"Var­tuin maa­seu­dul­la Lo­pel­la per­hees­sä, jos­sa ar­vo­maa­il­ma ra­ken­tui pit­käl­ti työn ym­pä­ril­le. On­nel­li­suus mää­ri­tel­tiin sil­lä, et­tä on töi­tä, ruo­kaa ja kat­to pään pääl­lä. Niin­pä mi­nä­kin olin työ­nar­ko­maa­ni jo lap­se­na.

Muis­tan, mi­ten tein tei­ni-ikäi­se­nä 18-tun­ti­sia työ­päi­viä ko­tim­me ra­ken­nus­työ­maal­la, kos­ka ha­lu­sim­me pi­tää huo­len sii­tä, et­tä ra­ken­nus­mie­hil­le teh­dyt poh­ja­työt ovat vii­mei­sen pääl­le kun­nos­sa.

Erään tuol­lai­sen 18-tun­ti­sen päi­vän päät­teek­si nu­kuin pom­miin. Kun sit­ten me­nin työ­maal­le myö­häs­sä, ra­ken­nus­mes­ta­ri hauk­kui mi­nut lyt­tyyn ja to­te­si, et­tei mi­nus­ta ole mies­ten hom­miin.

Näin jäl­keen­päin ar­ve­len, et­tä tuo ko­ke­mus li­sä­si pak­ko­miel­let­tä­ni työn te­ke­mi­seen.

Pe­rus­tin en­sim­mäi­sen fir­ma­ni jo 21-vuo­ti­aa­na ja laa­jen­sin toi­min­taa­ni ul­ko­mail­le Sak­saan saak­ka. Tuo­tin yri­tys­vi­de­oi­ta, ja työ on jat­ku­nut tä­hän päi­vään as­ti.

On vai­kea pu­kea sa­noik­si sitä, mil­tä ener­gi­oi­den ais­ti­mi­nen tun­tuu.

90-lu­vun lama ja vel­kaan­tu­mi­nen joh­ti­vat en­sim­mäi­seen, jos­kin sil­loin vie­lä tie­dos­ta­mat­to­maan bur­nou­tiin. Sen seu­rauk­se­na vaih­doin yrit­tä­jyy­den pa­rik­si vuo­dek­si palk­ka­töi­hin. Sit­ten tuli kui­ten­kin tar­jous, joka sai mi­nut pa­laa­maan yrit­tä­jäk­si.

Vi­de­o­tuo­tan­non rin­nal­le tu­li­vat ta­pah­tu­ma­jär­jes­te­lyt ja muut vies­tin­tä­pal­ve­lut. Kan­sain­vä­li­syys on ol­lut vah­vas­ti osa koko koh­ta 30 vuot­ta jat­ku­nut­ta yrit­tä­jä­u­raa­ni, ja olen vie­rail­lut työn mer­keis­sä yli 50 maas­sa. Yk­si vii­mei­sim­mis­tä mat­kois­ta­ni suun­tau­tui vii­me syk­sy­nä Ira­kiin. Sil­loin häm­mäs­tyin sitä, mi­ten voi­mak­kaas­ti tun­sin sekä Tur­kin et­tä Ira­kin syn­kät ener­gi­at.

Ener­gia-aal­to he­rät­ti

On vai­kea pu­kea sa­noik­si sitä, mil­tä ener­gi­oi­den ais­ti­mi­nen tun­tuu. Muis­tan kui­ten­kin hy­vin en­sim­mäi­sen ko­ke­muk­se­ni: Elet­tiin 2000-lu­vun al­ku­puol­ta. Ta­ka­na oli yk­si ni­pin na­pin se­lä­tet­ty per­hek­rii­si ja edes­sä uu­si bur­nout. Mie­tin pää­ni ki­pe­äk­si sitä, mikä elä­mäs­sä­ni mät­tää ja mik­si en ole on­nel­li­nen. Is­tuin taas ker­ran yöl­lä te­ke­mäs­sä vi­de­o­ta, kun vä­sy­nee­nä las­kin kä­te­ni sy­liin, sul­jin sil­mä­ni ja tun­sin jo­tain hy­vin ou­toa. Tun­tui vä­hän sil­tä kuin kuu­mia tai kyl­miä aal­to­ja oli­si pyyh­ki­nyt ylit­se­ni. Suo­ras­taan säi­käh­din.

Ko­ke­mus oli niin vah­va ja to­del­li­nen, et­tä aloin et­siä in­ter­ne­tis­tä se­li­tys­tä. Opin pian, et­tä elä­mäs­sä on ole­mas­sa ulot­tu­vuus, jota en ol­lut ai­em­min tie­dos­ta­nut.

Vai­mo­ni työs­ken­te­lee mie­len­ter­veys­hoi­ta­ja­na. En ker­to­nut hä­nel­le, kun läh­din en­sim­mäi­sel­le rei­ki-kurs­sil­le op­pi­maan li­sää ener­gi­ois­ta, joi­hin olin saa­nut tun­tu­maa.

Ai­he imai­si mu­kaan­sa ja jat­koin kurs­seil­la käyn­tiä. Ener­gi­a­ko­ke­muk­set li­sään­tyi­vät. Erää­nä ke­säy­ö­nä työ­mat­kan jäl­keen is­tuin ko­ti­por­tail­la­ni, kun yh­täk­kiä huo­ma­sin tark­kai­le­va­ni it­se­ä­ni vii­den met­rin pääs­tä il­mas­ta. Sil­loin he­rä­si ky­sy­mys sii­tä, kuka on se, joka mi­nua kat­se­lee. Ym­mär­sin, et­tä minä en ole yh­tä kuin ruu­mii­ni.

Uu­si Sam­po häm­men­tää

Me­di­taa­ti­on myö­tä ym­mär­sin myös sen, et­tä en ole myös­kään yh­tä kuin mie­le­ni, sil­lä me­di­taa­tio opet­taa tark­kai­le­maan omia aja­tuk­si­aan. Me­di­taa­ti­oon sy­ven­nyin In­ti­as­sa erääl­lä työ­mat­kal­la. In­nos­tuin sii­tä niin, et­tä vii­me vuo­si­kym­me­nen lop­pu­puo­lel­la läh­din Dee­pak Chop­ran pe­rus­ta­man Chop­ra Cen­te­rin kurs­seil­le Eng­lan­tiin ja Yh­dys­val­toi­hin kou­lut­tau­tu­maan me­di­taa­tio-oh­jaa­jak­si.

Osa ka­ve­reis­ta pois­tui elä­mäs­tä­ni, mut­ta suu­rin osa on­nek­si jäi.

Täs­sä vai­hees­sa vai­mo­ni ja yh­ti­ö­kump­pa­ni­ni tie­si­vät jo tou­huis­ta­ni. Ko­to­na ol­tiin jopa opit­tu pyy­tä­mään apu­a­ni vaik­ka­pa pään­sä­ryn hel­pot­ta­mi­seen. Oli kui­ten­kin ai­ka näyt­tää uu­si Sam­po muul­le­kin maa­il­mal­le.

Pää­tin teh­dä pal­jas­tuk­sen mah­dol­li­sim­man reh­vak­kaas­ti: lai­toin pai­kal­li­seen leh­teen ison il­moi­tuk­sen jär­jes­tä­mäs­tä­ni me­di­taa­tio-lu­en­nos­ta. Sen jäl­keen ka­ve­rit ja tut­ta­vat al­koi­vat ky­sel­lä, mitä ai­nei­ta olen ve­tä­nyt ja on­ko mi­nus­ta tul­lut hih­hu­li tai saar­na­mies. Osa ka­ve­reis­ta pois­tui elä­mäs­tä­ni, mut­ta suu­rin osa on­nek­si jäi. Li­säk­si elä­mää­ni on tul­lut iso jouk­ko uu­sia, mah­ta­via tut­ta­vuuk­sia.

Mo­nil­la muil­la­kin on sa­man­suun­tai­sia ko­ke­muk­sia toi­ses­ta ulot­tu­vuu­des­ta. Se, joka ar­vos­te­lee näi­tä asi­oi­ta, ei ole nii­tä it­se ko­ke­nut. Oli­si kui­ten­kin tär­ke­ää an­taa mah­dol­li­suus asi­oil­le, jot­ka ei­vät vie­lä ole kaik­kien ih­mis­ten tie­toi­suu­des­sa. Nämä ko­ke­muk­set ovat to­del­li­sia riip­pu­mat­ta sii­tä, ta­pah­tu­vat­ko ne 'oi­ke­as­ti' fyy­si­sel­lä ta­sol­la tai ko­ki­jan tie­toi­suu­den ta­sol­la. Kvant­ti­fy­siik­ka­kin vah­vis­taa tätä to­si­a­si­aa päi­vä päi­väl­tä enem­män.

Kuo­le­vien aut­ta­mi­nen pal­kit­see

En ole kos­kaan ol­lut kiin­nos­tu­nut us­kon­nois­ta, ja kir­kos­ta erot­tu­a­ni oma hen­ki­syy­te­ni vain sy­ve­ni. Jol­lain ta­sol­la olen ai­na aa­vis­tel­lut, et­tä on ole­mas­sa jo­kin mei­tä isom­pi jut­tu. Kuo­le­mi­sen pel­ko on ai­na ih­me­tyt­tä­nyt mi­nua. On su­rul­lis­ta, mi­ten iso mör­kö sii­tä on teh­ty.

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten mi­nul­ta alet­tiin pyy­tää apua ter­mi­naa­li­po­ti­lai­den saat­to­hoi­toon. Pa­lau­te, jota olen saa­nut heil­tä sekä kuo­le­man kyn­nyk­sel­lä et­tä sen jäl­keen­kin, on ol­lut niin pal­kit­se­vaa, et­tä mi­kään ra­ha­sum­ma ei vedä sil­le ver­to­ja. Lä­hes poik­keuk­set­ta kuo­le­vien ih­mis­ten ah­dis­tu­nei­suus liit­tyy ai­na sii­hen, et­tä hei­dän elä­mäs­sään on ol­lut jo­tain, jos­ta he ei­vät ole op­pi­neet pääs­tä­mään ir­ti. Mi­nus­ta tuo ir­ti pääs­tä­mi­sen tai­to on yk­si elä­män tär­keim­piä op­pi­tun­te­ja."