Kun ka­ve­rit mat­kus­ti­vat, eli­vät on­nel­li­ses­sa pa­ri­suh­tees­sa ja te­ki­vät hie­noa uraa, Jen­ny Be­litz-Hen­riks­son eli elä­män­sä hir­veim­piä vuo­sia.

Ta­val­laan puit­teet oli­vat koh­dil­laan. Oli iha­na, vas­ta­re­mon­toi­tu koti. Kak­si las­ta. Työ ai­ka­kaus­leh­des­sä. Mut­ta se, mitä muut ei­vät näh­neet, oli pa­ri­suh­de, jos­sa kaik­ki oli pie­les­sä. On­gel­mat han­ka­loit­ti­vat koko per­heen elä­mää, ja vas­tuu koko ar­jes­ta kaa­tui Jen­nyl­le.

– En kos­kaan tien­nyt, mil­lai­nen ti­lan­ne ko­to­na odot­taa. Uu­vuin, kos­ka jou­duin koko ajan ole­maan var­pail­la­ni, Jen­ny ker­too.

Vaik­ka vai­kea ti­lan­ne jat­kui pit­kään, ero tuli lo­pul­ta ry­säyk­sel­lä. Jen­ny jäi yk­sin kah­den lap­sen kans­sa. Myös iso, yh­tei­nen asun­to­lai­na, kaa­tui Jen­nyn mak­set­ta­vak­si.

Ra­hal­li­nen ka­tast­ro­fi

Asun­to­lai­na ajoi Jen­nyn ta­lou­del­li­siin vai­keuk­siin. Li­säk­si Jen­nyn vas­tuul­la oli au­to­lai­na ja las­ten kaik­ki ku­lut. Vä­lit en­ti­seen puo­li­soon oli­vat niin tu­leh­tu­neet, et­tä asi­oi­ta hoi­det­tiin kä­rä­jä­oi­keu­den kaut­ta. Mi­tään kes­kus­te­lu­yh­teyt­tä ei ol­lut.

– Ra­hal­li­ses­ti ti­lan­ne oli ka­tast­ro­fi. Kek­sin koko ajan te­ko­syi­tä, mik­sen läh­de ulos syö­mään tai voi os­taa tis­ki­ko­net­ta. Sa­mal­la yri­tin näyt­tää ulos­päin sil­tä, et­tä kaik­ki oli­si ok.

Mie­les­sään Jen­ny tsemp­pa­si it­se­ään jak­sa­maan ja hoki, et­tä kaik­ki kyl­lä jär­jes­tyy. Sa­maan ai­kaan hän pel­kä­si, mil­loin oma jak­sa­mi­nen vain lop­puu.

”Ajat­te­lin, et­tä kol­me­kymp­pi­se­nä kuu­lui­si elää elä­män par­hai­ta vuo­sia, ku­ten ka­ve­ri­ni vai­kut­ti­vat elä­vän.”

Ko­to­na Jen­ny yrit­ti ol­la las­ten tu­ke­na, mut­ta oli ää­ret­tö­män uu­pu­nut ja su­rul­li­nen. Exäl­leen hän oli rai­vois­saan.

– Eni­ten olin vi­hai­nen sii­tä ti­lan­tees­ta. Ajat­te­lin, et­tä kol­me­kymp­pi­se­nä kuu­lui­si elää elä­män par­hai­ta vuo­sia, ku­ten ka­ve­ri­ni vai­kut­ti­vat elä­vän – vaik­ka tie­ten­kään on­gel­mat ei­vät ai­na näy pääl­le­päin. Sil­lä het­kel­lä en vain osan­nut muu­ta kuin ol­la ka­teel­li­nen niil­le, joil­la oli asi­at hy­vin, kun oma­ni oli­vat niin päin per­set­tä.

Ras­kaal­ta tun­tui myös ol­la ai­noa ai­kui­nen lap­sil­le. Sil­loin oli ai­na se, jon­ka oli vain pak­ko jak­saa. Jen­ny ei pys­ty­nyt ai­na pii­lot­ta­maan pa­haa oloa lap­sil­ta, mikä yhä ny­ky­ään­kin tun­tuu pa­hal­ta.

– Jäl­keen­päin olen tun­te­nut suur­ta syyl­li­syyt­tä sii­tä, et­ten tuol­loin ol­lut pa­rem­pi, pul­lan­tuok­sui­nen äi­ti. Sen si­jaan läm­mi­tin uu­nis­sa nak­ke­ja ja rans­ka­lai­sia ja toi­voin, et­tä tu­li­si il­ta, niin sai­si men­nä nuk­ku­maan ja unoh­taa kai­ken.

Nuk­ku­maan me­ne­mi­nen oli usein päi­vän ai­noa hel­po­tus. Kun pään pai­noi tyy­nyyn, pää­si het­kek­si pois.

Jenny rakastaa juoksemista. Yleensä hän ei kaipaa musiikkia, vaan kuuntelee lenkillä omia ajatuksiaan.

Fabian Björk

Ää­neen sa­no­mi­nen aut­toi

Töis­sä Jen­ny kävi sa­laa it­ke­mäs­sä va­ras­tos­sa. Työ­ka­ve­rit tie­si­vät, et­tä ko­to­na on vai­ke­aa, mut­ta hän yrit­ti pi­tää mur­heet it­sel­lään.

Kun olo oli to­del­la toi­vo­ton, Jen­ny kir­joit­ti Fa­ce­boo­kiin päi­vi­tyk­sen: ”Kaik­ki on mus­taa ja sy­si­pi­me­ää”. Kol­le­ga toi­sel­ta osas­tol­ta näki sen, tuli Jen­nyn luok­se ky­sy­mään ti­lan­tees­ta ja an­toi työ­ter­veysp­sy­ko­lo­gin nu­me­ron. Sii­hen mah­dol­li­suu­teen Jen­ny tart­tui ja va­ra­si ajan.

Ti­lan­teen ää­neen tun­nus­ta­mi­nen aut­toi pa­him­man yli. Psy­ko­lo­gil­la käy­mi­nen tun­tui hel­pot­ta­van, ja Jen­ny jat­koi käyn­te­jä muu­ta­man vuo­den. Tun­tui iha­nal­ta, et­tä sai vain pu­hua, ja jon­kun piti kuun­nel­la.

Te­ra­peu­tin mu­kaan Jen­ny oli elä­nyt jo pit­kään stres­sin­sie­to­ky­vyn ää­ri­ra­joil­la. Oli mah­ta­vaa, et­tä joku vie­ras sa­noit­ti sen, mitä Jen­ny oli uu­pu­es­saan al­ka­nut epäil­lä.

Töis­sä Jen­ny kävi sa­laa it­ke­mäs­sä va­ras­tos­sa.

Seu­raa­vak­si Jen­ny ker­toi to­tuu­den per­heen ti­lan­tees­ta van­hem­mil­leen ja lä­him­mil­le ys­tä­vil­leen, ja pu­hui asi­as­ta las­ten päi­vä­ko­dis­sa ja kou­lus­sa. Kun kai­ken lo­pul­ta sa­noi ää­neen, hän huo­ma­si, mi­ten tur­hal­ta sa­lai­lu al­koi tun­tua.

– Sa­lai­lin ti­lan­net­ta niin pit­kään sik­si, et­tä mi­nua hä­vet­ti, mi­ten mei­dän per­heel­le oli käy­nyt. Tun­sin it­se­ni epä­on­nis­tu­neek­si. Enää en hä­peä mi­tään, Jen­ny sa­noo.

Liik­ku­es­sa paha mie­li unoh­tuu

Kos­ka raha oli tiu­kil­la, Jen­ny teki töi­tä min­kä ker­ke­si. Päi­vä­työn­sä ohel­la hän oli oh­jan­nut lii­kun­taa jo pit­kään, ja nyt hän haa­li viik­ko­tun­te­ja niin pal­jon kuin vain sai.

Toi­saal­ta li­sä­työ vei voi­mia, mut­ta se myös aut­toi jak­sa­maan. Ryh­mä­lii­kun­ta­tun­nin al­ka­es­sa Jen­ny veti mik­ki­se­tin pää­hän ja vään­si mu­sii­kit pääl­le. Kaik­ki paha mie­li unoh­tui. Oh­jaus­ten ajan pää­hän mah­tui vain lii­ket­tä ja hi­keä.

Li­säk­si Jen­ny up­pou­tui juok­se­mi­seen

– Juok­sin, kos­ka se oli ai­noa asia, jota pys­tyin kont­rol­loi­maan. Tun­tui sil­tä, et­tä vaik­ka koko maa­il­ma rä­jäh­täi­si ym­pä­ril­lä, juok­su­len­keil­lä sain it­se päät­tää vauh­dis­ta ja ki­lo­met­reis­tä.

Ar­ki­päi­vät ku­lui­vat, kun ne täyt­ti työl­lä ja lii­kun­nal­la. Mut­ta vii­kon­lop­pui­sin Jen­ny saat­toi maa­ta sän­gys­sä pys­ty­mät­tä nou­se­maan. Muu­ta­ma ys­tä­vä ja per­he oli tu­ke­na ja viet­ti ai­kaa las­ten kans­sa sil­loin, kun Jen­nys­tä tun­tui toi­vot­to­mim­mal­ta.

– Hil­jal­leen aloin miet­tiä, ha­lu­an­ko oi­ke­as­ti maa­ta ko­to­na tui­jot­ta­mas­sa kat­toon. Ta­ju­sin, et­tä elä­mä­ni me­nee ihan huk­kaan, jos kes­ki­tyn ole­maan kat­ke­ra ja vi­hai­nen. Aloin ym­mär­tää, et­tä minä olen it­se se, joka va­lit­see voi­da pa­rem­min.

Mie­les­sään Jen­ny an­toi men­neet ta­pah­tu­mat an­teek­si. It­sel­leen ja muil­le.

Tun­teil­le ni­met

Toi­pu­mi­nen krii­sis­tä ja ko­ko­nais­val­tai­ses­ta yli­kuor­mi­tuk­ses­ta kes­ti kau­an. Pa­rem­man olon li­säk­si Jen­nyä al­koi kiin­nos­taa on­nel­li­suus.

Jen­ny hu­rah­ti elä­män­tai­don kir­joi­hin. Se meni vä­hän öve­rik­si­kin: hä­nel­lä oli ker­ral­la lai­nas­sa mel­kein koko pai­kal­li­sen kir­jas­ton self help -osas­to. Kir­jo­ja lu­kies­sa Jen­ny oi­val­si, mi­ten tär­ke­ää on teh­dä hen­kis­tä tree­niä. Teki hy­vää ym­mär­tää, et­tä elä­mäs­sä voi ta­pah­tua mitä ta­han­sa. Jen­ny ha­lu­si hy­väk­syä men­neet ja ope­tel­la ole­maan kii­tol­li­nen.

Suh­de van­han ka­ve­rin kans­sa sy­ve­ni pa­ri­suh­teek­si: Jen­ny ja mies ra­kas­tui­vat ja muut­ti­vat yh­teen. He sai­vat lap­sen, joka nuk­kui huo­nos­ti pari en­sim­mäis­tä vuot­taan.

– Kuo­puk­se­ni saat­toi he­rä­tä kah­dek­san­kin ker­taa yös­sä, mikä tun­tui ihan ki­du­tuk­sel­ta. Is­tuin pi­me­äs­sä huo­nees­sa ja mie­tin pa­nii­kis­sa, mitä kaik­kea seu­raa­va­na päi­vä­nä pi­tää jak­saa.

Pii­na lop­pui yh­täk­kiä, kun pa­ri­vuo­ti­as lap­si al­koi nuk­kua 12 tun­nin yö­u­nia. Vaik­ka al­ku oli val­vo­mi­si­neen ja ra­ha­vai­keuk­si­neen rank­ka, nuo­rim­man tyt­tä­ren syn­ty­mä teki hy­vää kai­kil­le. Se yh­dis­ti Jen­nyn, puo­li­son ja van­him­mat tyt­tä­ret per­heek­si. Ilo al­koi pa­la­ta.

Enää Jen­ny ei työn­tä­nyt tun­tei­taan syr­jään, vaan al­koi ni­me­tä nii­tä.

Vas­tais­ku an­keu­del­le -blogi syn­tyi sa­moi­hin ai­koi­hin, kun Jen­ny ha­lu­si kä­si­tel­lä miet­tei­tään kir­joit­ta­mal­la. Kir­joit­ta­es­sa oli help­po kat­soa omia tun­tei­ta ja ko­ke­muk­sia eri kul­mis­ta. Blogi aut­toi huo­maa­maan, et­tä sen si­jaan, et­tä ky­syi­si mik­si minä, voi yh­tä hy­vin ky­syä, et­tä no mik­si­pä en minä.

Kir­joit­ta­mi­nen oli myös väy­lä tu­tus­tua it­seen ja poh­tia, mikä elä­mäs­sä on mer­ki­tyk­sel­lis­tä.

Tie­toi­nen tun­tei­den kä­sit­te­ly vei eteen­päin. Enää Jen­ny ei työn­tä­nyt tun­tei­taan syr­jään, vaan al­koi ni­me­tä nii­tä: ”ahaa, nyt mi­nua hä­vet­tää, kos­ka raha-asi­at ovat niin sol­mus­sa” tai ”tun­nen vi­haa, kos­ka mi­nut on jä­tet­ty yk­sin sel­viy­ty­mään täs­tä”.

– Omien tun­tei­den tun­nis­ta­mi­nen on oi­ke­as­ti tosi tär­ke­ää. Mikä ta­han­sa ne­ga­tii­vi­nen tun­ne kan­nat­taa ni­me­tä. Sil­loin se tut­ki­tus­ti­kin lai­me­nee.

Jen­ny pe­reh­tyi krii­sis­tä sel­viy­ty­mi­sen psy­ko­lo­gi­aan ja post­t­rau­maat­ti­seen kas­vuun, ja ym­mär­si oman sel­viy­ty­mi­sen­sä vai­heet. Hän tun­nis­ti, mi­ten ko­e­tun kä­sit­te­ly oli ta­pah­tu­nut, kuin­ka vah­vuu­des­ta oli tul­lut hen­ki­lö­koh­tai­nen ko­ke­mus ja mi­ten elä­män­fi­lo­so­fia oli muut­tu­nut. Suun­ta oli oi­kea, ja al­koi tun­tua, et­tä edes­sä oli­si oi­ke­as­taan pa­rem­pi elä­mä kuin kos­kaan ai­em­min.

"I am your sister" –teksti kuvaa Jennyn elämänfilosofiaa. Hän toivoo, että ihmiset olisivat ystävällisiä ja ajattelevaisia toisiaan kohtaan – se on kaikille mahdollista eikä edes maksa mitään.

Fabian Björk

Epä­täy­del­lis­tä elä­mää

Ku­lu­nei­den kym­me­nen vuo­den ai­ka­na suu­rin muu­tos on ta­pah­tu­nut elä­mä­na­sen­tees­sa: en­nen kuin ku­lis­sit ro­mah­ti­vat, Jen­ny ta­voit­te­li täy­del­li­sen nä­köis­tä elä­mää. Tär­ke­ää oli, et­tä näyt­tää hy­väl­tä, on hyvä duu­ni ja palk­ka, ko­to­na hie­not lam­put ja mal­ja­kot ja ke­säl­lä mat­kus­te­taan Ita­li­aan.

Vas­toin­käy­mi­set kuu­lu­vat elä­mään, mut­ta juok­su­len­kin jäl­keen ne on vä­hän hel­pom­pi koh­da­ta.

Nyt hän ei voi­si enem­pää ol­la tois­ta miel­tä. Elä­män­vai­he, jos­sa jou­tui miet­ti­mään, on­ko va­raa bus­si­lip­puun ja ves­sa­pa­pe­riin, ja rin­nan pääl­lä oli jat­ku­vas­ti mus­ta möyk­ky, opet­ti nä­ke­mään oman kup­lan ul­ko­puo­lel­le. Kun on it­se ol­lut niin kon­tal­laan ja ah­dis­tu­nut, et­tä saa tus­kin hen­keä, ha­lu­aa myös ker­toa, mi­ten sel­lai­ses­ta voi nous­ta ja sel­vi­tä.

– Kaik­ki ko­ke­muk­set ovat opet­ta­neet mi­nua em­paat­ti­sem­mak­si ih­mi­sek­si, ja ny­ky­ään ym­mär­rän pa­rem­min eri­lai­sia ih­mis­koh­ta­loi­ta ja ar­jen ta­pah­tu­mia. Tä­hän­kin maa­han mah­tuu mo­nen­lais­ta elä­mää.

Elä­mä on muut­tu­nut ar­ki­ru­tii­ne­ja myö­ten. Nyt Jen­ny sat­saa nuk­ku­mi­seen, fik­suun syö­mi­seen ja it­ses­tä huo­leh­ti­mi­seen. Jos ai­em­min juok­sun tar­koi­tus oli pa­e­ta mur­hei­ta, nyt Jen­ny juok­see ym­mär­tääk­seen asi­oi­ta. Vas­toin­käy­mi­set kuu­lu­vat elä­mään, mut­ta juok­su­len­kin jäl­keen ne on vä­hän hel­pom­pi koh­da­ta.

Uu­sin hu­rah­dus on ult­ra­juok­su. On kiin­nos­ta­vaa seu­ra­ta, mitä ke­hos­sa ja mie­les­sä ta­pah­tuu, kun juok­see tun­te­ja put­keen. Aja­tuk­set rul­laa­vat, tu­lee hy­viä ide­oi­ta, huo­no­ja ide­oi­ta, mie­les­sä on är­sy­tys­tä ja val­ta­vaa on­nea.

Kis­san­ris­ti­äi­sis­sä ramp­paa­mi­sen, lii­al­li­sen työn­te­on ja asi­ois­ta etu­kä­teen mu­reh­ti­mi­sen si­jaan ny­ky­ään on tär­ke­ää viet­tää ai­kaa nii­den ih­mis­ten kans­sa, jot­ka to­del­la mer­kit­se­vät. Li­säk­si Jen­ny ha­lu­aa ai­na­kin pyr­kiä elä­mään täs­sä het­kes­sä.

– Vaik­ka päi­vät voi­vat ol­la pit­kiä, vuo­det ovat ly­hyi­tä. Elä­mä on lo­pul­ta ly­hyt häi­väh­dys ikui­suu­des­sa, ei­kä sitä kan­na­ta tuh­la­ta.

Ran­kois­ta vuo­sis­ta, yk­sin jää­mi­ses­tä, ra­ha­huo­lis­ta, epä­toi­vos­ta ja suun­nat­to­mas­ta uu­pu­muk­ses­ta on jää­nyt pääl­lim­mäi­sek­si tun­teek­si kii­tol­li­suus.

– En ha­lu­ai­si elää noi­ta ko­ke­muk­sia uu­del­leen, mut­ta en voi­si elää il­man sitä, mitä ne ovat mi­nul­le opet­ta­neet. Nyt tie­dän, et­tä elä­mä on lah­ja ja ta­sa­pak­su ar­ki maa­gis­ta. Hy­vään päi­vään riit­tää jo se, et­tä saan aa­mul­la ava­ta sil­mät, Jen­ny sa­noo.

Ti­laa Fit!

Lue myös:

Hy­vin­kään am­mus­ke­lus­sa louk­kaan­tu­nut Hei­di Fo­xell: "Ei ol­lut mui­ta vaih­to­eh­to­ja kuin tais­tel­la"

Ho­me­ko­ti sai­ras­tut­ti viu­lis­ti-juon­ta­ja Jo­han­na Koi­vun

Eli­na laih­tui 40 ki­loa – ma­ha­lau­kun ohi­tus­leik­kaus muut­ti suun­nan