Har­voin olen lu­ke­nut yh­tä mon­ta pak­sua kir­jaa pe­rä­tys­ten kuin tänä  ar­mon vuon­na. Tot­ta pu­hu­en, si­vuil­taan ohu­em­pi­a­kin on mat­kas­sa, mut­ta si­säl­tö on ol­lut pai­na­vaa.

1. Ljud­mi­la Ulits­ka­ja: Vih­re­än tel­tan al­la, 768 si­vua, Sil­ta­la.

Jo vuon­na 2011 il­mes­ty­nyt ja ke­vääk­si suo­men­net­tu ro­maa­ni is­kee tä­hän ai­kaan kuin nuo­li. Mikä on muut­tu­nut Brezh­ne­vin ja Sta­li­nin ajois­ta ja mikä on nii­den pe­rin­tö? Ro­maa­ni ja opas ve­nä­läi­seen mie­leen. Luin tä­män jo ke­vääl­lä, mut­ta pak­suus ja ajan­koh­tai­suus hou­kut­ti­vat lis­taa­maan sen tä­hän.

2. Tho­mas Pi­ket­ty: Ca­pi­tal in the Twen­ty-First Cen­tu­ry, 685 si­vua, Belk­nap Har­vard.

Nuo­re­na yh­teis­kun­ta­tie­tei­den opis­ke­li­ja­na uu­ras­tin Karl Mar­xin Pää­o­man, ja Pi­ket­ty piti lu­kea jo sii­tä syys­tä, et­tä sii­tä kir­joi­tet­tiin tä­män vuo­si­tu­han­nen Pää­o­ma­na.

His­to­ri­an pers­pek­tii­vi, eri­tyi­ses­ti kah­den suur­so­dan vai­ku­tus Eu­roo­pan ja Yh­dys­val­to­jen ta­lou­teen, oli vai­kut­ta­vaa lu­et­ta­vaa. Eu­roo­pan ta­louk­sien hur­jat kas­vu­lu­vut 1940-1970-lu­vuil­la seu­ra­si­vat osin myös sii­tä, et­tä man­ner oli murs­ka­na. Em­me ha­lua sel­lais­ta ta­lou­den kas­vu­a­lus­taa enää, em­me­hän?

Kiin­nos­ta­va oli myös su­per­ma­na­ger-poh­din­ta: ket­kä voi­vat ri­kas­tua työl­lä enem­män kuin pää­o­ma­tu­lol­la? Har­vat.

Ar­vos­tan Pi­ket­tyn eet­tis­tä puol­ta, ku­ten sitä, et­tä hän ko­ros­taa tasa-ar­voi­sen kou­lu­tuk­sen mer­ki­tys­tä yh­teis­kun­tien ke­hit­ty­mi­ses­sä ja tu­lon­ja­os­sa - vaik­ka pää­o­ma­val­tai­suus on ny­kyi­syyt­tä ja tu­le­vai­suut­ta eten­kin ikään­ty­vis­sä yh­teis­kun­nis­sa. Siis myös Suo­mes­sa.

Erit­täin opet­ta­vai­nen teos esi­mer­kik­si meil­le jour­na­lis­teil­le.

3. Joel Dic­ker: To­tuus Har­ry Qu­e­ber­tin ta­pauk­ses­ta, 809 si­vua, Tam­mi.

Opis­ke­lin Pi­ket­tyä tätä en­nen pari kuu­kaut­ta, tätä luin kak­si il­taa - no, vä­hän yö­tä­kin… Dic­ke­rin kir­ja on niin jän­nit­tä­vä, et­tä sitä ei voi ol­la ah­mi­mat­ta. Kuka oli Har­ry ja kuka oli Nola? Mut­ta mui­ta­kin sa­lai­suuk­sia ja sa­lat­tu­ja hen­ki­löi­tä pal­jas­tuu, ku­ten ri­kas mies ja hä­nen au­ton­kul­jet­ta­jan­sa, joka jää mie­lee­ni kir­jan traa­gi­sim­pa­na hah­mo­na.

Ro­maa­ni on ve­tä­väs­ti kir­joi­tet­tu, kir­jai­li­jan sveit­si­läi­syy­des­tä huo­li­mat­ta jo­ten­kin ame­rik­ka­lai­sen tun­tui­nen, mie­lee­ni tu­lee esi­mer­kik­si John Ir­ving.

4. Don­na Tartt: Tik­li, 895 si­vua, WSOY.

Luin siis Dic­ke­rin jäl­keen kir­jan, jon­ka pää­hen­ki­lön su­ku­ni­mi on Dec­ker. Theo Dec­ke­rin rin­nal­la pää­o­saan nou­see pie­ni lin­tu­maa­laus, Ca­rel Fab­ri­tiuk­sen Tik­li vuo­del­ta 1654. Ka­tast­ro­fit ja pe­las­ta­vat en­ke­lit muo­vaa­vat Theon tai­val­ta vauh­dik­kaas­sa, mus­tan­pu­hu­vas­sa ker­ron­nas­sa.Ame­ri­kan ää­ri­päät näyt­täy­ty­vät New Yor­kis­sa ja Las Ve­ga­sis­sa. Huu­mei­ta ja ri­kok­sia riit­tää.

Has­sua eh­kä, mut­ta pa­la­sin taa­jaan kir­jaa lu­kies­sa­ni kat­so­maan ku­vaa Fab­ri­tiuk­sen maa­lauk­ses­ta. Ja haa­vei­len, et­tä käyn kat­so­mas­sa sen Mau­rits­huis-mu­se­os­sa Haa­gis­sa.

5. Pau­lii­na Rau­ha­la: Tai­vas­lau­lu, 281 si­vua, Gum­me­rus.

Tätä kir­jaa mi­nul­le oli­vat ka­ve­rit ke­hu­neet pit­kin ke­vät­tä, jo­ten kun se osui koh­dal­le po­ri­lai­ses­sa kir­ja­kau­pas­sa Suo­mi-Aree­nal­la vie­rail­les­sa­ni, os­tin sen ja vie­tin ju­na­mat­kan Hel­sin­kiin Alek­sin ja Vil­jan ja les­ta­di­o­lai­se­lä­män seu­ras­sa. Mi­nul­le oli­si riit­tä­nyt Vil­jan ja Alek­sin ta­ri­na. Kyl­lä se oli­si kan­ta­nut il­man blo­gi­o­suuk­sia, jot­ka ai­na­kin it­sel­le­ni vei­vät kir­jan pois pää­hen­ki­löi­den­sä maa­il­mas­ta. Pau­lii­na Rau­ha­la kir­joit­ti tär­ke­än, hy­vän kir­jan. Odo­tan li­sää.

6.Colm Tóibín: Brook­lyn, 313 si­vua, ja Äi­te­jä ja poi­kia, 315 si­vua, Tam­mi.

En ol­lut kuul­lut­kaan täs­tä vuon­na 1955 syn­ty­nees­tä ir­lan­ti­lais­kir­jai­li­jas­ta, kun os­tin ta­ka­kan­nen teks­tin pe­rus­teel­la pok­ka­ri­na Brook­ly­nin. Kyl­lä kan­nat­ti. Lu­mou­duin täy­sin. Toi­bin osaa ku­va­ta ih­mi­sen­sä niin elä­vik­si! Saan to­dis­taa kir­joit­ta­mi­sen ih­met­tä: hie­no­va­rai­set, sel­ke­ät lau­seet kään­ty­vät elä­vik­si olen­noik­si lu­ki­jan mie­les­sä.

Äi­te­jä ja poi­kia on ko­ko­el­ma no­vel­le­ja, ja jo­kai­ses­sa on ase­tel­ma äi­ti ja poi­ka, ta­val­la tai toi­sel­la. Osa ta­ri­nois­ta on ai­ka hur­jia. Toi­bi­nin ih­mi­set jää­vät hen­git­tä­mään mie­len poh­jal­le pit­käk­si ai­kaa. Ke­sän hel­miä, ker­ta kaik­ki­aan!

7. Lee­na Lan­der: Syys­pas­to­raa­li (1982) Kir­ja­yh­ty­mä, Tum­mien per­hos­ten koti (1991) Kir­ja­yh­ty­mä, Tam­mi, Myrs­kyn jäl­keen (1994) WSOY, Iloi­sen ko­tiin­pa­luun asuin­si­jat (1997) WSOY.

Usein lo­mil­la pa­laan jo­hon­kin kir­jai­li­jaan tai kir­ja­sar­jaan, joka on teh­nyt mi­nuun vai­ku­tuk­sen ai­ka­naan.

Aloi­tin Har­ju­la-tri­lo­gi­an kes­kel­tä, eli Myrs­kyn jäl­keen -ro­maa­nis­ta, kos­ka luu­lin muis­ta­va­ni Tum­mien per­hos­ten ko­din, kos­ka se oli ol­lut vai­kut­ta­va lu­ku­ko­ke­mus. Ei­hän se näi­in men­nyt, koko tri­lo­gi­an kah­la­sin uu­des­taan.

Kyl­lä Lan­der on lois­ta­va ker­to­ja, tuo ih­mi­set sa­tut­ta­van lä­hel­le, an­taa lu­ki­jan pi­tää heis­tä ja ka­vah­taa hei­tä. Sit­ten kek­sin, et­tä ha­lu­an tie­tää, mis­tä Lan­der aloit­ti. Hain siis esi­kois­te­ok­sen Syys­pas­to­raa­li. Se oli viih­dyt­tä­vä his­to­ri­al­li­nen ro­maa­ni, mut­ta vas­ta 1990-luku teki Lan­de­ris­ta tär­ke­än ker­to­jan.

8.Kati Ter­vo: Su­ku­puu, WSOY, Jää­kaa­pin hen­ki (2011) WSOY.

Syk­syn uu­tuus­kir­jat ku­tit­ta­vat miel­tä: kuka van­ha suo­sik­ki­ni jul­kai­see, kei­tä tuo­rei­ta ni­miä tu­lee?

Sun­nun­tai­na 3.8. luin HS:sta kri­tii­kin Kati Ter­von ro­maa­nis­ta Su­ku­puu, ja se kiih­dyt­ti miel­tä­ni niin, et­tä yri­tin sa­man tien os­taa sitä Aka­tee­mi­ses­ta. Tur­haan. Seu­raa­va­na päi­vä­nä tärp­pä­si kus­tan­ta­jan kir­ja­kau­pas­sa.

Kyl­lä­pä Kati Ter­vo on on­nis­tu­nut. Su­ku­puu on mää­rit­te­le­mät­tö­mäl­lä ta­val­la kiih­keä, ti­he­ä­tun­nel­mai­nen kir­ja, jon­ka nai­set ker­to­vat omis­ta nä­kö­kul­mis­taan. Ker­to­ja­mi­nät pei­laa­vat his­to­ri­aa ja per­heen ki­pei­tä si­tei­tä.

Ai­em­min Kati Ter­vo on ol­lut mi­nul­le tut­tu en­nen muu­ta ko­lum­nis­ti­na, joka ha­vain­noi ar­kea mai­ni­on la­ko­ni­ses­ti ja lem­pe­äs­ti. Jää­kaa­pin hen­ki -kir­joi­tuk­set oli nyt pak­ko lu­kea uu­des­taan. Voin tun­tea ly­hyis­sä ta­ri­nois­sa en­tei­tä tu­le­vas­ta; na­pak­ka kie­li, sa­non­nan suo­ruus ja kolk­ko huu­mo­ri.

Su­ku­puu kaap­paa Kati Ter­von pois keit­ti­ös­tä. Isoon sa­liin.