Riit­ta Ha­vu­kai­sen elä­mäs­sä pu­hal­ta­vat uu­det tuu­let. Jou­lu­kuus­sa hän hyp­pä­si yh­dek­sän kuu­kau­den vir­ka­va­paal­le. Hän vaih­taa lä­hes 30 vuo­den jäl­keen Hel­sin­gin kau­pun­gin­te­at­te­rin va­paan tai­tei­li­jan elä­mään.

En­sim­mäi­se­nä hän te­kee pää­roo­liin Es­poon kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa.

”Mi­nul­la on riit­tä­nyt hy­viä roo­le­ja ja in­toa teh­dä nii­tä. Aja­tus pie­nes­tä ir­ti­o­tos­ta al­koi kui­ten­kin tun­tua kieh­to­val­ta. On­han vii­mei­ses­tä äi­tiys- ja hoi­to­va­paas­ta­kin vie­räh­tä­nyt jo pa­ri­kym­men­tä vuot­ta.”

Ja sii­hen liit­tyy roo­li, jota Riit­ta par­hail­laan opet­te­lee yk­si­tyi­se­lä­män­sä puo­lel­la. Pa­ri­ta­lon puo­li­kas­ta Hel­sin­gin Ou­lun­ky­läs­sä asu­vat Rii­tan kans­sa enää lem­mik­ki­ka­nit Han­nu ja Ani­ta, sil­lä talo on tyh­jen­ty­nyt lap­sis­ta.

”Lap­set ovat aja­tuk­sis­sa­ni koko ajan”

Las­ten ko­toa läh­tö on ol­lut Rii­tal­le ko­vem­pi paik­ka kuin hän oli­si iki­nä us­ko­nut.

”Luu­lin ir­ti pääs­tä­mi­sen ole­van mi­nul­le help­poa, mut­ta ei­hän se ole ol­lut. Se on hai­ke­aa, vaik­ka en ole­kaan äi­ti, joka koko ajan soit­te­lee, et­tä olet­te­ko syö­neet ja muis­tit­te­ko la­pa­set ja kau­la­lii­nan. Lap­set ovat aja­tuk­sis­sa­ni koko ajan. Sil­le ei voi mi­tään.”

Rii­tan esi­koi­nen Ka­ta­rii­na, 25, opis­ke­lee Tam­pe­reel­la näyt­te­li­jäk­si.

Nuo­rim­mai­nen Sant­tu, 20, Rii­tan ja hä­nen ex-mie­hen­sä Ep­pu Sal­mi­sen poi­ka, muut­ti yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen yh­teen tyt­töys­tä­vän­sä kans­sa ja suo­rit­taa par­hail­laan va­rus­mies­pal­ve­lus­ta Tu­rus­sa.

26-vuo­ti­as Roo­pe Sal­mi­nen asuu jo omil­laan. Riit­ta ei ole näyt­te­li­jä­nä ja muu­sik­ko­na työs­ken­te­le­vän Roo­pen bi­o­lo­gi­nen äi­ti, mut­ta he ovat ol­leet sa­maa per­het­tä Roo­pen lap­suus­vuo­sis­ta al­ka­en.

”Kaik­ki kol­me ovat kas­va­neet si­sa­rus­par­ve­na. Pi­dän Roo­pea kuin oma­na poi­ka­na­ni ja hän mi­nua kuin äi­ti­nään”, Riit­ta sa­noo.

”Ko­dis­ta ei saa teh­dä per­he-elä­män mu­se­o­ta”

Kun Riit­ta jäi asu­maan ko­tia yk­sin, tyh­jyys kävi aluk­si pääl­le.

”Oli to­tu­tel­ta­va sii­hen, et­tä tääl­lä olen enää vain minä ja et­tei tämä ole ti­la­päis­tä.”

Riit­ta al­koi muo­ka­ta ko­dis­ta it­sel­leen so­pi­vaa.

”Ym­mär­sin, et­tei ko­dis­ta saa teh­dä per­he-elä­män mu­se­o­ta ja pyö­riä it­se siel­lä in­ten­dent­ti­nä.”

”Mi­ten vä­hän ih­mi­nen muut­tuu van­he­tes­saan!”

Riit­ta Ha­vu­kai­nen täyt­ti vuo­si sit­ten huh­ti­kuus­sa 60 vuot­ta.

”Tämä on iha­na ikä ja elä­män­vai­he. Näis­sä vuo­sis­sa on vie­lä voi­mis­saan. On in­toa, ute­li­ai­suut­ta, am­ma­til­li­sia haa­vei­ta ja haa­vei­ta eh­kä elä­män­kin suh­teen. Ke­nel­le­kään ei tar­vit­se to­dis­tel­la mi­tään. Voi ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin on, oma it­sen­sä.”

Vain yk­si asia on yl­lät­tä­nyt Rii­tan ikään­ty­mi­ses­sä.

”On häm­mäs­tyt­tä­vää, kuin­ka vä­hän ih­mi­nen muut­tuu van­he­tes­saan si­sim­mäl­tään. Hy­vin sa­man­lai­nen sitä on kuin nuo­rem­pa­na­kin. Elä­män­ko­ke­mus­ta tie­tys­ti on tul­lut, ja toi­vot­ta­vas­ti niis­tä ko­ke­muk­sis­ta on jo­tain op­pi­nut­kin.”

”Olen kii­tol­li­nen, et­ten ole kat­ke­roi­tu­nut”

Mat­kan var­rel­la ker­tyy kai­kil­le kol­hu­ja. Rii­tal­la­kin on ta­ka­naan avi­oe­ro. Pa­hin­ta hä­nes­tä oli­si kat­ke­roi­tua.

”Olen kii­tol­li­nen, et­tei mi­nul­le ole käy­nyt niin.”

Kat­ke­ruu­den voi vält­tää, kun op­pii an­ta­maan an­teek­si.

”Jos sii­hen ei ky­ke­ne ja kan­taa vi­haa, koko elä­mä syn­kis­tyy. Kat­ke­ruus pai­naa ikeen­sä al­le. Mi­tään hy­vää sil­lä ei saa­vu­ta.”

Elä­mää ei kan­na­ta tuh­la­ta.

”Elä­mä on ly­hyt. Sitä ei kan­na­ta hu­ka­ta myr­kyt­tä­mäl­lä miel­tään. Vaik­ka se ei var­mas­ti ai­na ole help­poa, ras­kaat­kin asi­at kan­nat­taa käy­dä läpi ja hy­väk­syä ne.”

Näyt­te­li­jän työs­sä hän ko­kee ole­van pal­jon sel­lais­ta te­ra­peut­tis­ta ja hy­vää, joka aut­taa vai­kei­den het­kien kes­kel­lä.

”Työs­sä voi ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin on ei­kä tar­vit­se pi­tää mi­tään naa­mi­o­ta. Työ­hön voi lait­taa tun­teen­sa ja per­soo­nan­sa. Usein tun­tuu jopa sil­tä, et­tä juu­ri sil­loin on help­po näy­tel­lä, jos olo on vä­hän rik­ki­näi­nen. Rik­ko­nai­suut­ta ei kui­ten­kaan kan­na­ta ha­ke­mal­la ha­kea. Sie­luk­kuus te­ke­mi­seen ei löy­dy ka­tuo­jas­ta. Näyt­te­li­jän työs­sä pi­tää ol­la ter­ve minä.”

”Il­ma­pii­ri ki­hi­see jän­nit­tei­tä"

Riit­ta Ha­vu­kai­sen yh­dek­sän kuu­kau­den vir­ka­va­pau­den en­sim­mäi­nen etap­pi on vie­rai­lu Es­poon kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa. Riit­ta näyt­te­lee pää­roo­lin hel­mi­kuus­sa en­si-il­tan­sa saa­vas­sa Stig Lars­so­nin ko­me­di­as­sa Toi­mi­tus­joh­ta­ja. Näy­tel­män oh­jaa Jaak­ko Saa­ri­luo­ma.

Roo­lit kään­ne­tään Es­poos­sa pää­la­el­leen. Alun pe­rin näy­tel­mäs­sä pää­roo­lia on näy­tel­lyt mies.

”Olen kii­tol­li­nen te­at­te­rin­joh­ta­jil­le, et­tä olen saa­nut täl­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia ja et­tä mi­nuun on luo­tet­tu. Kun saa teh­dä haas­ta­via töi­tä, sii­nä myös ke­hit­tyy. Jos ai­na vain on toi­nen puu va­sem­mal­ta, ei sii­nä inst­ru­ment­ti ke­hi­ty tai kei­not li­sään­ny”, hän to­te­aa.

Tou­ko­kus­sa Riit­ta näh­dään Uu­den Iloi­sen Te­at­te­rin Soi­tel­len so­teen -re­vyys­sä.