”Hei! Lai­ta­han kah­vi tip­pu­maan, koh­ta tul­laan,” Tert­tu Loik­ka­nen, 55, soit­taa isäl­leen Veik­ko Ho­lo­pai­sel­le, 88.

Kään­ny­tään 5-tiel­tä Lep­pä­vir­ran Ko­ta­lah­den­tiel­le, koh­ti Ko­ta­lah­den Mäk­rä­mä­en ky­lää ja Ter­tun lap­suu­den­ko­tia. Mit­ta­ris­sa on ne­li­sen­kym­men­tä ki­lo­met­riä.

”Mat­ka Var­kau­den ja Lep­pä­vir­ran ra­jal­ta on niin ly­hyt, et­tä ajam­me tän­ne vii­kon­lop­pui­sin ja ai­ka usein ar­ki-il­tai­sin­kin”, Tert­tu Loik­ka­nen ker­too.

Vuo­si sit­ten, kun Ter­tun äi­ti Mil­ma Ho­lo­pai­nen kuo­li, Veik­ko Ho­lo­pai­sel­la to­det­tiin Par­kin­so­nin tau­ti. Se on on­nek­si hi­taas­ti ete­ne­vää muo­toa, mut­ta on pari ker­taa ai­heut­ta­nut Ter­tul­le äk­ki­läh­dön.

”Kun isä soit­taa, sil­loin on hätä. Ter­veys­kes­kuk­ses­ta­kin ky­se­le­vät tie­tyin vä­li­a­join avun­tar­pees­ta, mut­ta isä vas­taa ai­na, et­tä sa­non kun tar­vit­sen.”

Mo­nis­ta sai­rauk­sis­ta huo­li­mat­ta Veik­ko Ho­lo­pai­nen on hy­väs­sä kun­nos­sa. Hä­nen luo­naan käy­dään ko­ti­sai­raan­hoi­dos­ta sään­nöl­li­ses­ti an­nos­te­le­mas­sa vain ve­re­no­hen­nus­lää­ke.

Sil­ti Tert­tu Loik­ka­nen nuk­kuu kän­nyk­kä yö­pöy­däl­lä, kai­ken va­ral­ta.

AA­MU AL­KAA KUN­TO­PYÖ­RÄL­LÄ

Veik­ko Ho­lo­pai­sen kal­tai­sia ei ky­läs­sä enää ole. Hän pe­see it­se pyy­kin, lait­taa kak­si ate­ri­aa päi­väs­sä ja suo­rii pai­kat. Aa­mut hän aloit­taa pol­ke­mal­la kun­to­pyö­rää.

Joka kol­mas vii­kon­lop­pu hän ha­kee 9-tien var­res­ta bus­si­py­sä­kil­tä au­tol­la tyt­tä­ren­sä Mar­ja-Lii­sa Kihlst­rö­min, 59, joka tu­lee Jy­väs­ky­läs­tä vii­kon­lo­pun viet­toon isän­sä seu­rak­si. Jär­jes­te­ly on pe­rua sil­tä ajal­ta, kun Veik­ko Ho­lo­pai­nen oli vai­mon­sa omais­hoi­ta­ja. Sil­loin tyt­tä­ril­lä oli suu­ri huo­li isän­sä jak­sa­mi­ses­ta.

”Sil­loin vai­va­si huo­no oma­tun­to, mi­ten van­hem­mat pär­jää­vät”, Tert­tu Loik­ka­nen ker­too kah­vi­pöy­tää kat­ta­es­saan.

Mut­ta isä pär­jä­si hy­vin.

”Vih­ki­va­las­sa minä lu­pa­sin huo­leh­tia lop­puun saak­ka. Kun työ on mie­luis­ta, ei se tun­nu ras­kaal­ta, vaik­ka en öi­tä ko­ko­naan nuk­ku­nut­kaan”, Veik­ko Ho­lo­pai­nen ker­too.

Joka kol­man­nen vii­kon Mil­ma Ho­lo­pai­nen oli Lep­pä­vir­ran ter­veys­kes­kuk­ses­sa in­ter­val­li­hoi­dos­sa.

”Huol­ta vä­hen­si, kun am­mat­ti­lai­set ar­vi­oi­vat sään­nöl­li­ses­ti äi­din ja isän pär­jää­mis­tä”, Mar­ja-Lii­sa Kihlst­röm ker­too.

Nyt Mil­mas­ta muis­tut­taa puu­tar­haan is­tu­tet­tu kir­sik­ka­puu, jon­ka hän sai 85-vuo­tis­lah­jak­seen vuo­si sit­ten tou­ko­kuus­sa. Syn­ty­mä­päi­vää juh­lit­tiin ter­veys­kes­kuk­sen vuo­de­o­sas­tol­la. Kah­den päi­vän pääs­tä, 18.5., Mil­ma Ho­lo­pai­nen nuk­kui pois sai­ras­tet­tu­aan kol­mi­sen vuot­ta.

”Mi­nul­la on tun­ne, et­tä oli­sin ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na van­hen­tu­nut ai­na­kin kym­me­nen vuot­ta. Elä­män­to­ve­ria on ikä­vä”, Veik­ko Ho­lo­pai­nen ker­too.

Mar­ja-Lii­sa Kihlst­rö­min mu­kaan he ovat sekä isän et­tä si­sa­ren kans­sa lä­hen­ty­neet vai­ke­an vai­heen myö­tä.

”Ter­tun kans­sa soit­te­lem­me isän asi­ois­ta, ja isän kans­sa olem­me pal­jon muis­tel­leet äi­tiä.”

Peik­ko­na kum­mit­te­lee aja­tus, et­tä isän voin­ti huo­no­nee. Mut­ta pie­nes­sä kun­nas­sa asi­at ovat toi­mi­neet ja apua on saa­tu sil­loin, kun sitä on tar­vit­tu.

JOKA IL­TA SOI­TE­TAAN

Pit­kä on mat­ka Har­ri Mönk­kö­sel­lä, 68. Hän on Kuo­pi­os­sa asu­van äi­tin­sä Rai­li Mönk­kö­sen, 94, tuki ja tur­va, vaik­ka Vih­din ja Kuo­pi­on vä­lis­sä on 420 ki­lo­met­riä maan­tie­tä. Har­ri on ai­noa lap­si, ja Rai­li jäi les­kek­si jo vuon­na 1958.

Jo­kail­tai­sel­la soi­tol­la var­mis­te­taan asi­at puo­lin toi­sin.

”Äi­ti kyl­lä huo­les­tuu, jos en heti il­ta­kah­dek­san ai­kaan en­nä­tä soit­taa”, Har­ri Mönk­kö­nen ker­too.

Hän on vas­tan­nut äi­tin­sä asi­ois­ta jo pit­kään, myös raha-asi­ois­ta, sil­lä ne huo­les­tut­ta­vat äi­tiä. Jo­ka­päi­väi­ses­tä avus­ta vas­taa yk­si­tyi­nen hoi­va­pal­ve­lu­y­ri­tys.

Kun poi­ka on käy­mäs­sä, sil­loin ju­tel­laan rau­has­sa. Tä­nään sii­tä, mil­lais­ta ta­los­sa ja pi­ha­pii­ris­sä oli vii­si­kym­men­tä­lu­vun alus­sa, kun ym­pä­ril­lä oli puu­ta­lo­ja ja he­vo­sia tal­leis­sa. Lä­hei­sen Val­kei­sen­lam­men ym­pä­ris­tö oli jou­to­maa­ta.

Rai­li Mönk­kö­nen nä­kee Val­kei­sen­lam­mel­le par­vek­keel­taan.”Se on mi­nun yh­tey­te­ni ke­sään”, hän ker­too.

Ulos Rai­li Mönk­kö­nen ei läh­de enää muu­ten kuin sai­raa­la­reis­suil­le. In­va­tak­sien­kin saa­mi­nen on vä­lil­lä han­ka­laa, sil­lä kol­mi­ker­rok­si­ses­sa ta­los­sa ei ole his­siä. Sen tie­tä­vät myös tak­sin­kul­jet­ta­jat. Vaik­ka Har­ri Mönk­kö­nen tie­tää asu­mi­sen han­ka­luu­det, hän ei enää yri­tä hou­ku­tel­la äi­tiä muu­al­le asu­maan.

”Äi­ti on asu­nut sa­mas­sa ta­los­sa kuu­si­kym­men­tä vuot­ta, ja ha­lu­aa asua täs­sä lop­puun saak­ka.”

MIK­SEI VAN­HUK­SEL­TA KY­SY­TÄ?

Ko­to­na asu­mi­nen ei oli­si mah­dol­lis­ta il­man kah­des­ti päi­väs­sä käy­vää ko­ti­pal­ve­lua, mut­ta pal­ve­lu­jen saa­mi­nen ei ole ol­lut help­poa. Ei ai­na­kaan sel­lais­ten, joi­ta Rai­li Mönk­kö­nen tar­vit­see.

Hän pu­keu­tuu it­se ja läm­mit­tää ruo­kia, mut­ta tar­vit­see apua kai­kes­sa muus­sa. Hän ei ole ky­en­nyt enää vuo­siin käy­mään kau­pas­sa tai ap­tee­kis­sa. Hän ei pys­ty sii­vo­a­maan ei­kä pe­se­mään pyyk­kiä, mut­ta ne ei­vät kuu­lui­si kau­pun­gin ko­ti­hoi­don pal­ve­lui­hin, mi­kä­li pal­ve­lu han­kit­tai­siin siel­tä. Ne oli­si pi­tä­nyt os­taa yli­mää­räi­si­nä pal­ve­lui­na kau­pun­gin pe­ri­män, tu­loi­hin si­do­tun ve­loi­tuk­sen jäl­keen.

”Mil­lä ra­hal­la, kuu­lui ky­sy­myk­se­ni sil­loin”, ker­too Har­ri Mönk­kö­nen.

Har­ri Mönk­kö­nen ei tah­do ym­mär­tää ris­ti­rii­taa, joka val­lit­see van­hus­ten ko­to­na asu­mi­sen ja tar­jol­la ole­vien pal­ve­lu­jen vä­lil­lä. Se tur­haut­taa hän­tä. Eri­tyi­ses­ti sik­si, et­tä hän on teh­nyt elä­män­työn­sä kau­pan puo­lel­la poh­tien asi­ak­kai­den tar­pei­ta.

”Val­lal­la on tuo­tan­to­läh­töi­nen ajat­te­lu. Kaik­ki van­huk­set lai­te­taan sa­maan muot­tiin. Heil­tä voi­si it­sel­tään ky­syä, mitä ja mil­lais­ta apua ku­kin tar­vit­see. Ei sii­hen tar­vi­ta yh­tään li­sää ra­haa, vaik­ka juu­ri sii­hen ai­na ve­do­taan.”

OMAIS­TEN ON PUO­LUS­TET­TA­VA

Rai­li Mönk­kös­tä on jo tois­ta­kym­men­tä vuot­ta aut­ta­nut yk­si­tyi­nen hoi­va­pal­ve­lu­y­ri­tys. Sat­tu­mal­ta sii­nä vai­hees­sa, kun Rai­li Mönk­kö­nen ei pär­jän­nyt enää yh­del­lä käyn­ti­ker­ral­la päi­väs­sä, Kuo­pi­on kau­pun­ki lä­hes­tyi hoi­va­pal­ve­lu­fir­mo­ja pal­ve­lu­se­te­li­ko­kei­lul­la. Mut­ta pal­ve­lu­se­te­lin suo­sio yl­lät­ti, ja Rai­li Mönk­kö­sel­le­kin tar­jot­tiin ei­oo­ta.

”Sil­loin pää­tin, et­tä nyt an­na pe­rik­si. Em­me ol­leet ai­em­min pyy­tä­neet kau­pun­gil­ta apua, vaan os­ta­neet sitä it­se”, Har­ri Mönk­kö­nen ker­too.

Pit­kän pu­he­lun, tai esi­tel­män asi­a­kas­läh­töi­sen ja tuo­tan­to­kes­kei­sen pal­ve­lun erois­ta, ku­ten Har­ri Mönk­kö­nen sitä kut­suu, jäl­keen jär­jes­tyi pa­la­ve­ri. Pa­la­ve­rin jäl­keen äi­dil­le pää­tet­tiin an­taa pal­ve­lu­se­te­li.

”Van­huk­set ovat ai­van ky­ke­ne­mät­tö­miä pi­tä­mään puo­li­aan, jos omai­set ei­vät ole mu­ka­na. Mi­ten käy nii­den, joi­den puo­lia ei ku­kaan pidä”, Har­ri Mönk­kö­nen poh­tii.

PU­HE­LU PUO­LEN VUO­DEN JÄL­KEEN

Myös hel­sin­ki­läi­nen Riit­ta Mark­ka­nen, 63, on miet­ti­nyt huo­len- ja puo­len­pi­toa pal­jon­kin.

”Eten­kin sai­raa­lois­sa nä­kee, mi­ten avut­to­mia ja pe­lois­saan muis­ti­sai­raat, huo­nos­ti kuu­le­vat ja nä­ke­vät van­huk­set ovat. Kai­kil­la pi­täi­si ol­la omai­nen mu­ka­na ker­to­mas­sa asi­ois­ta ja kat­so­mas­sa pe­rään”, hän sa­noo.

Riit­ta Mark­ka­nen eh­ti ajaa vii­si vuot­ta Hel­sin­gin ja Kot­kan vä­liä joka viik­ko, jos­kus use­am­man­kin. Rek­ka­jo­non kes­kel­lä sääs­sä kuin sääs­sä, hän läh­ti äi­tin­sä luo.

Sit­ten hän haki äi­dil­leen Sirk­ka Ar­vi­lal­le hoi­to­paik­kaa Hel­sin­gis­tä – äi­din siu­nauk­sel­la tie­tys­ti. Kun pa­pe­ri­so­ta oli se­lä­tet­ty ja puo­li vuot­ta odo­tet­tu, Riit­ta Mark­ka­nen sai pu­he­lun. Sen pu­he­lun hän muis­taa ikui­ses­ti.

”Oli niin us­ko­ma­ton­ta, et­tä äi­ti sai hoi­to­pai­kan vain pa­rin ki­lo­met­rin pääs­tä ko­dis­tam­me”, hän ker­too.

Vai­ke­aa sy­dä­men va­jaa­toi­min­taa sai­ras­ta­nut äi­ti eh­ti asua Hel­sin­gis­sä hel­mi­kuus­ta 2012 huh­ti­kuu­hun 2013. Vuo­des­ta Hel­sin­gis­sä tuli Sirk­ka-äi­din vii­mei­nen. Riit­ta Mark­ka­nen näyt­tää äi­din lap­suu­den­ku­vaa, jon­ka hän on suu­ren­ta­nut hau­ta­jai­sia var­ten.

”Vii­me kesä oli iha­na. Kun pal­ve­lu­ta­los­sa huik­kail­tiin muil­le hy­vää yö­tä jo seit­se­män ai­koi­hin, läh­dim­me äi­din kans­sa ulos. Äi­ti liik­kui sil­loin rol­laat­to­rin kans­sa. Otet­tiin mu­kaan il­ta­pa­la, il­ta­lääk­keet ja ora­vil­le päh­ki­nät. Ih­me­tel­tiin yh­des­sä ke­sää.”

Sirk­ka Ar­vi­la jou­tui sai­raa­laan kes­ki­viik­ko­na, päi­vää en­nen so­vit­tua haas­tat­te­lua, kun hen­ge­nah­dis­tus pa­he­ni. Sun­nun­tai­na hän nuk­kui pois. Hän oli­si täyt­tä­nyt 19. tou­ko­kuu­ta 85 vuot­ta.

”Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä kaik­ki meni lo­pul­ta hy­vin. Sain äi­din lä­hel­le­ni, ja sain ol­la päi­vit­täin hä­nen kans­saan. Vaik­ka toi­sen olo on huo­no, on se niin pal­jon hel­pom­pi kes­tää, kun ei tar­vit­se vä­li­mat­kan pääs­tä ku­vi­tel­la asi­oi­ta.”

JOKA PER­JAN­TAI KOH­TI KOT­KAA

Toki ilo­a­kin, mut­ta su­rua, syyl­li­syyt­tä, hä­tää, huol­ta ja vä­sy­mys­tä: nii­tä kaik­kea ko­kee, kun elää rin­nal­la ja seu­raa lä­hei­sen hi­das­ta hii­pu­mis­ta.

Sirk­ka Ar­vi­la asui Kot­kas­sa yk­si­tyi­ses­sä pal­ve­lu­ta­los­sa pal­ve­lu­se­te­lin tur­vin. Jot­ta yli­mää­räi­siä pal­ve­lu­ja ei oli­si tar­vin­nut os­taa, Riit­ta Mark­ka­nen hoi­ti käyn­neil­lään äi­din ap­teek­ki- ja kaup­pa-asi­at sekä lää­kä­ri­käyn­nit. Hän pesi pyy­kit ja täyt­ti jää­kaap­pia. Jos apua tar­vit­tiin no­pe­as­ti, sil­loin Riit­ta Mark­ka­sen veli Ris­to tuli hä­tiin, sil­lä asuu lä­hem­pä­nä.

”Tein usein työ­tun­nit si­sään, ja läh­din per­jan­tai­na aja­maan Kot­kaan äi­din luo. Oli­han se vä­lil­lä hir­ve­än ras­kas­ta, mut­ta se oli mi­nun va­lin­ta­ni.”

Ras­kaam­paa oli­si ol­lut, jos pois läh­ties­sä ei oli­si voi­nut sa­noa, mil­loin seu­raa­van ker­ran näh­dään. Näh­tiin ai­na muu­ta­man päi­vän pääs­tä.

Riit­ta Mark­ka­ses­ta oli tul­lut äi­din tur­va jo sil­loin, kun äi­ti jäi les­kek­si 54-vuo­ti­aa­na. Äi­dil­le ha­et­tiin hoi­to­paik­kaa myös Hel­sin­gis­tä ja Van­taal­ta jo sil­loin, kun äi­ti sai­ras­tui vuon­na 2007. Sil­loin vas­taus­ta ei kuu­lu­nut, mut­ta kun ko­ti­kun­ta­la­ki tuli voi­maan vuo­den 2011 alus­sa, Riit­ta Mark­ka­nen ryh­tyi toi­meen.

Äi­din Hel­sin­gin vuon­na Riit­ta Mark­ka­nen kävi kah­des­ti päi­väs­sä äi­tin­sä luo­na. Lou­na­sai­kaan hän aut­toi syö­mi­ses­sä. Sit­ten huo­leh­dit­tiin hiuk­sis­ta, kyn­sis­tä ja kul­mis­ta.

”On niin tär­ke­ää, et­tä saa säi­lyt­tää oma­nar­von­tun­ton­sa lop­puun saak­ka.”

Il­lal­la Riit­ta Mark­ka­nen tuli seit­se­män ai­koi­hin ja lait­toi äi­din nuk­ku­maan yh­dek­säl­tä. Tär­ke­ää oli se, et­tä joka il­ta sai toi­vot­taa toi­sel­le hy­vää yö­tä ja sa­noa, et­tä huo­men­na ta­va­taan.

TU­TUT IH­MI­SET OVAT TÄR­KEI­TÄ

Van­hus­ten suu­rim­pia pel­ko­ja on se, et­tä jou­tuu avut­to­ma­na tois­ten va­raan. Ei ole sama, ke­nen kä­det aut­ta­vat suih­kus­sa, kun ei it­se enää pär­jää. Sik­si tu­tut hoi­ta­jat ovat tär­kei­tä. Rai­li Mönk­kö­sel­le se on eri­tyi­sen tär­ke­ää.

”Se tuo hä­nel­le tur­vaa. Jos hoi­ta­jat vaih­tu­vat, sen huo­maa äi­din mie­li­a­las­sa ja kun­nos­sa ai­ka pian”, Har­ri Mönk­kö­nen ker­too.

Har­ri Mönk­kö­nen luot­taa hoi­va­y­ri­tyk­seen yh­tä pal­jon kuin äi­ti­kin.

”Yrit­tä­jä on äi­din luot­to­hen­ki­lö, pal­jon enem­män kuin hoi­to­suh­de vaa­ti­si.”

Har­ri Mönk­kö­nen hoi­taa myös lä­hei­sen per­heys­tä­vän, Pöy­ty­än Rii­hi­kos­kel­la pal­ve­lu­ta­los­sa asu­van 96-vuo­ti­aan rou­van asi­oi­ta, jon­ka vii­mei­nen­kin lä­hi­o­mai­nen on kuol­lut.

Rou­va on Rai­li Mönk­kö­sen lä­hei­nen ys­tä­vä, mut­ta edel­li­ses­tä ta­paa­mi­ses­ta on kuu­ti­sen­tois­ta vuot­ta. Sii­hen as­ti Rai­li kävi Tu­rus­sa, sil­lä ke­väi­sin kat­sot­tiin yh­des­sä Ruis­sa­lon si­ni­vuo­kot. Vii­mei­ses­tä pu­he­lus­ta­kin on vuo­sia, sil­lä kum­pi­kaan ei enää kun­nol­la kuu­le.

”Van­huus on vä­hit­täis­tä luo­pu­mis­ta kai­kes­ta. Sen ta­ju­aa vas­ta sit­ten, kun sitä kat­soo ihan lä­hel­tä”, Har­ri Mönk­kö­nen sa­noo.

Sil­loin al­kaa vä­ki­sin­kin miet­tiä sitä, mil­lai­sek­si oma van­huus ai­ka­naan muo­tou­tuu. Lää­ke­tie­de ke­hit­tyy, odo­tet­ta­vis­sa ole­va eli­ni­kä pi­te­nee ja ta­lous­pu­he maas­sa ko­ve­nee.

”Tun­tuu kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä, et­tä puhe ta­lou­des­ta me­nee täs­sä maas­sa kai­ken edel­le. Ai­na ky­sy­tään, mis­tä ra­hat van­hus­ten­hoi­toon. Kyl­lä sitä on, mut­ta se pi­täi­si käyt­tää toi­sin”, Har­ri Mönk­kö­nen sa­noo.

En­nen eläk­keel­le jää­mis­tään Riit­ta Mark­ka­nen työs­ken­te­li ter­vey­den­hoi­ta­ja­na äi­tiys- ja las­ten­neu­vo­las­sa. Hän hoi­ti sa­maan ai­kaan vau­vo­ja ja omaa äi­ti­ään. Riit­ta Mark­ka­nen huo­ma­si jo­tain yh­teis­tä.

”Ih­mi­nen pa­laa lo­pus­sa taas al­kuun. Hoi­va­ko­deis­sa täyt­tyy kyl­lä pe­rus­hoi­va, mut­ta ei hoi­ta­jil­la ole ai­kaa muu­hun, vaik­ka ih­mi­nen kai­paa ihon kos­ke­tus­ta. Hoi­va­kin an­ne­taan usein ker­ta­käyt­tö­hans­kat kä­sis­sä. Lo­pus­sa­kin ih­mi­nen kai­paa tut­tu­ja asi­oi­ta ja tois­toa. Hän kai­paa tur­vaa.”

Sik­si Riit­ta Mark­ka­nen­kin hoi­ti äi­tin­sä lop­puun as­ti.