Se ope­tus tuli ran­kim­man kaut­ta. Lau­ra Peip­po asui per­hei­neen Loh­jal­la ja kävi ala­kou­lun en­sim­mäis­tä tai tois­ta luok­kaa. Kun hän pyö­räi­li kou­lus­ta ko­tiin, tun­te­ma­ton mies py­säyt­ti hä­net tien lai­taan, lait­toi kä­den Lau­ran suun eteen ja työn­si kä­den hou­sui­hin.

- En ym­mär­tä­nyt, mik­si vie­ras ih­mi­nen te­kee mi­nul­le noin. Me­nin pa­niik­kiin ja pu­rin mies­tä kä­teen, kun­nes hän pääs­ti ir­ti, Lau­ra ker­too.

Lau­ra pa­ke­ni naa­pu­ri­ta­loon. Naa­pu­ris­ta soi­tet­tiin po­lii­sil­le ja Lau­ran äi­dil­le. Lau­ra tun­nis­ti pyö­rän, jol­la mies oli aja­nut, ja hä­net saa­tiin kiin­ni. Ta­pah­tu­ma oli no­pe­as­ti ohi, mut­ta jäl­ki sii­tä jäi.

- Olen pie­nes­tä as­ti jou­tu­nut ym­mär­tä­mään, et­tä elä­mä on ai­ka pas­kaa. On pal­jon ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­a­vat toi­sil­leen pa­haa.

Lap­suus ei ol­lut mi­kään per­hei­dyl­li, vaan Lau­ra jou­tui lap­ses­ta as­ti kan­ta­maan huol­ta ko­dis­ta, pe­se­mään pyyk­kiä ja te­ke­mään ruo­kaa. Lap­suu­den­per­hees­sään Lau­ra op­pi sen, et­tä ih­mi­set rii­te­le­vät ja käyt­tä­vät lap­sia rii­ta­ka­pu­loi­na. Seit­se­mäl­lä si­sa­ruk­sel­la oli sama isä, mut­ta kol­me eri äi­tiä, ja kaik­ki asui­vat mil­loin mis­sä­kin.

- Läh­tö­koh­ta oli ai­ka rik­ki­näi­nen. Li­säk­si tun­sin, et­tä olin äi­dil­le enem­män­kin rie­sa kuin maa­il­man tär­kein asia, Lau­ra ker­too.

Lap­suu­den­ko­ke­muk­set syn­nyt­ti­vät Lau­ral­le vah­van ”ei tart­te aut­taa” -men­ta­li­tee­tin. Hän pär­jäi­si kyl­lä it­se. Ja jos joku epäi­li, hän ha­lu­si pär­jä­tä vie­lä ko­vem­min.

- Ku­kaan ei voi­nut tul­la sa­no­maan mi­nul­le, et­ten voi teh­dä jo­tain.

Pak­ko pär­jä­tä yk­sin

Yk­sin pär­jää­mi­sen tar­ve ja kun­ni­an­hi­mo ovat vie­neet Lau­ran pit­käl­le. Nyt hän on yk­sin­huol­ta­ja, Levi Wel­l­ness Clu­bin omis­ta­ja ja seu­rat­tu so­me­per­soo­na, joka on pal­kit­tu myös Suo­men iloi­sim­pa­na yrit­tä­jä­nä. Blo­gis­saan Lau­ra kir­joit­taa, et­tä iki­nä ei pidä luo­vut­taa ja vir­hei­tä ei pidä pe­lä­tä.

”In­ti­as­sa kas­voil­le­ni lä­väh­ti se, mi­ten jul­ma maa­il­ma voi ol­la. Slum­mien las­ten koh­ta­lon nä­ke­mi­nen oli to­del­la ah­dis­ta­vaa.”

Nuo­re­na elä­mä oli kui­ten­kin mel­kois­ta ha­ke­mis­ta. Lau­ra ajau­tui vää­riin po­ru­koi­hin, jois­sa kai­ken­lai­nen se­koi­lu kiin­nos­ti kou­lun­käyn­tiä enem­män. Jos sii­hen oli­si jää­nyt, elä­mä oli­si muo­tou­tu­nut hy­vin eri­lai­sek­si kuin se nyt on. Peli pu­hal­let­tiin poik­ki ylä­as­teen lo­pul­la, kun Lau­ran isä il­moit­ti, et­tä nyt tuli muut­to Iva­loon.

- Isä sa­noi, et­tä tän­ne näin. Ei sii­nä muu aut­ta­nut.

Muut­to oli Lau­ral­le kova paik­ka. Hä­nes­tä tun­tui, et­tä hä­net sii­vot­tiin pois äi­din per­hees­tä. Kun tuli on­gel­mia, on­gel­man ai­heut­ta­ja ajet­tiin ulos.

Isän luo­na Lau­ra kui­ten­kin huo­ma­si, et­tä vih­doin hä­net hy­väk­sy­tään kaik­ki­ne vir­hei­neen ja epä­koh­ti­neen. Isäl­lä oli kova kuri, mut­ta hän loi myös il­ma­pii­rin, jos­sa pys­tyi sa­no­maan ää­neen kaik­ki aja­tuk­set. Ei ol­lut asi­oi­ta, jois­ta ei oli­si voi­nut pu­hua.

Iva­los­sa 17-vuo­ti­as Lau­ra al­koi opis­kel­la ra­vin­to­la­ko­kik­si, mut­ta kou­lu ei in­nos­ta­nut. Lau­ra ha­lu­si maa­il­mal­le. Hän läh­ti Nor­jaan töi­hin ja sai pai­kan ho­tel­lis­ta. Nor­jas­ta hän jat­koi seik­kai­lua ja läh­ti kier­tä­mään In­ti­aa muu­ta­mak­si kuu­kau­dek­si. Lau­ra reis­sa­si ja teki ly­hyi­tä työ­pät­kiä eri ra­vin­to­lois­sa.

In­ti­an jäl­keen Lau­raa on är­syt­tä­nyt, mi­ten pie­nis­tä asi­ois­ta Suo­mes­sa va­li­te­taan.

- In­ti­as­sa kas­voil­le­ni lä­väh­ti se, mi­ten jul­ma maa­il­ma voi ol­la. Slum­mien las­ten koh­ta­lon nä­ke­mi­nen oli to­del­la ah­dis­ta­vaa. Mi­ten hei­kois­sa olois­sa he asu­vat, mitä he syö­vät ja mitä heil­lä on pääl­lään. Eri­tyi­sen loh­du­ton­ta on, et­tei kyse ole muu­ta­mis­ta ih­mi­sis­tä, vaan kym­me­nis­tä tu­han­sis­ta, maa­il­man mit­ta­kaa­vas­sa mil­joo­nis­ta.

Sen jäl­keen Lau­raa on är­syt­tä­nyt, mi­ten pie­nis­tä asi­ois­ta Suo­mes­sa va­li­te­taan.

- Suu­rel­la osal­la maa­il­man ih­mi­sis­tä ei ole edes kym­men­tä eu­roa ra­haa. Jos mul­la on kymp­pi tas­kus­sa, asi­at ovat oi­ke­as­taan ai­ka hy­vin, Lau­ra sa­noo.

In­ti­as­sa Lau­ra koki myös suur­ta rak­kaut­ta ja vä­lit­tä­mis­tä. Kun hän mat­kus­ti yk­sin yö­ju­nas­sa, sa­man vau­nun mie­het oli­vat kau­huis­saan – ju­nis­sa ta­pah­tui pal­jon var­kauk­sia, ja toi­sin kuin pai­kal­li­set nai­set, Lau­ra mat­kus­ti yk­sin. Mie­het so­pi­vat val­vo­van­sa vuo­ro­tel­len vah­dis­sa, et­tei Lau­ral­le ta­pah­tui­si mi­tään.

Kos­ka pa­luu ko­tiin ei vie­lä kiin­nos­ta­nut, Lau­ra haki ra­vin­to­la­työn­te­ki­jän paik­kaa sveit­si­läi­ses­tä pik­ku­kau­pun­gis­ta. Siel­lä hä­nel­lä al­koi men­nä ai­ka lu­jaa.

Peipon päässä pyörivien ajatusten parhaat tyynnytäjät ovat liikunta ja luonto.

Marko Vasara

Ai­na kän­nis­sä tai kra­pu­las­sa

Sveit­sis­sä Lau­ra teki päi­vät töi­tä ja hen­gai­li il­lat baa­ris­sa – ra­vin­to­la-alal­la sel­lai­nen ei ole hä­nen mu­kaan­sa har­vi­nais­ta. Hy­viä ys­tä­viä ei mei­nan­nut löy­tyä, mut­ta baa­ris­sa oli ai­na seu­raa. Lo­pul­ta jut­tu meni vä­hän öve­rik­si.

- Lo­pul­ta olin koko ajan kän­nis­sä tai kra­pu­las­sa.

Erää­nä il­ta­na Lau­ra kä­ve­li baa­ris­ta ko­tiin pel­lon reu­naa. Ali­kul­ku­tun­ne­lin koh­dal­la kak­si mies­tä ot­ti hän­tä kä­sis­tä kiin­ni ja yrit­ti raa­ha­ta si­vuun.

- Huu­sin ihan hel­ve­tis­ti ja rim­pui­lin it­se­ni ir­ti. Juok­sin um­pi­kän­nis­sä nel­jä ki­lo­met­riä ko­tiin.

Ei­kä tuos­ta ta­pah­tu­mas­ta men­nyt kau­aa, kun yk­si mies hyök­kä­si Lau­ran kimp­puun tä­män ko­din vie­res­sä. Hän löi Lau­ral­ta ta­jun pois ja yrit­ti ku­ris­taa.

- Ajat­te­lin, et­tä nyt läh­tee hen­ki. Sil­loin tun­tui, et­tä me­ne­tin kont­rol­lin. Ajat­te­lin, et­tä an­taa men­nä vain.

Naa­pu­ri sat­tui pai­kal­le, hyök­kää­jä säi­käh­ti ja läh­ti kar­kuun. Lyö­ty­nä ja mus­tel­mil­la­kin Lau­ran ai­noa aja­tus oli, et­tä on pak­ko nous­ta ylös. Hän kä­ve­li ko­tiin odot­ta­maan po­lii­se­ja.

Sil­loin riit­ti. Lau­ra päät­ti läh­teä.

”Ajat­te­lin, et­tä nyt läh­tee hen­ki.”

- Myö­hem­min olen aja­tel­lut tuos­ta­kin ta­pauk­ses­ta niin, et­tä olen saa­nut elä­mäl­tä hir­ve­än mon­ta mah­dol­li­suut­ta. Kai­kel­la täy­tyy ol­la jo­kin tar­koi­tus. Tun­tuu myös, et­tä mi­nun täy­tyy saa­da ta­sai­sin vä­li­a­join muis­tu­tuk­sia sii­tä, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt.

Öve­rik­si meni

Suo­mes­sa rai­la­kas elä­mä jat­kui. Pa­ri­kymp­pi­nen Lau­ra teki ra­vin­to­la-alan töi­tä ja joi – mo­lem­pia ihan lii­kaa.

- Mi­nul­la on ai­na ol­lut vil­kas pää. Saan koko ajan niin hir­ve­äs­ti ide­oi­ta ja ins­pi­raa­ti­o­ta, et­tä se on jos­kus vä­syt­tä­vää. Aja­tuk­sen­juok­su on niin no­pe­aa, et­tä yri­tin juo­mi­sel­la sitä rau­hoit­taa.

Kun palk­ka­ra­hat me­ni­vät bi­le­tyk­seen, tuli otet­tua pi­ka­vip­pe­jä, luot­to­tie­dot me­ni­vät ja pa­him­mil­laan Lau­ra ke­rä­si pul­lo­ja saa­dak­seen ra­haa ruo­kaan. Hän mak­saa edel­leen nii­tä lai­no­ja pois.

- Tie­dän, et­tä mak­su­häi­ri­öi­tä pi­de­tään tosi hä­pe­äl­li­si­nä, mut­ta ne ve­lat ovat mi­nun op­pi­ra­ho­ja­ni. Sil­loin vain tun­tui sil­tä, et­tei mil­lään ole mi­tään vä­liä. Mo­ka­sin, niin kuin kaik­ki mo­kaa­vat jos­kus.

Lau­ra ot­ti ra­vin­to­las­ta lii­kaa vas­tuu­ta ja vaa­ti it­sel­tään koh­tuut­to­mia. Oli val­ta­va tar­ve näyt­tää, et­tä pär­jää. Kun Lau­ra oli vuo­den ajan hoi­ta­nut ra­vin­to­las­sa nel­jän ih­mi­sen työt, hän oli niin vä­sy­nyt, et­tä koko elä­mä tun­tui ah­dis­ta­val­ta ja ne­ga­tii­vi­sel­ta. Mie­leen al­koi tul­la it­se­tu­hoi­sia aja­tuk­sia. Hän oli pa­la­nut lop­puun.

- Ajat­te­lin, et­tä pää­si­sin hel­pom­mal­la, jos vain ajai­sin au­ton tiel­tä. Se aja­tus he­rät­ti. Aloin miet­tiä, et­tä jos joka päi­vä töis­sä tun­tuu, et­tä tämä on ihan pas­kaa, niin sil­loin se var­maan on sitä.

Sil­loin Lau­ra ir­ti­sa­nou­tui ja päät­ti, et­tei enää aio ra­vin­to­laan töi­hin.

Peip­po 2.0

Ir­ti­sa­nou­tu­mi­nen toi yh­täk­ki­sen va­pau­den ja an­toi ai­kaa miet­tiä, mikä elä­mäs­sä on tär­ke­ää. Van­ha rak­kaus lii­kun­taan al­koi ve­tää Lau­raa puo­leen­sa. Hän läh­ti fu­tist­ree­nei­hin, juok­se­maan ja al­koi poh­tia uraa lii­kun­nan pa­ris­sa.

- Olin en­sin vä­hän jär­kyt­ty­nyt, mi­ten huo­nos­ti jak­soin juos­ta, vaik­ka olin­han vii­si vuot­ta ve­tä­nyt bis­seä ja röö­kiä. Kun ka­ve­ri­ni vei mi­nut en­sim­mäis­tä ker­taa Bo­dy­Pum­piin, olin ihan ha­jal­la.

Lii­kun­nas­ta saa­tu olo oli kui­ten­kin ihan hui­kea. Yh­täk­kiä tun­tui, et­tä ener­gi­aa riit­ti vaik­ka muil­le ja­kaa. Asi­at ei­vät tun­tu­neet enää ah­dis­ta­vil­ta, ja tu­le­vai­suut­ta­kin us­kal­si aja­tel­la.

Hil­jal­leen, si­sul­la ja ko­val­la har­joit­te­lul­la Lau­ra edis­tyi. Hän pää­si oh­jaa­maan ryh­mä­lii­kun­taa ja opis­ke­li per­so­nal trai­ne­rik­si. Hän sai no­pe­as­ti asi­ak­kai­ta ja ta­ju­si pär­jää­vän­sä. Val­men­nuk­siin toi sy­vyyt­tä se, et­tä Lau­ral­la oli ko­ke­mus­ta myös elä­män nur­jas­ta puo­les­ta. Ja nyt hän to­del­la ym­mär­si, mi­ten siis­ti jut­tu hy­vin­voin­nin vaa­li­mi­nen on. Pa­rin vuo­den ku­lut­tua Lau­ras­ta tuli yrit­tä­jä, kun hän os­ti työ­paik­kan­sa, Levi Wel­l­ness Clu­bin.

Elä­mä oli täyt­tä ja kii­reis­tä, sil­lä sa­moi­hin ai­koi­hin, 24-vuo­ti­aa­na, Lau­ra tuli myös ras­kaak­si ja sai pie­nen po­jan, Pee­tun.

Elämän parhaita hetkiä eivät ole suuret onnistumiset. Hienommalta voi tuntua, kun pysähtyy katselemaan tunturia.

Marko Vasara

Lä­hes­ty­mis­kiel­to pe­las­ti

Pu­he­li­mes­sa oli lä­hei­nen, jon­ka käy­tös oli äk­kiä muut­tu­nut uh­kaa­vak­si.

- Nyt teit äm­mä sel­lai­sen pää­tök­sen, et­tä tuut kuo­le­maan.

Lä­hei­sen han­ka­lan käy­tök­sen vuok­si Lau­ra oli teh­nyt hä­nes­tä il­moi­tuk­sen vi­ra­no­mai­sil­le. Tuo pu­he­lu sai tä­män rai­vos­tu­maan – hän piti kaik­kia vi­ral­li­sia ins­tans­se­ja uh­ka­na.

- Hän uh­ka­si, et­tä me läh­de­tään tääl­tä kaik­ki.

Kau­hein­ta Lau­ras­ta oli, et­tä lap­si jou­tui koh­taa­maan sen rie­hu­mi­sen.

Muu­ta ei voi­nut teh­dä, kuin elää het­ki ker­ral­laan, tun­ti ker­ral­laan.

Öik­si Lau­ra pak­ka­si ul­ko­vaat­teet ja muut tar­vit­ta­vat sän­gyn vie­reen sil­tä va­ral­ta, et­tä ta­los­ta pi­täi­si pa­e­ta kes­kel­lä yö­tä. Uh­kai­li­ja oli uhan­nut polt­taa ta­lon.

Ne oli­vat pit­kiä öi­tä. Lau­ra hen­git­te­li ja kuun­te­li ta­lon ra­sah­duk­sia. Muu­ta ei voi­nut teh­dä, kuin elää het­ki ker­ral­laan, tun­ti ker­ral­laan. Sa­mal­la hän tun­si kii­tol­li­suut­ta, et­tä ai­na­kin sil­lä het­kel­lä hän ja poi­ka oli­vat hen­gis­sä.

- Tie­sin, et­tei hän te­ki­si to­teut­tai­si uh­kaus­taan, mut­ta kun se oli sa­not­tu ää­neen, vä­ki­sin­kin al­kaa pe­lä­tä. Tie­tys­ti tär­kein teh­tä­vä­ni on suo­jel­la las­ta, Lau­ra sa­noo.

Ti­lan­ne rau­hoit­tui, kun Lau­ra haki uh­kai­li­jal­le lä­hes­ty­mis­kiel­toa.

Luon­to rau­hoit­taa

Lau­raa läpi elä­män kul­jet­ta­nut joh­to­a­ja­tus on kir­kas­tu­nut: kai­kes­ta, ihan kai­kes­ta sel­vi­ää.

- Vaik­ka vii­mei­set vuo­det ovat ol­leet elä­mä­ni ran­kim­mat, ne ovat ol­leet myös opet­ta­vai­sim­mat. En­kä iki­nä ole ol­lut yh­tä on­nel­li­nen, Lau­ra sa­noo.

Lau­ran par­haat te­ra­peu­tit ovat lii­kun­ta, luon­to ja ys­tä­vät. Kova tree­ni saa pääs­sä myl­lää­vän pyör­re­myrs­kyn laan­tu­maan. Kun Lau­ra käy kier­rok­sil­la, ys­tä­vät vie­vät hä­net luon­toon rau­hoit­tu­maan.

- Kaik­ki me­nee mi­nul­la ai­na vä­hän öve­rik­si, ja se on­kin var­maan syy sii­hen, et­tä omis­tan kak­si kun­to- ja joo­ga­sa­lia. Tus­kin mi­nul­la nii­tä oli­si, jos miet­ti­sin, on­ko se kan­nat­ta­vaa.

Lau­ran su­vus­sa on pe­rin­tei­ses­ti ol­tu synk­kä­mie­li­siä ja mo­nen koh­ta­loa elä­mää al­ko­ho­lis­mi ja it­se­tu­hoi­suus. Vel­jen­sä hän me­net­ti vii­me syk­sy­nä. Lau­ra on py­ris­tel­lyt toi­seen suun­taan – hän te­kee kaik­ken­sa, et­tei ja­kai­si sa­maa koh­ta­loa.

Lau­ran fi­lo­so­fia on, et­tä kai­ken­lai­nen kipu kuu­luu elä­mään. Kol­hu­ja pi­tää tul­la, et­tä tie­tää elä­vän­sä. Ja kol­hu­jen jäl­keen tu­lee aal­lon­har­ja. Elä­mä kan­taa. Par­haim­mal­ta elä­mä tun­tuu nyt, kun on tun­tu­rin hui­pul­la po­jan kans­sa. Sii­hen ki­tey­tyy kaik­ki: kii­tol­li­suus sii­tä, mi­hin on elä­mäs­sä pääs­syt ja on­nel­li­suus, et­tä saa asua pai­kas­sa, jon­ka tun­tee ko­dik­si.

- Sel­lai­ses­sa het­kes­sä ajat­te­len, et­tä nyt täy­tyy py­säh­tyä ja ot­taa kuva. Muis­taa se, mi­ten on­nel­li­nen voi ol­la.

Nuo het­ket Lau­ra lait­taa sääs­töön. Uu­sia kol­hu­ja var­ten.

Ti­laa Fit!

Lue myös:

Eri­tyis­herk­kä hy­vin­voin­tib­log­gaa­ja An­na-Ma­ria K.: "Enää en pa­ko­ta it­se­ä­ni"

Hy­vin­kään am­mus­ke­lus­sa louk­kaan­tu­nut Hei­di Fo­xell: "Ei ol­lut mui­ta vaih­to­eh­to­ja kuin tais­tel­la"