Ves­pa­sa­fa­ri? Sel­lai­ses­ta en ol­lut kuul­lut­kaan, en­nen kuin ta­pa­sin Päi­vi Stor­går­din ja Ka­le­va Tik­ka­mä­en Ström­for­sin ruuk­ki­ky­läs­sä. Pa­ris­kun­ta ve­tää Ves­pa- ja Pap­pa­mo­po-sa­fa­rei­ta ruu­kis­sa ja lä­his­töl­lä.

Päi­vi ja Ka­le­va park­kee­raa­vat ves­pan­sa ison, ok­ran­vä­ri­sen ta­lon pi­ha­maal­le. Talo si­jait­si ai­em­min Jo­rois­ten kes­kus­tas­sa, ja oli pal­vel­lut vir­ka­ta­lo­na. Ka­le­va siir­si hir­ret tän­ne ja on ty­pis­tä­nyt ko­mis­tus­ta hie­man.

Vespa täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Siksi se valittiin kulkupeliksi historiasafareille, joita Päivi Storgård ja Kaleva Tikkamäki vetävät Strömforsin ruukissa ja lähiympäristössä.

Ka­le­va on ra­ken­ta­nut ta­lo­aan kuu­si vuot­ta. Kes­ken se on yhä, mut­ta kaik­ki mikä on teh­ty, on tyy­li­puh­das­ta ja kau­nis­ta. Elo­kuun lo­pus­sa hei­dän ko­tin­sa on avoin­na Lo­vii­san Wan­hat Ta­lot -ta­pah­tu­mas­sa.

– Ka­le­val­la on ai­na va­sa­ra kä­des­sä. Jat­ku­vas­ti on jo­tain ra­ken­teil­la. Ruu­tu­pai­ta pääl­lä. Hä­nel­lä on mil­joo­na ruu­tu­pai­taa, Päi­vi ker­too.

Tä­nään­kin Ka­le­va on he­rän­nyt ai­kai­sin ja al­ka­nut ra­ken­taa ta­lo­aan.

Kaleva Tikkamäki tuli Strömforsin ruukkiin sepäksi 12 vuotta sitten. Kaksi vuotta sitten hän sulki pajansa ja kouluttautuu nyt luonto- ja eräoppaaksi. Hän on intohimoinen perinnerakentaja.

”Jo­kai­sen mie­li voi mur­tua”

Myö­hem­min aa­mu­päi­väl­lä Ka­le­va he­rät­tää Päi­vin. Päi­vi ker­too, et­tä hä­nen lää­ki­tyk­sen­sa vaa­tii hi­tai­ta aa­mu­ja.

Päi­vi käyt­tää lää­ki­tys­tä kak­si­suun­tai­sen mie­li­a­la­häi­ri­ön hoi­toon. Hän on pu­hu­nut sii­tä avoi­mes­ti ja käy ny­ky­ään pal­jon pu­hu­mas­sa mie­len­ter­vey­des­tä ko­ke­mu­sa­si­an­tun­ti­ja­na.

– Mie­len sai­rauk­sien stig­ma on niin vah­va, et­tei enää näh­dä ih­mis­tä, vaan ai­no­as­taan di­ag­noo­si. Ih­mi­nen tul­ki­taan sai­rau­den sil­mä­la­sien läpi. Ei pys­ty­tä erot­ta­maan, mitä hän te­kee ja mitä sai­ras­taa.

Ku­kaan ei tah­do it­sel­leen py­sy­vää sai­raut­ta. Se pi­täi­si ym­mär­tää ja pääs­tä ir­ti hä­pe­äs­tä.

– Jos jal­ka mur­tuu, em­me ajat­te­le, et­tei sii­tä voi ker­toa. Yh­tä lail­la jo­kai­sen mie­li voi mur­tua. Ja sii­tä voi ker­toa.

”Kä­si­työ­tä ei ar­vos­te­ta te­ois­sa”

Yh­des­tä lan­kus­ta teh­dyl­lä tu­van­pöy­däl­lä le­pää ta­ko­rau­tai­nen or­na­ment­ti. Se on osa sän­gyn­pää­tyä, ja saa nyt ol­la pan­nu­na­lu­nen. Se on Ka­le­van se­pän­pa­jas­ta, ku­ten myös kynt­ti­län­ja­lat, jot­ka koh­ta äk­kääm­me.

Kaleva ei aikonut tuoda kotiin mitään itse pajassa takomaansa. Kaunis ornamentti on osa sängynpäätyä. Kaleva kokee, että käsityötaitoa arvostetaan puheissa, ei teoissa.

– Aja­tuk­se­ni oli, et­ten tuo ko­tiin mi­tään, min­kä olen it­se teh­nyt. Ha­lu­an ai­na pa­ran­taa nii­tä. Jo­tain on jää­nyt kui­ten­kin, Ka­le­va ker­too.

Ka­le­va ko­kee, et­tei kä­si­työ­tai­toa ar­vos­te­ta. Tai pu­heis­sa kyl­lä, mut­ta sii­tä ei ha­lu­ta mak­saa. Hän sul­ki pa­jan­sa kak­si vuot­ta sit­ten ja val­mis­tuu pian luon­to- ja erä­op­paak­si.

Päi­vi ker­too, et­tä en­nen ruu­kis­sa sep­piä kun­ni­oi­tet­tiin. He sai­vat asu­ak­seen kak­si huo­net­ta, kun muut työ­läi­set sai­vat yh­den. Se­pil­lä oli omat ko­tie­läi­met ja lai­tu­met. Kir­kos­sa he is­tui­vat etu­pen­kis­sä ja pi­ti­vät kor­kei­ta hat­tu­ja.

Päivi Storgård muutti Strömforsin ruukkikylään vuosi sitten. Hän on kiinnostunut historiasta ja arvostaa paikkoja, joissa on historian kerroksia ja elämää.

”Lä­heis­ten­kin pi­tää saa­da hoi­toa”

Kos­ka Päi­vi toi­mi po­li­tii­kas­sa kym­me­nen vuot­ta, hän tie­tää, mi­ten asi­at hoi­to- ja so­si­aa­li­puo­len ket­jus­sa me­ne­vät – ja mi­ten nii­den kan­nat­tai­si men­nä.

Psyyk­ki­ses­ti sai­raat jää­vät hel­pos­ti yk­sin. Sai­raus­jak­sot ovat usein pit­kiä. Ta­lous voi men­nä re­tu­pe­räl­le, kos­ka työ­suh­de ir­ti­sa­no­taan tai töi­hin ei ky­ke­ne.

– Yk­si työ­so­pi­muk­se­ni pu­ret­tiin, kun työ­nan­ta­ja sai tie­tää sai­rau­des­ta­ni.

Hän ker­too myös, et­tä psyyk­ki­ses­ti sai­ras­tu­nei­den avi­o­lii­tot päät­ty­vät usein eroon.

– On ras­kas­ta elää psyyk­ki­ses­ti sai­raan kans­sa. Ja jos ei suos­tu ot­ta­maan vas­taan tie­toa ja ole­maan mu­ka­na hoi­top­ro­ses­sis­sa, elä­mä on hy­vin han­ka­laa. Lä­hei­set voi­vat it­se pa­rem­min, jos ovat mu­ka­na hoi­dos­sa.

Päi­vin lap­set oli­vat, ja se on kor­vaa­ma­ton­ta.

”En enää vaa­di niin pal­jon”

Päi­vin sa­noo, et­tä eni­ten hä­nen elä­mään­sä  muo­kan­nut sai­ras­tu­mi­nen kak­si­suun­tai­seen mie­li­a­la­häi­ri­öön. Hä­nel­tä myös ky­sy­tään, mikä sai­ras­ta­mi­ses­sa on ol­lut hy­vää.

– Ei sii­nä mi­tään hy­vää ole ol­lut. Ei ku­kaan ha­lua sitä it­sel­leen.

Päi­vil­le sai­raus on opet­ta­nut, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen on haa­voit­tu­vai­nen. Se on muut­ta­nut suh­det­ta tois­ten ih­mis­ten hä­tään. Se on opet­ta­nut kuun­te­le­maan enem­män, pu­hu­maan vä­hem­män.

– En osaa enää vaa­tia ih­mi­sil­tä niin pal­jon, vaan odo­tan ja kat­son, mil­lai­sia he ovat ja mikä hei­dät te­kee on­nel­li­sik­si.

Ström­for­sin ruu­kin ves­pa­sa­fa­rit