Artikkeli

Keskiäkäinen mies: Pultsareita tulee jo ikävä

Kirjoittaja on Oman Ajan tuottaja, joka kiihtyy monesti nollasta sataan turhankin nopeasti.

Olen ryh­ty­nyt va­ka­vas­ti har­kit­se­maan muut­toa Tuu­po­vaa­ran Öl­lö­lään. Ei sil­lä, et­tei­kö pää­kau­pun­gis­sa asu­mi­ses­sa oli­si puo­len­sa­kin, mut­ta min­kään­lais­ta rau­haa ei kau­pun­ki­lai­sel­le enää suo­da.

En tar­koi­ta lii­ken­net­tä ja yleis­tä hu­li­naa vaan sitä, et­tä Hel­sin­gin ka­duil­la ei saa enää kä­vel­lä met­ri­ä­kään rau­has­sa. Vä­hän pääs­tä on ker­jä­läi­nen, kau­pus­te­li­ja tai jon­kin jär­jes­tön ka­tu­tyrk­ky eli ”feis­sa­ri” tai hih­hu­li ny­ki­mäs­sä hi­has­ta mil­loin min­kä­kin ”hy­vän asi­an puo­les­ta”. Siis ker­jää­mäs­sä.

Kun muu­ta­ma päi­vä sit­ten kii­reh­din töi­hin Ase­ma­tun­ne­lin met­ron kaut­ta, au­las­sa pat­sas­te­li nel­jä (4) feis­sa­ria. En voi­nut kier­tää ker­juu­muu­ria, ja tun­get-te­li­joi­den tor­ju­mi­nen­kin on tyl­sää. En viit­si­si ol­la töy­keä, mut­ta mil­lä oi­keu­del­la nämä hy­vää tar­koit­ta­vat höl­möt kat­so­vat voi­van­sa pi­la­ta tois­ten työ­päi­vän?

Ym­mär­rän en­tis­ten kaa­li­mai­den his­to­ri­as­ta kum­pu­a­via mur­hei­ta, min­kä vuok­si feis­sa­ri­rie­san li­säk­si pää­kau­pun­gin joka kul­maa kan­soit­ta­vat ny­ky­ään ro­ma­ni­ker­jä­läi­set pah­vi­si­ne ko­lik­ko­mu­kei­neen.

Työ­paik­ka­ni lä­hi­kau­pan edus­tal­la is­tuu joka päi­vä ym­pä­ri vuo­den mies tai nai­nen ker­juu­kup­pi kä­des­sään. Tot­ta kai hei­dän koh­ta­lon­sa rii­pii sy­dän­tä, mut­ta ras­saa se jo­ka­päi­väi­ses­tä kur­juu­des­ta muis­tut­ta­mi­nen­kin sie­lua.

Val­koi­sen mie­hen taak­ka pai­naa har­tei­ta, vaik­ka meil­lä ei ole osaa ei­kä ar­paa Ro­ma­ni­an kor­rup­toi­tu­nei­den pu­li­vei­va­rei­den ai­kaan­saa­maan kur­ju­teen.

Pää­kau­pun­gin ker­juu­kult­tuu­ris­ta tu­lee mie­leen Mek­si­kon pää­kau­pun­ki. Yli 20 mil­joo­nan asuk­kaan Me­xi­co City on ku­hi­se­van kiva mes­ta, mut­ta ko­ke­mus­ta him­men­tä­vät joka kul­man ker­jä­läi­set.

Ka­tu­ja mit­tail­les­sa mi­nul­la oli ta­pa­na pi­tää isoa ka­saa ”so­si­aa­li­tur­va­ko­li­koi­ta” short­sien tas­kuis­sa. Al­ku­pe­räis­kan­so­ja edus­ta­vat nai­set oli­vat tuo­neet jopa muu­ta­man kuu­kau­den ikäi­set vau­van­sa­kin tu­ris­tien sää­liä he­rät­tä­mään. Hei­tä ei voi­nut ku­vet­ta kai­va­mat­ta ohit­taa, mut­ta sa­mal­la pis­ti vi­hak­si val­ti­o­joh­don vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys kur­jim­mis­taan.

Tul­kaa­pa trum­pit, zuc­ker­ber­git ja wahl­roo­sit se­lit­tä­mään, et­tä rik­kai­den pöy­dil­tä pu­toi­le­vat vau­raus­mu­ru­set hyö­dyt­tä­vät luon­non­lain ta­voin en­nen pit­kää myös kaik­kein köy­him­piä ja kur­jim­pia. Ka­tin­kon­tit! Toi­mi­va de­mok­ra­tia sekä ve­roil­la kus­tan­net­ta­va sääl­li­nen so­si­aa­li­tur­va ovat köy­hän ai­noa toi­vo.

Näin isän­maan 100-vuo­tis­juh­la­vuon­na kan­nat­taa muis­taa, et­tä ei sii­tä meil­lä­kään kau­aa ole, kun ker­jä­läi­siä va­el­te­li pit­kin maa­ta. Mi­nun­kin Kes­ki-Suo­mes­sa vuon­na 1923 syn­ty­nyt isä­ni jou­tui pik­ku­poi­ka­na käy­mään jou­lun al­la vel­jen­sä kans­sa lak­ki kou­ras­sa ker­juul­la naa­pu­ri­maa­ta­lois­sa. Vam­ma sii­tä tuli sie­luun.

Feis­sa­rei­ta väis­tel­les­sä tu­lee mel­kein ikä­vä ta­ka­vuo­si­kym­me­nien pu­liuk­ko­ja eli pult­sa­rei­ta. Nämä vii­nan vie­mät pi­ru­pa­rat oli­vat sym­paat­ti­sia ta­pauk­sia ver­rat­tu­na ny­kyi­siin ka­tu­ter­ro­ris­tei­hin. Useim­mi­ten myös re­hel­li­siä: ”Pis­tä pari mark­kaa, et­tä saan Gam­bi­nan.”

Useim­mi­ten pis­tin.

Lue Myös