Teksti Mirjami Haimelin
Kuvat Mika Pollari, Mirjami Haimelin
6.5. Lähdetkö Jukolan viestiin?
Viattomasti muotoiltu viesti saapuu ystävältäni toukokuisena iltapäivänä. Kaupunki vihertää, kevättakki tuntuu kuumalta ja västäräkit heiluttavat pyrstöjään. Kaikki tuntuu mahdolliselta.
Nykyään korostetaan, että pitää oppia sanomaan ei. Olen oppinut sen viime vuosina vähän liiankin hyvin. Mietin, olisiko aika muuttaa taktiikkaa ja alkaa vastata kyllä. Erityisesti silloin, kun se hirvittää. Vastaan harkitsevani asiaa.
Lue myös: Suunnistus on tämän kesän hittilaji
15.5. Ensimmäiset rastit
Suuntaan iltarasteille ottamaan tuntumaa lajiin. Jos kokemus ei miellytä, kiitän kutsusta ja unohdan koko jutun.
Suunnistustaustani on vaatimaton. Koulun liikuntatunneilla lajilta ei voinut välttyä, mutta silloin rastilta toiselle kuului maleksia tympääntynyt ilme naamallaan. Muutama vuosi sitten kävin pari kertaa iltarasteilla, koska kaipasin vaihtelua lenkkeihin. Erään lammen rannalla tajusin, ettei minulla ollut aavistustakaan, mikä lätäkkö oli kyseessä. Kaivoin puhelimeni karttasovelluksen esiin ja luikin häntä koipien välissä kotiin.
Helsingin Pirkkola on täynnä trikookansaa. Paikalle on kärrätty asuntovaunu, josta haen kartan sekä aikaa ja rastimerkintöjä mittaavan emit-laitteen.
Kokeilen neljän kilometrin kierrosta. Ensimmäinen rasti löytyy helposti. Matkalla salakuuntelen aloittelijoita opastavaa konkaria. Ylpeilen mielessäni, että minäpä se suunnistan jo omin voimin.
Seuraava rasti palauttaa maan tasalle. Oranssivalkoista liehuketta ei vain näy. Sahaan kalliota edestakaisin ja saan osakseni säälinsekaisia katseita, kun ohitan piknikille asettuneen perheen neljättä kertaa. Kiukku pyyhkäisee ylitseni: Jukolaan ei ole näillä taidoilla mitään asiaa. Lopulta lyöttäydyn kokeneen näköisen sedän peesiin, ja rasti löytyy. Olin koko ajan aivan lähellä.
Loput rastit löytyvät vaivattomasti, mutta alue onkin puolituttua. Pelaan varman päälle ja hölkkään polkuja pitkin. Bongaan alussa näkemäni aloittelijat, jotka ovat pyyhältäneet ohitseni kakkosrastia etsiessäni.
Maalissa ojennan emit-laitteen toimitsijalle.
– Täällä näyttää olevan sekä ylimääräisiä että puuttuvia rasteja. Todella erikoinen reittivalinta, hän kommentoi huvittuneen näköisenä.
En ole älynnyt nollata emitiä lähdössä kunnolla, joten sen muistissa on myös edellisen käyttäjän merkintöjä.
Kotimatkalla vastaan ystävälleni, että jos rastien löytymisen kanssa ei ole niin jetsulleen, olen mukana.
17.5.
Näen unta, jossa harhailen Jukolan viestin lähtöalueella ja etsin paniikin vallassa suksiani.
20.5.
Käyn Keskuspuistossa lenkillä. Edellisen kerran olen juossut yli puoli vuotta sitten, joten kuntoni on kehnonpuoleinen. Meno kuitenkin kevenee, kun painelen kinttupoluille. Silmät hakevat askelille paikkoja kivistä ja kaatuneiden puiden kyljistä.
Joukkuekaverini on käynyt juoksemassa lukien samalla Aku Ankkaa. Kehittää kuulemma kartanlukutaitoa – ja viihdyttää vastaantulijoita.
Välillä pysähdyn puuskuttamaan. Yritän olla ajattelematta, että Jukolan viestin lyhimmätkin osuudet ovat kahdeksan kilometriä. Linnuntietä.
22.5. Toiset rastit – aikaa Jukolaan neljä viikkoa
Toisten iltarastien aika, nyt Paloheinässä. Väkeä on kuin pipoa.
Pidennän reittini viiteen kilometriin. Hämmästyn joka kerta, kun maasto ja kartta täsmäävät. Polkuja on paljon, eikä kaikkia näy kartassa. Mietin, miten kartanluku onnistuu Jukolassa sillä uusia polkuja tallaantuu jatkuvasti tuhansien lenkkareiden tallatessa metsää.
En oikein luota kompassiini. Kohta selviää, että olen unohtanut suoristaa sen kartan pohjois–eteläviivojen mukaan. Ihmekö siis, kun seuraavaa rastia ei näy. Onneksi huomaan leveän tien, jonka avulla saan itseni paikannettua, ja rasti löytyy. Opetus: on huomattavasti helpompaa pysytellä kartalla kuin palauttaa itsensä sille.
Kun tulen maaliin, olen heilunut metsässä yli puolitoista tuntia. Kilometrejä on kertynyt kahdeksan, vaikka jätin väliin kolme ulommaista rastia.
Lue myös: Mikä urheilulaji sopii minulle?
28.5.
Sairastun flunssaan. Onneksi joukkueessamme vallitsee luottavainen tunnelma. Pääsen kuulemma metsästä ainakin pelastushelikopterilla.
2.6.
Joukkueellemme suunnitellaan vaakunaa, sillä tarvitsemme yhtenevät kilpailuasut. Käyn kaupassa mallaamassa puseroita. Ainakin toheloin komeissa vetimissä.
5.6. Ylpeys on suunnistajan surma
Vihdoin iltarasteille. Vettä vihmoo koko vihtiläisen taivaan täydeltä. Kuvaaja pudistelee päätään, kun en meinaa aluksi löytää edes lähtöä.
Olen saanut testiin Salomonin maastojuoksukengät. Onneksi, sillä sade on huuhtonut kallioisen maaston saippuanliukkaaksi. Kaltevilla pinnoilla askeltamista riittää, joten nilkat pysyvät todennäköisemmin ehjinä tarkoitukseen soveltuvissa kengissä.
Juoksen neljän kilometrin reittiä. Ensimmäiset rastit löytyvät aika hyvin. Maasto on kunnon korpea.
Ensimmäisen kerran stiplaan, kun etenen puoliksi kompassin ja puoliksi polkujen avulla. Harhailen siksakkia toivottoman pitkään. Ajattelen jo, että kolmekolmonen jäi sitten löytymättä, kun mäntyyn kietaistu rasti pelmahtaa eteeni. Hehkutan löytöäni kanssasuunnistajalle, joka puolestaan on väärällä rastilla. Hah! Mikä amatööri.
Ylpeys on suunnistajan surma. Puoleen sääreen upottava suo huijaa minut tielle väärään kohtaan, eikä rasti ota löytyäkseen. Tajuan, etten ehdi maaliin ennen sen sulkeutumista. Olen likomärkä ja mietin, voiko vitutukseen kuolla.
6.6.
Luen, että suunnistus on älykkäiden ihmisten laji. Lannistuksen aalto vyöryy ylitseni. Joukkuekaverini lohduttaa, että pikemminkin kyse on keskittymiskyvystä. No, en ole kuuluisa siitäkään.
10.6.
Käyn Vantaalla kiintorasteilla. Ne löytyvät hyvin, mutta vaikeusaste ei ole kummoinen. Pian 13-vuotias Simba-snautserini ohittaa minut pyrähdyksissään monta kertaa. Kuinka huolestuttavaa on, jos en pysy edes yhdeksänkymppisen vauhdissa?
11.6. Enää viikko Jukolaan
Kertaan karttamerkkejä kirjasta. Osaan ne jotenkuten, mutta esimerkiksi vihreän viivaston olen tähän asti jättänyt noteeraamatta. Se tarkoittaa vaikeakulkuista maapohjaa, kappas vain.
Yritän paneutua myös reitinvalintaan. Yhdellä sivulla on kartta ja toisella kolme reittiä. Ensimmäinen on kokeneelle suunnistajalle, toinen keskinkertaiselle ja kolmas aloittelijalle, siis minulle.
12.6.
Viimeisten iltarastieni suunnitelma on simppeli: helppo neljän kilometrin reitti, rauhallinen vauhti, hyvä mieli. Sataa taas kovaa.
Löydän kolme ensimmäistä rastia vaivatta. Sitten rata siirtyy ison tien toiselle puolelle, jonne jääkausi on jättänyt terveisensä häijyinä kallioina ja louhikkoina. Hortoilen itseni kartalta ja joudun kysymään neuvoa parikin kertaa.
Jääkylmä sade kohmettaa vähitellen sormeni niin, ettei kompassin kääntelystä tule mitään. Kahden tunnin jälkeen luovutan. Kotimatkalla lähetän joukkueelleni painokelvottomia viestejä.
Lue myös: Stressi talttuu metsässä - neljä kiinnostavaa faktaa
14.6. Yllätyskutsu Venlojen viestiin
Joukkuekaverini tyttöystävä soittaa ja kysyy, haluaisinko juosta myös Venlojen viestin. Yksi heidän porukastaan on vatsataudissa. Suostun. Menköön samaan konkurssiin.
Viimeisenä treeninäni käyn kiintorasteilla Kouvolan urheilupuistossa appivanhempieni mökin lähistöllä. Kartta on digitaalinen, joten pingon poluilla kännykkä kädessä. Se tuntuu typerältä. Ihmettelen kartassa näkyviä valkoisia patukoita, kunnes törmään mäkihyppytornin juureen.
Sää on helteinen ja askel raskas. Juoksukunto huolestuttaa, kun huohotan mäkiä ylös. Löydän kuitenkin kaikki rastit, joten pahin pakokauhu taittuu.
15.6. Vihdoin kisapaikalla
Ensimmäiset treenaajat hölkkäävät vastaan Enon kirkonkylän laitamilla. Telttapaikkamme herättää ensin epäuskoa ja sitten riemua: puolijoukkueteltta pitää pystyttää varjoisaan hyttysryteikköön, mutta ei sentään suolle, niin kuin toisilla.
Kokkaamme kolmen trangian täydeltä oliiviöljyssä uitettua härkispastaa. Väistelemme lepakoita, joita tuntuu ottavan pannuun alueelle asettuneet 40 000 suunnistajaa. Hyttysiä ei ole paljon, niitä on valtavasti.
Yöllä palelen untuvamakuupussissani. Peti viettää alamäkeen, joten potkiskelen itseäni jatkuvasti keskemmälle. Kurkkukin tuntuu kipeältä. Miksi olen täällä? Miksen ole kotona omassa sängyssäni?
16.6. Venlojen viesti lähtee!
Venlojen viesti starttaa kello 14. Minulla on kolmas osuus, lyhin ja helpoin. Tankkaan keittoa ja proteiinipatukoita ja yritän pitää paniikin aisoissa. Parhaiten se onnistuu Enon kirjastossa kisakylässä. Ostan poistohyllystä John Steinbeckia ja Linn Ullmannia.
Verryttelen lähtöalueella. Aina välillä vaihtoon tulee suunnistaja, joka ei löydä seuraavaa viestinviejää. Juoksuaikoja on toisinaan vaikea ennakoida, ja jos oikein onnettomasti käy, seuraava menijä vasta harjaa hampaitaan teltalla, kun osuutensa hoitanut venla jo etsii häntä vaihtoalueella. Silloin joukkuenumeroita huudellaan megafoniin tuskastunein äänin.
Sitten kaikki tapahtuu nopeasti. Kakkososuuden juoksija tulee maaliin ja kiikuttaa minulle kartan. Vaihdamme kehut ja tsempit, ja pyyhällän matkaan. Olen juossut tuskin sataa metriä, kun housujen vyötärönauhan alle pujottamani energiageelit ovat valuneet alas pohkeisiin. Lupaava alku.
Metsänlaidassa mietin, miten karttaa pideltiinkään, miten kompassi toimii, osaanko leimata oikein. Mutta kun ensimmäinen rasti löytyy, huojennun.
Viestin avaajamme ehti kertoa ihmetelleensä kälätystä, joka metsässä kaikui. Vaikka ruuhkat ovat kolmososuuteen mennessä sulaneet, yhdessä tekemisen meininki yllättää minutkin. Jatkuvasti joku huutelee rastinumeroita, eikä kartanlukuapua tarvitse kauan etsiä.
Homma alkaa rullata, ja juoksukin kulkee. Puolimatkassa tulen vahingossa väärälle rastille. Riipaisee vietävästi kiivetä äsken alas pingottu pitkä mäki takaisin ylös.
Pehmeät löylyt palkitsevat
Kun jäljellä on pari rastia ja ymmärrän selviäväni osuudestani, minut valtaa lapsellinen riemu. Maasto on ollut raskas, mutta voimani ovat riittäneet hyvin. Maalisuoralla näen tuttuja naamoja kannustamassa. Päällimmäinen ajatukseni on – uskomatonta kyllä – että onneksi pääsen metsään vielä toistamiseen.
Jalat pehmeinä vaellan telttasaunaan. Tunnelma on kuin roomalaisessa kylpylässä, kun eri-ikäiset ja -näköiset naiset saippuoivat metsän kurmottamia kehojaan. Löylyt ovat pehmeät ja palkitsevat, ja lauteilla ventovieraat käyvät sisarellisesti läpi suorituksiaan.
Olen unohtanut puhtaat housut ja kengät teltalle. Kietaisen vyötäisilleni virttyneen mäyräkoirapyyhkeen ja vedän jalkaani rapaiset lenkkarit. Kuinka ollakaan, heti ensimmäisessä mutkassa vastaan kävelee presidentti Sauli Niinistö adjutantteineen.
Lue myös: 5 syytä mennä syksyiseen metsään
17.6. Pääkoitos: Jukolan viesti
Jukolan viesti käynnistyy illalla kello 23 kirkonkellojen soitolla. Lähtösuoralla pauhaa Finlandia. Tuhannet otsalamput halkovat hämärtyvää kesäiltaa.
Käymme joukkueen kanssa iltateellä, ja sitten painelen muutamaksi tunniksi nukkumaan.
Herään aamuviiden pintaan ja tarkistan netistä, ovatko kaikki juosseet arvioitua vauhtia. Vanha tuttu jännitys on palannut. Kropassa pistelee ja päässä pyörii – ihan vakavissaniko olen taas lähdössä metsään?
Mutustan hedelmiä ja kaurakeksejä kuusikossa puolilamaantuneena. Kakkososuuden juoksijamme tulee saunasta ja sanoo nyt vasta tajuavansa, millaisen urakan olen ottanut hoitaakseni. Maasto on työläämpi kuin koskaan aikaisemmin. Huomio ei helpota tuskaani.
Lähtöalueella vatsaani alkaa pistää. En uskalla ottaa montakaan juoksuaskelta, niin häijyltä tuntuu.
Olen huolesta turta. Entä jos en pysty juoksemaan? Keskityn lomottamaan vettä kaksin käsin ja hengittämään niin rauhallisesti kuin tärinältäni kykenen.
Viestinvaihtoa on onneksi viihdyttävää seurata. Tulijat jakaantuvat optimisteihin ja pessimisteihin. Edelliset huutavat tullessaan ”mahtava meininki”, ”tosi mukava rata” ja ”nautiskele”. Jälkimmäiset kailottavat: ”helvetillisiä nousuja” ja ”on siinä saatana tekemistä”.
Oma lukunsa ovat neuvojat, jotka eivät päästä seuraavaa juoksijaa lähtemään vaan katsovat tarpeelliseksi jakaa vielä pari vinkkiä. ”Viimeinen rinne on täynnä rasteja, ota se tarkasti.” ”Käytä kuviorajoja.” Tämä pätee etenkin, jos viestintuoja on ikämies ja seuraava lähtijä nuorempi nainen.
Joukkueemme nelonen pyyhältää paikalle, ja pääsen matkaan. Otan alun hissukseen. Tiedänhän edellisen viestin ansiosta aika hyvin, mihin olen menossa.
Haikeana loppua kohti
Jukolan viestissä osuudet ovat pidempiä ja tunnelma totisempi kuin Venloissa. Suurin osa osallistujista on miehiä. Suosikeikseni kohoavat luuta ja nahkaa olevat, kumararyhtiset sedät, jotka kiitävät metsässä töpöttävin askelin järjetöntä kyytiä. Tuntuu kuin heidän kuivakka fysiikkansa olisi luotu lepikoissa ravaamiseen. On turha kuvitellakaan menevänsä heistä ohitse.
Ajaudun kolmen koplaan, jossa vauhtimme käyvät hyvin yksiin. Harmi kyllä juomarasti harhauttaa meidät väärälle uralle, ja pummaamme kunnolla. Onneksi Venlat maksavat nyt itsensä takaisin, sillä keksin pian, missä olemme.
Ehdimme tiheikköjä halkoessamme vähän tutustuakin. Kun tiemme neljännen rastin jälkeen eroavat, harkitsen puolitosissani, lähtisinkö peesaamaan mukavaa lääketieteen opiskelijaa, vaikka suunta on auttamatta väärä.
Kun viimeiset rastit lähestyvät, mieleen nousee outo haikeus: kohta tämä on ohi. Viimeiset kaksi rastia ovat samat kuin Venloissa, joten uskallan hyödyntää loputkin höyryt. Maalisuoran ruohokumpareen tikkaan päkiöillä maitohapot reisissä mellastaen. Maalissa olo on autuas, epäuskoinen.
Hoipertelen saunaan. Matkalla teltalle ostan kaksi metrin salmiakkilakua ja hotkaisen ne saman tien.
18.6. Rastien jahtaus jatkukoon
Olemme purkaneet leirin ja ajaneet palautusleirille Saimaan sydänmailta vuokratulle mökille. Käymme yhä kierroksilla: vertailemme suu vaahdossa reittivalintojamme, saunomme ja jäähdyttelemme 17-asteisessa järvessä. Kohotamme maljat ystävyydelle ja hienolle lajille.
Suunnittelemme seuraavia koitoksia. Onhan joukkueemme kehittynyt häikäisevästi parantamalla sijoitustaan peräti 19 pykälää. Tuhannen rajapyykki häämöttää jo.
Mietin Jukolan luonnetta. Lopultahan kyse on siitä, että suuri määrä ihmisiä kokoontuu yhteen juoksemaan metsässä. Toisaalta tekee mieli nähdä siinä enemmän: omituinen mutta antoisa yksilösuorituksen, joukkuehengen ja kirjaimellisesti puskista tulevan yhteisöllisyyden kudelma. On hämmästyttävää, ja hämmästyttävän hienoa, että samoja mättäitä tallaavat maailman parhaat suunnistajat, ja sitten sellaiset kuin minä.
Tapahtumana Jukola ei ole lystikäs tai edes kovin hilpeä. Kuulen yhä korvissani kuuluttajan happaman äänen lähtöalueella: – Duu nat tats tö mäps.
Infrastruktuuri on insinöörien käsialaa. Kaikki toimii, mutta estetiikka loistaa poissaolollaan. Ruoka on kokattu ennen kaikkea polttoaineeksi, eikä mallasrastilla ole koskaan jonoa.
Adrenaliinihuurua ja vieroitusoireita
Jukolan viestin, ja ylipäätään suunnistuksen, vanhanaikaisessa yksinkertaisuudessa piilee jotain tervehdyttävää, merkityksellisen tuntuista tässä pirstaloituneessa ajassa. Yhdessä kokemista, talkoohenkeä, muuttumattomuutta.
Adrenaliinihuuruissani näen Jukolassa yhtäläisyyksiä jopa presidentti Mauno Koiviston hautajaisiin. Rippeisiin sukupolvia ja Suomen eri kolkkia yhteen solmineesta yhtenäiskulttuurista, vastakohtana tyhjänpäiväisen räksytyksen, tahallisen ohi puhumisen ja ennakkoluulojen täyttämälle ajallemme.
Samaan aikaan Jukola tuntuu omalta todellisuudeltaan, erilliseltä saarekkeeltaan. Vierailu siellä venyttää identiteettiä uusiin ilmansuuntiin ja aiheuttaa arkeen palatessa keskivaikeita vieroitusoireita.
Ihan kuin minusta olisi tullut suunnistaja.
Lue myös:
Tällainen on maailman rankin maastopyöräilykisa – suomalaiskävijät kertovat!
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.