la.

– Joo­gan jäl­keen­kin olo­ni oli to­del­la ah­dis­ta­va. Ta­ju­sin, et­ten voi enää jat­kaa näin.

Eli­na oli ol­lut yli­pai­noi­nen jo pit­kään, ja il­ma­joo­ga­tun­nil­la vuon­na 2015 pai­no hui­te­li yli 100 ki­los­sa. Lu­kui­sia laih­du­tu­sy­ri­tyk­siä lä­pi­käy­nee­nä hän oli va­kuut­tu­nut, et­tä ai­noa tie hä­nen koh­dal­laan py­sy­vään muu­tok­sen oli­si vat­sa­lau­kun ohi­tus­leik­kaus.

– Avi­o­mie­he­ni Joo­nas vas­tus­ti leik­kaus­ta ja sa­noi: ”Et voi men­nä leik­kauk­seen, sii­hen voi kuol­la!” Joo­nas kui­ten­kin muut­ti mie­len­sä, kun kä­vim­me ta­paa­mas­sa ki­rur­gia. Leik­kauk­sen jäl­keen moni asia on muut­tu­nut.

– Olen ar­vot­ta­nut kai­ken uu­sik­si ja ta­jun­nut, et­tä joka het­kes­tä kan­nat­taa naut­tia. Olen myös ym­mär­tä­nyt, et­tä elä­mäs­sä pi­tää ol­la muu­ta­kin kuin työ, yrit­tä­jä­nä yli 10 vuot­ta työs­ken­nel­lyt Eli­na sa­noo.

Si­nul­la on isot rei­det

Kamp­pai­lu pai­non kans­sa on var­jos­ta­nut Eli­nan elä­mää jo nuo­res­ta läh­tien. Eli­na muis­taa sel­väs­ti, et­tä pai­noa al­koi ker­tyä 9-vuo­ti­aa­na van­hem­pien avi­oe­ron jäl­keen. Yli­mää­räi­set ki­lot läh­ti­vät kui­ten­kin it­ses­tään luis­te­lu­har­ras­tuk­sen myö­tä.

– Vaik­ka olin täy­sin nor­maa­li­pai­noi­nen luis­te­lu­ai­koi­na, koin ole­va­ni li­ha­va, sil­lä olin mui­ta muo­dok­kaam­pi.

Tei­ni-ikäi­sen Eli­nan maa­il­ma ro­mut­tui, kun sil­loi­nen poi­ka­ys­tä­vä to­te­si hä­nel­le: ”Si­nul­la on isot rei­det”. Se jäi kal­va­maan miel­tä, ja hän söi yhä vä­hem­män. Vä­lil­lä Eli­na myös ok­sen­si.

– On­nek­si tuo ajan­jak­so ei kes­tä­nyt kau­an.

Luis­te­lu oli Eli­nal­le kaik­ki kai­kes­sa. Hän ra­kas­ti sitä tun­net­ta, kun hiuk­set hul­mu­si­vat ja luis­tin­ten te­rät osui­vat jää­hän.

– Olen ta­jun­nut vas­ta nyt, mik­si luis­te­lu oli niin tär­ke­ää mi­nul­le. Ko­to­na oli vai­ke­aa, mut­ta jääl­lä olin va­paa kai­kes­ta. Mi­nun ei tar­vin­nut aja­tel­la mi­tään muu­ta kuin luis­te­le­mis­ta.

Kun Eli­na lo­pet­ti 18-vuo­ti­aa­na luis­te­lun, pai­noa al­koi ker­tyä. Eli­na muis­te­lee laih­dut­ta­neen­sa Pai­non­var­ti­joi­den opeil­la en­sim­mäi­sen ker­ran jo al­le 20-vuo­ti­aa­na. Sen jäl­keen hän li­hoi ja laih­tui lu­kui­sia  ker­to­ja.

– Olen ko­keil­lut var­maan kaik­ki maa­il­man die­e­tit paas­tos­ta pus­si­keit­toi­hin.

Pai­na­vim­mil­laan Eli­na oli ke­vääl­lä 2009, kun hän odot­ti esi­kois­taan Mi­loa. Vaa­ka näyt­ti 118 ki­loa.

En­tä jos lap­si kuo­lee

Mi­lon syn­ty­mään liit­tyi dra­ma­tiik­kaa, sil­lä na­pa­nuo­ra oli kier­ty­nyt kol­mes­ti pie­nen po­jan kau­lan ym­pä­ril­le. Sek­tio oli ti­lan­tees­sa ai­noa mah­dol­li­suus. Eli­nan vat­sa ei kui­ten­kaan puu­tu­nut, jo­ten hä­net jou­dut­tiin nu­kut­ta­maan.

– Mie­tin he­rää­mös­sä, et­tä on­ko­han lap­se­ni hen­gis­sä. Tun­tui, et­ten saa­nut hen­keä.

Mi­lon syn­ty­män jäl­keen Eli­na ma­ka­si vii­kon hap­pi­viik­sis­sä. Haa­va oli niin ki­peä, et­tä imet­tä­mi­nen oli vai­ke­aa.

– Vä­lil­lä ajat­te­lin kau­huis­sa­ni, et­tä en­tä jos lap­si kuo­lee, kun en saa an­net­tua hä­nel­le ruo­kaa. Lo­pul­ta ime­tys al­koi su­jua sis­kon op­pien ja ime­tys­tyy­nyn avul­la.

Muu­ta­ma kuu­kau­si Mi­lon syn­ty­män jäl­keen Eli­na ha­vah­tui ja ta­ju­si, et­tei hän ha­lua oman lap­sen­sa kär­si­vän yli­pai­nos­ta, ei­kä opet­taa täl­le tun­ne­syö­mis­tä. Hän liit­tyi uu­des­taan Pai­non­var­ti­joi­hin ja laih­dut­ti kym­me­ni­sen ki­loa. Kun Eli­na pa­la­si äi­tiys­lo­mal­ta töi­hin, kuu­kau­ti­sia ei kuu­lu­nut. Hän teki ras­kaus­tes­tin, jon­ka tu­los oli po­si­tii­vi­nen. Ep­pu syn­tyi il­man dra­ma­tiik­kaa syk­syl­lä 2010. Epun syn­ty­män jäl­keen Eli­na laih­dut­ti taas, 98 ki­los­ta 72 ki­loon lii­kun­nan ja ruo­ka­va­li­on avul­la.

– Kä­vin sa­lil­la päi­vit­täin. En kui­ten­kaan käy­nyt siel­lä muo­va­tak­se­ni var­ta­los­ta­ni tie­tyn­lais­ta, vaan voi­dak­se­ni pa­rem­min.

Eli­na in­nos­tui myös juok­se­mi­ses­ta ja osal­lis­tui sis­kon­sa kans­sa Tuk­hol­man ma­ra­to­nil­le. Se jäi kui­ten­kin kes­ken, ja myös juok­su­har­ras­tus lop­pui kuin sei­nään.

– Ma­ra­to­nin jäl­keen li­hoin taas, vaik­ka olin päät­tä­nyt, et­ten enää iki­nä liho.

Isän kuo­le­ma py­säyt­ti

Vuon­na 2014 Eli­na päät­ti laih­dut­taa jäl­leen, mut­ta urak­ka jäi kes­ken, sil­lä hä­nen va­ka­vas­ti sai­ras isän­sä sai sai­raus­koh­tauk­sen ja jou­tui sai­raa­laan.

– Isää ol­tiin vie­mäs­sä ko­kei­siin, kun tu­lin pai­kal­le. Eh­din sa­noa isäl­le: ”Ha­la­taan”, ja isä sa­noi: ”Kaik­ki on hy­vin”.

Se oli vii­mei­nen ker­ta, kun Eli­na näki isän­sä elos­sa. Elin­toi­min­to­ja yl­lä­pi­tä­neet ko­neet sam­mu­tet­tiin Eli­nan ja mui­den lä­heis­ten ol­les­sa läs­nä, ja isä nuk­kui pois. Suru val­ta­si Eli­nan.

– En ol­lut ta­jun­nut, kuin­ka sai­ras isä oi­ke­as­taan oli ol­lut. Yri­tin it­keä po­jil­ta sa­laa, sil­lä he re­a­goi­vat tie­ten­kin näh­des­sään, et­tä mi­nul­la oli paha ol­la.

Vaik­ka suu­rin suru on ta­ka­na­päin, ikä­vä is­kee edel­leen va­roit­ta­mat­ta.

– He­rä­sin vii­me yö­nä sii­hen, et­tä it­kin. Näin un­ta, jos­sa kat­soin vi­de­o­ta isäs­tä ja it­kin  unes­sa­kin.

”Elä­mä on täs­sä ja nyt. Asi­oi­ta kan­nat­taa teh­dä, sil­lä iki­nä ei tie­dä, mil­loin kaik­ki lop­puu.”

Ma­sen­nus is­ki leik­kauk­sen jäl­keen

Kun lu­ke­mat­to­mat laih­du­tu­sy­ri­tyk­set ei­vät tuo­neet py­sy­vää lop­pu­tu­los­ta, Eli­na pää­tyi lo­pul­ta vat­sa­lau­kun ohi­tus­leik­kauk­seen. Leik­kauk­ses­sa ma­ha­lau­kus­ta jää käyt­töön 20–50 mil­li­lit­ran pus­si, jo­hon ohut­suo­li yh­dis­te­tään.

– Ys­tä­vä­ni oli käy­nyt leik­kauk­ses­sa ja suo­sit­te­li sitä mi­nul­le. En­sin ajat­te­lin, et­tä leik­kaus ei ole mi­nua var­ten, mut­ta lo­pul­ta ym­mär­sin sen ole­van ai­noa vaih­to­eh­to­ni.

Leik­kauk­seen val­mis­tau­tu­mi­nen al­koi pus­si­keit­to­die­e­til­lä jou­lu­na 2015. Die­e­tin tar­koi­tuk­se­na oli saa­da si­sä­e­lin­ten ym­pä­ril­le ker­ty­nyt­tä ras­vaa pois en­nen leik­kaus­ta. Pai­noa läh­ti­kin 6–7 ki­loa.

– Leik­kaus teh­tiin tam­mi­kuun lo­pus­sa 2016. Jän­ni­tin sitä ko­vas­ti, mut­ta kaik­ki meni hy­vin, ei­kä komp­li­kaa­ti­oi­ta tul­lut. Olin toki to­del­la ki­peä leik­kauk­sen jäl­keen, mut­ta pys­tyin nuk­ku­maan ja nu­kuin­kin pal­jon.

Leik­kauk­sen jäl­kei­si­nä viik­koi­na Eli­na söi pel­käs­tään keit­to­ja, jot­ta si­säi­set leik­kaus­haa­vat sai­vat um­peu­tua rau­has­sa. En­si­kos­ke­tus kiin­te­ään ruo­kaan ei su­ju­nut hy­vin, sil­lä sus­hi­pa­la juut­tui ruo­ka­tor­veen, ja hän ok­sen­si pa­lan pois.
– Soi­tin pa­nii­kis­sa sai­raa­laan, jos­sa mi­nut oli lei­kat­tu, mut­ta siel­tä rau­hoi­tel­tiin, et­tä ruo­ka­tor­vel­ta kes­tää het­ki tot­tua taas kiin­te­ään ruo­kaan. Tuo oli on­nek­si ai­noa ker­ta, kun ruo­kaa jäi ju­miin ruo­ka­tor­veen.

Eli­na huo­ma­si muu­tok­sia ul­ko­muo­dos­saan jo hel­mi­kuus­sa, ja huh­ti–tou­ko­kuu­hun men­nes­sä hän oli laih­tu­nut pe­rä­ti 30 ki­loa.

– Ta­ju­sin laih­tu­nee­ni pal­jon vas­ta sil­loin, kun tu­tut ei­vät enää tun­nis­ta­neet mi­nua. Tou­ko­kuus­sa Eli­na päät­ti osal­lis­tua ret­riit­tiin, jon­ka ai­ka­na ei saa­nut kes­kit­tyä mi­hin­kään muu­hun kuin it­seen­sä ja omiin aja­tuk­siin­sa. Ret­riit­ti su­jui hy­vin, mut­ta kun Eli­na pa­la­si ko­tiin, hän al­koi it­keä. Olo oli ah­dis­tu­nut, vaik­ka Eli­na oli juu­ri va­lit­tu Pir­kan­maan vuo­den nuo­rek­si yrit­tä­jäk­si, ja hän oli avaa­mas­sa Bi­an­ca­ne­ve-yri­tyk­sen­sä lii­ket­tä Hel­sin­kiin.

– Ava­jais­ten jäl­kei­se­nä aa­mu­na en oli­si jak­sa­nut nous­ta sän­gys­tä. Tun­tui, et­tä mil­lään ei ole mi­tään mer­ki­tys­tä.

Nuk­ku­mi­nen oli ai­noa asia, joka Eli­naa kiin­nos­ti. Hän ta­ju­si ole­van­sa ma­sen­tu­nut.

– Pää­sin kes­kus­te­le­maan työ­ter­veys­lää­kä­rin kans­sa. En ha­lun­nut lääk­kei­tä, sil­lä koin, et­tä ai­no­as­taan minä voin nos­taa it­se­ni.

Kesä ku­lui ko­to­na las­ten kans­sa. Eli­na hoi­ti puu­tar­haa ja kat­se­li vä­lil­lä huo­ju­via pui­ta sän­gys­tä kä­sin. Toi­pu­mis­ta häi­rit­si se, et­tä yri­tyk­sen kans­sa oli haas­tei­ta.
– Työ­ter­veys­lää­kä­ri muis­tut­ti, et­tä te­ke­mät­tö­mät pää­tök­set ra­sit­ta­vat eni­ten. Ta­ju­sin, et­tä mi­nun pi­tää al­kaa teh­dä pää­tök­siä, sil­lä ky­sees­sä on mi­nun yri­tyk­se­ni. Mi­nun oli mie­tit­tä­vä, mi­ten se pe­las­te­taan. On­nis­tuin ja yri­tyk­sel­lä on nyt pal­jon va­loi­sam­mat nä­ky­mät. Eli­na oli tu­tus­tu­nut joi­ta­kin vuo­sia sit­ten Rhon­da Byr­nen The Sec­ret -kir­jaan, jos­sa ope­te­taan, mi­ten toi­vei­ta on mah­dol­lis­ta to­teut­taa aja­tus­ten voi­mal­la. Hän hyö­dyn­tää kir­jan op­pe­ja edel­leen.

– Ta­ju­sin, et­tä en ai­em­min tien­nyt, mitä ha­lu­sin, jo­ten toi­vee­ni ei tie­ten­kään voi­nut to­teu­tua. Nyt tie­dän, et­tä ha­lu­an per­heem­me saa­van elan­non fir­mas­ta ja et­tä meil­lä on Joo­nak­sen kans­sa mu­ka­vaa töis­sä. Se  riit­tää.

Yrittäjän työskentelevä Elina osaa nykyisin panostaa itseensä.

Mika Pollari

Kii­re lop­pui

Eli­na on ai­na ol­lut ah­ke­ra te­ke­mään töi­tä. Hän on sitä yhä, mut­ta ny­ky­ään hän vie­rok­suu aja­tus­ta, et­tä yrit­tä­jäl­lä pi­täi­si ol­la ai­na kii­re ol­lak­seen hyvä.

– En ym­mär­rä, mik­si kii­ret­tä ja suo­rit­ta­mis­ta ihan­noi­daan. Olen to­den­nut, et­tä töi­tä on kiva ol­la sen ver­ran, et­tä ne saa teh­tyä hy­vin ja sit­ten on va­paa­ai­kaa. Mi­nul­le on tär­ke­ää ol­la ko­to­na oi­ke­as­ti läs­nä ja luo­da lap­sil­le­ni hy­viä muis­to­ja.

Eli­na on pa­nos­ta­nut vii­me ai­koi­na myös it­seen­sä ai­em­paa enem­män. 

– En enää mene mui­den eh­doil­la tai jätä jo­ta­kin te­ke­mät­tä, jos muut ei­vät ha­lua tul­la mu­kaa­ni. Kä­vin esi­mer­kik­si twerk­kaus­tun­nil­la yk­sin, ja yh­te­nä päi­vä­nä ko­kei­lin pääl­lä­sei­son­taa.

Eli­nan haa­veis­sa on juos­ta ma­ra­ton vie­lä joku päi­vä, sil­lä kes­ken jää­nyt juok­su Tuk­hol­mas­sa har­mit­taa edel­leen.

– Juok­su on mi­nul­le tie­tyn­lais­ta me­di­taa­ti­o­ta. On iha­naa hip­sut­taa me­ne­mään mon­ta tun­tia it­sek­seen.

Täl­lä het­kel­lä Eli­nal­le mie­lui­sin lii­kun­ta­muo­to on kui­ten­kin kä­ve­ly.

– En tie­dä juu­ri mi­tään pa­rem­paa kuin ol­la met­säs­sä, kä­vel­lä rau­hal­li­ses­ti ja saa­da sa­mal­la rai­tis­ta il­maa.

Täs­sä ja nyt

Vat­sa­lau­kun ohi­tus­leik­kauk­sen myö­tä yli 40 ki­loa laih­tu­neen Eli­nan elä­mä on muut­tu­nut mo­nel­la ta­val­la. Hän ei elä enää syö­däk­seen, vaan syö elääk­seen. Vä­lil­lä tu­lee kui­ten­kin het­kiä, kun ot­taa pää­hään ja te­kee  mie­li suk­laa­ta.

– En­nen oli­sin syö­nyt koko le­vyn, nyt otan mak­si­mis­saan vii­si pa­laa. En us­kal­la ot­taa enem­pää, et­tei tule huo­no olo. Olen voi­nut ruo­as­ta huo­nos­ti leik­kauk­sen jäl­keen vain muu­ta­man ker­ran.

An­nos­koot ovat mal­til­li­sia, sil­lä Eli­na ei voi ylit­tää saa­mi­aan suo­si­tuk­sia. Hän on­kin op­pi­nut kuun­te­le­maan ke­ho­aan leik­kauk­sen jäl­keen.

– Tun­nen nyt, mil­loin olen täy­si ja mil­loin tar­vit­sen li­sää ruo­kaa. Nau­tin myös sii­tä, et­tä voin syö­dä lä­hes mitä ta­han­sa.
Ai­no­as­taan ras­va­keit­ti­mel­lä teh­dyt ruu­at ovat pan­nas­sa, sil­lä Eli­nal­le tu­lee ras­vai­sis­ta ruu­is­ta eto­va olo, joka läh­tee pois ai­no­as­taan nuk­ku­mal­la. Vas­ta­lau­kun  ohi­tus­leik­kaus ei ole muut­ta­nut ai­no­as­taan Eli­nan  ruo­kai­lu­tot­tu­muk­sia, vaan uu­den ul­ko­muo­don myö­tä hä­nes­tä on tul­lut myös  roh­ke­am­pi.

– Ra­kas­tan tans­si­mis­ta, ja on ol­lut iha­na taas tans­sia. Yli­pai­noi­se­na ajat­te­lin: ”Te­ki­si mie­li tans­sia, mut­ta en keh­taa, kun olen niin läs­ki, ja muut tui­jot­ta­vat”. On ihan ka­ma­laa, et­tä ra­joi­tin it­se­ä­ni noin!

Eli­na myön­tää ol­leen­sa yli­pai­noi­se­na pal­jon epä­var­mem­pi kuin on nyt.
– Vä­lil­lä on toki edel­leen krii­se­jä, ja olen epä­var­ma sii­tä, mil­tä näy­tän, mut­ta pää­sään­töi­ses­ti mi­nul­la on pal­jon pa­rem­pi olo ny­kyi­sin. Olen to­del­la on­nel­li­nen, sil­lä tie­dän Joo­nak­sen ra­kas­ta­van mi­nua, olin­pa 62- tai 118-ki­loi­nen.

Eli­na ker­too myös ta­jun­neen­sa, et­tä joka het­kes­tä on tär­ke­ää naut­tia.

– Ha­lu­ai­sin ih­mis­ten ta­ju­a­van, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt. Asi­oi­ta kan­nat­taa teh­dä, sil­lä iki­nä ei tie­dä, mil­loin kaik­ki lop­puu. Esi­mer­kik­si isä­ni mat­kus­ti pal­jon, mut­ta toi­voi­sin, et­tä hän oli­si eh­ti­nyt mat­kus­taa vie­lä enem­män.

Lue myös:

Syö­pä tu­ho­si Syl­vi­an li­hak­set - Nyt hän tree­naa ki­vut pois

Croh­nin tau­tiin sai­ras­tu­nut Miia: "Pa­hin pel­ko­ni oli, sai­sin­ko enää liik­kua"