JAANA KIVIPELTO-TULKKI TEKSTI / KIRSI-MARJA SAVOLA KUVAT Oma Aika 3/2013
”Hei! Laitahan kahvi tippumaan, kohta tullaan,” Terttu Loikkanen, 55, soittaa isälleen Veikko Holopaiselle, 88.
Käännytään 5-tieltä Leppävirran Kotalahdentielle, kohti Kotalahden Mäkrämäen kylää ja Tertun lapsuudenkotia. Mittarissa on nelisenkymmentä kilometriä.
”Matka Varkauden ja Leppävirran rajalta on niin lyhyt, että ajamme tänne viikonloppuisin ja aika usein arki-iltaisinkin”, Terttu Loikkanen kertoo.
Vuosi sitten, kun Tertun äiti Milma Holopainen kuoli, Veikko Holopaisella todettiin Parkinsonin tauti. Se on onneksi hitaasti etenevää muotoa, mutta on pari kertaa aiheuttanut Tertulle äkkilähdön.
”Kun isä soittaa, silloin on hätä. Terveyskeskuksestakin kyselevät tietyin väliajoin avuntarpeesta, mutta isä vastaa aina, että sanon kun tarvitsen.”
Monista sairauksista huolimatta Veikko Holopainen on hyvässä kunnossa. Hänen luonaan käydään kotisairaanhoidosta säännöllisesti annostelemassa vain verenohennuslääke.
Silti Terttu Loikkanen nukkuu kännykkä yöpöydällä, kaiken varalta.
AAMU ALKAA KUNTOPYÖRÄLLÄ
Veikko Holopaisen kaltaisia ei kylässä enää ole. Hän pesee itse pyykin, laittaa kaksi ateriaa päivässä ja suorii paikat. Aamut hän aloittaa polkemalla kuntopyörää.
Joka kolmas viikonloppu hän hakee 9-tien varresta bussipysäkiltä autolla tyttärensä Marja-Liisa Kihlströmin, 59, joka tulee Jyväskylästä viikonlopun viettoon isänsä seuraksi. Järjestely on perua siltä ajalta, kun Veikko Holopainen oli vaimonsa omaishoitaja. Silloin tyttärillä oli suuri huoli isänsä jaksamisesta.
”Silloin vaivasi huono omatunto, miten vanhemmat pärjäävät”, Terttu Loikkanen kertoo kahvipöytää kattaessaan.
Mutta isä pärjäsi hyvin.
”Vihkivalassa minä lupasin huolehtia loppuun saakka. Kun työ on mieluista, ei se tunnu raskaalta, vaikka en öitä kokonaan nukkunutkaan”, Veikko Holopainen kertoo.
Joka kolmannen viikon Milma Holopainen oli Leppävirran terveyskeskuksessa intervallihoidossa.
”Huolta vähensi, kun ammattilaiset arvioivat säännöllisesti äidin ja isän pärjäämistä”, Marja-Liisa Kihlström kertoo.
Nyt Milmasta muistuttaa puutarhaan istutettu kirsikkapuu, jonka hän sai 85-vuotislahjakseen vuosi sitten toukokuussa. Syntymäpäivää juhlittiin terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kahden päivän päästä, 18.5., Milma Holopainen nukkui pois sairastettuaan kolmisen vuotta.
”Minulla on tunne, että olisin kuluneen vuoden aikana vanhentunut ainakin kymmenen vuotta. Elämäntoveria on ikävä”, Veikko Holopainen kertoo.
Marja-Liisa Kihlströmin mukaan he ovat sekä isän että sisaren kanssa lähentyneet vaikean vaiheen myötä.
”Tertun kanssa soittelemme isän asioista, ja isän kanssa olemme paljon muistelleet äitiä.”
Peikkona kummittelee ajatus, että isän vointi huononee. Mutta pienessä kunnassa asiat ovat toimineet ja apua on saatu silloin, kun sitä on tarvittu.
JOKA ILTA SOITETAAN
Pitkä on matka Harri Mönkkösellä, 68. Hän on Kuopiossa asuvan äitinsä Raili Mönkkösen, 94, tuki ja turva, vaikka Vihdin ja Kuopion välissä on 420 kilometriä maantietä. Harri on ainoa lapsi, ja Raili jäi leskeksi jo vuonna 1958.
Jokailtaisella soitolla varmistetaan asiat puolin toisin.
”Äiti kyllä huolestuu, jos en heti iltakahdeksan aikaan ennätä soittaa”, Harri Mönkkönen kertoo.
Hän on vastannut äitinsä asioista jo pitkään, myös raha-asioista, sillä ne huolestuttavat äitiä. Jokapäiväisestä avusta vastaa yksityinen hoivapalveluyritys.
Kun poika on käymässä, silloin jutellaan rauhassa. Tänään siitä, millaista talossa ja pihapiirissä oli viisikymmentäluvun alussa, kun ympärillä oli puutaloja ja hevosia talleissa. Läheisen Valkeisenlammen ympäristö oli joutomaata.
Raili Mönkkönen näkee Valkeisenlammelle parvekkeeltaan.”Se on minun yhteyteni kesään”, hän kertoo.
Ulos Raili Mönkkönen ei lähde enää muuten kuin sairaalareissuille. Invataksienkin saaminen on välillä hankalaa, sillä kolmikerroksisessa talossa ei ole hissiä. Sen tietävät myös taksinkuljettajat. Vaikka Harri Mönkkönen tietää asumisen hankaluudet, hän ei enää yritä houkutella äitiä muualle asumaan.
”Äiti on asunut samassa talossa kuusikymmentä vuotta, ja haluaa asua tässä loppuun saakka.”
MIKSEI VANHUKSELTA KYSYTÄ?
Kotona asuminen ei olisi mahdollista ilman kahdesti päivässä käyvää kotipalvelua, mutta palvelujen saaminen ei ole ollut helppoa. Ei ainakaan sellaisten, joita Raili Mönkkönen tarvitsee.
Hän pukeutuu itse ja lämmittää ruokia, mutta tarvitsee apua kaikessa muussa. Hän ei ole kyennyt enää vuosiin käymään kaupassa tai apteekissa. Hän ei pysty siivoamaan eikä pesemään pyykkiä, mutta ne eivät kuuluisi kaupungin kotihoidon palveluihin, mikäli palvelu hankittaisiin sieltä. Ne olisi pitänyt ostaa ylimääräisinä palveluina kaupungin perimän, tuloihin sidotun veloituksen jälkeen.
”Millä rahalla, kuului kysymykseni silloin”, kertoo Harri Mönkkönen.
Harri Mönkkönen ei tahdo ymmärtää ristiriitaa, joka vallitsee vanhusten kotona asumisen ja tarjolla olevien palvelujen välillä. Se turhauttaa häntä. Erityisesti siksi, että hän on tehnyt elämäntyönsä kaupan puolella pohtien asiakkaiden tarpeita.
”Vallalla on tuotantolähtöinen ajattelu. Kaikki vanhukset laitetaan samaan muottiin. Heiltä voisi itseltään kysyä, mitä ja millaista apua kukin tarvitsee. Ei siihen tarvita yhtään lisää rahaa, vaikka juuri siihen aina vedotaan.”
OMAISTEN ON PUOLUSTETTAVA
Raili Mönkköstä on jo toistakymmentä vuotta auttanut yksityinen hoivapalveluyritys. Sattumalta siinä vaiheessa, kun Raili Mönkkönen ei pärjännyt enää yhdellä käyntikerralla päivässä, Kuopion kaupunki lähestyi hoivapalvelufirmoja palvelusetelikokeilulla. Mutta palvelusetelin suosio yllätti, ja Raili Mönkkösellekin tarjottiin eioota.
”Silloin päätin, että nyt anna periksi. Emme olleet aiemmin pyytäneet kaupungilta apua, vaan ostaneet sitä itse”, Harri Mönkkönen kertoo.
Pitkän puhelun, tai esitelmän asiakaslähtöisen ja tuotantokeskeisen palvelun eroista, kuten Harri Mönkkönen sitä kutsuu, jälkeen järjestyi palaveri. Palaverin jälkeen äidille päätettiin antaa palveluseteli.
”Vanhukset ovat aivan kykenemättömiä pitämään puoliaan, jos omaiset eivät ole mukana. Miten käy niiden, joiden puolia ei kukaan pidä”, Harri Mönkkönen pohtii.
PUHELU PUOLEN VUODEN JÄLKEEN
Myös helsinkiläinen Riitta Markkanen, 63, on miettinyt huolen- ja puolenpitoa paljonkin.
”Etenkin sairaaloissa näkee, miten avuttomia ja peloissaan muistisairaat, huonosti kuulevat ja näkevät vanhukset ovat. Kaikilla pitäisi olla omainen mukana kertomassa asioista ja katsomassa perään”, hän sanoo.
Riitta Markkanen ehti ajaa viisi vuotta Helsingin ja Kotkan väliä joka viikko, joskus useammankin. Rekkajonon keskellä säässä kuin säässä, hän lähti äitinsä luo.
Sitten hän haki äidilleen Sirkka Arvilalle hoitopaikkaa Helsingistä – äidin siunauksella tietysti. Kun paperisota oli selätetty ja puoli vuotta odotettu, Riitta Markkanen sai puhelun. Sen puhelun hän muistaa ikuisesti.
”Oli niin uskomatonta, että äiti sai hoitopaikan vain parin kilometrin päästä kodistamme”, hän kertoo.
Vaikeaa sydämen vajaatoimintaa sairastanut äiti ehti asua Helsingissä helmikuusta 2012 huhtikuuhun 2013. Vuodesta Helsingissä tuli Sirkka-äidin viimeinen. Riitta Markkanen näyttää äidin lapsuudenkuvaa, jonka hän on suurentanut hautajaisia varten.
”Viime kesä oli ihana. Kun palvelutalossa huikkailtiin muille hyvää yötä jo seitsemän aikoihin, lähdimme äidin kanssa ulos. Äiti liikkui silloin rollaattorin kanssa. Otettiin mukaan iltapala, iltalääkkeet ja oraville pähkinät. Ihmeteltiin yhdessä kesää.”
Sirkka Arvila joutui sairaalaan keskiviikkona, päivää ennen sovittua haastattelua, kun hengenahdistus paheni. Sunnuntaina hän nukkui pois. Hän olisi täyttänyt 19. toukokuuta 85 vuotta.
”Olen kiitollinen siitä, että kaikki meni lopulta hyvin. Sain äidin lähelleni, ja sain olla päivittäin hänen kanssaan. Vaikka toisen olo on huono, on se niin paljon helpompi kestää, kun ei tarvitse välimatkan päästä kuvitella asioita.”
JOKA PERJANTAI KOHTI KOTKAA
Toki iloakin, mutta surua, syyllisyyttä, hätää, huolta ja väsymystä: niitä kaikkea kokee, kun elää rinnalla ja seuraa läheisen hidasta hiipumista.
Sirkka Arvila asui Kotkassa yksityisessä palvelutalossa palvelusetelin turvin. Jotta ylimääräisiä palveluja ei olisi tarvinnut ostaa, Riitta Markkanen hoiti käynneillään äidin apteekki- ja kauppa-asiat sekä lääkärikäynnit. Hän pesi pyykit ja täytti jääkaappia. Jos apua tarvittiin nopeasti, silloin Riitta Markkasen veli Risto tuli hätiin, sillä asuu lähempänä.
”Tein usein työtunnit sisään, ja lähdin perjantaina ajamaan Kotkaan äidin luo. Olihan se välillä hirveän raskasta, mutta se oli minun valintani.”
Raskaampaa olisi ollut, jos pois lähtiessä ei olisi voinut sanoa, milloin seuraavan kerran nähdään. Nähtiin aina muutaman päivän päästä.
Riitta Markkasesta oli tullut äidin turva jo silloin, kun äiti jäi leskeksi 54-vuotiaana. Äidille haettiin hoitopaikkaa myös Helsingistä ja Vantaalta jo silloin, kun äiti sairastui vuonna 2007. Silloin vastausta ei kuulunut, mutta kun kotikuntalaki tuli voimaan vuoden 2011 alussa, Riitta Markkanen ryhtyi toimeen.
Äidin Helsingin vuonna Riitta Markkanen kävi kahdesti päivässä äitinsä luona. Lounasaikaan hän auttoi syömisessä. Sitten huolehdittiin hiuksista, kynsistä ja kulmista.
”On niin tärkeää, että saa säilyttää omanarvontuntonsa loppuun saakka.”
Illalla Riitta Markkanen tuli seitsemän aikoihin ja laittoi äidin nukkumaan yhdeksältä. Tärkeää oli se, että joka ilta sai toivottaa toiselle hyvää yötä ja sanoa, että huomenna tavataan.
TUTUT IHMISET OVAT TÄRKEITÄ
Vanhusten suurimpia pelkoja on se, että joutuu avuttomana toisten varaan. Ei ole sama, kenen kädet auttavat suihkussa, kun ei itse enää pärjää. Siksi tutut hoitajat ovat tärkeitä. Raili Mönkköselle se on erityisen tärkeää.
”Se tuo hänelle turvaa. Jos hoitajat vaihtuvat, sen huomaa äidin mielialassa ja kunnossa aika pian”, Harri Mönkkönen kertoo.
Harri Mönkkönen luottaa hoivayritykseen yhtä paljon kuin äitikin.
”Yrittäjä on äidin luottohenkilö, paljon enemmän kuin hoitosuhde vaatisi.”
Harri Mönkkönen hoitaa myös läheisen perheystävän, Pöytyän Riihikoskella palvelutalossa asuvan 96-vuotiaan rouvan asioita, jonka viimeinenkin lähiomainen on kuollut.
Rouva on Raili Mönkkösen läheinen ystävä, mutta edellisestä tapaamisesta on kuutisentoista vuotta. Siihen asti Raili kävi Turussa, sillä keväisin katsottiin yhdessä Ruissalon sinivuokot. Viimeisestä puhelustakin on vuosia, sillä kumpikaan ei enää kunnolla kuule.
”Vanhuus on vähittäistä luopumista kaikesta. Sen tajuaa vasta sitten, kun sitä katsoo ihan läheltä”, Harri Mönkkönen sanoo.
Silloin alkaa väkisinkin miettiä sitä, millaiseksi oma vanhuus aikanaan muotoutuu. Lääketiede kehittyy, odotettavissa oleva elinikä pitenee ja talouspuhe maassa kovenee.
”Tuntuu käsittämättömältä, että puhe taloudesta menee tässä maassa kaiken edelle. Aina kysytään, mistä rahat vanhustenhoitoon. Kyllä sitä on, mutta se pitäisi käyttää toisin”, Harri Mönkkönen sanoo.
Ennen eläkkeelle jäämistään Riitta Markkanen työskenteli terveydenhoitajana äitiys- ja lastenneuvolassa. Hän hoiti samaan aikaan vauvoja ja omaa äitiään. Riitta Markkanen huomasi jotain yhteistä.
”Ihminen palaa lopussa taas alkuun. Hoivakodeissa täyttyy kyllä perushoiva, mutta ei hoitajilla ole aikaa muuhun, vaikka ihminen kaipaa ihon kosketusta. Hoivakin annetaan usein kertakäyttöhanskat käsissä. Lopussakin ihminen kaipaa tuttuja asioita ja toistoa. Hän kaipaa turvaa.”
Siksi Riitta Markkanenkin hoiti äitinsä loppuun asti.
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.