Kun Jaak­ko Se­lin, 57, eli lap­suut­taan ja nuo­ruut­taan Loh­jal­la, ei pu­hut­tu luo­vuu­des­ta tai li­fes­ty­les­tä.

”Kiin­nos­tuk­se­ni es­te­tiik­kaan ja vi­su­aa­li­suu­teen syt­tyi kui­ten­kin jol­lain ih­meen ta­val­la jo sil­loin”, poh­tii Se­lin.

Nuo­ruus ei ol­lut on­ne­ton­ta, mut­ta ei jä­rin on­nel­lis­ta­kaan ai­kaa.

”Olin nä­ky­mä­tön lap­si ja sain kas­vaa ai­ka lail­la kuin pel­los­sa. Se ei ol­lut hyl­kää­mis­tä; enem­min­kin ajan tapa. Per­heen nel­jäs­tä si­sa­ruk­ses­ta nuo­rim­pa­na hom­mai­lin mitä lys­tä­sin. Olin kuin eri su­ku­pol­vea mui­den si­sa­rus­te­ni kans­sa, vaik­ka ikä­e­roa van­him­paan ei ol­lut­kaan kuin kym­me­nen vuot­ta.”

Lap­suus ja nuo­ruus oli­vat yk­si­näis­tä. Per­he asui kau­em­pa­na kes­kus­tas­ta ei­kä ka­ve­rei­ta lii­ak­si ol­lut.

”Olin eris­täy­ty­nyt ja elin omas­sa pään si­säi­ses­sä maa­il­mas­sa­ni. Ais­tin tä­nä­kin päi­vä­nä koh­taa­mis­ta­ni ih­mi­sis­tä, jos he ovat ko­ke­neet yk­si­näi­syyt­tä. Meil­lä on ’omi­nais­tuok­su’, jon­ka tun­nis­taa vain sa­man ko­ke­nut.”

Van­hem­mat pi­ti­vät Suo­men van­hin­ta os­to- ja myyn­ti­lii­ket­tä. Nuo­rel­le Jaa­kol­le­kin tu­li­vat tu­tuk­si bie­der­mei­e­rit, ju­gen­dit ja oot­raa­mi­set.

”Ne tie­dot ei­vät ol­leet ko­vin ko­vaa va­luut­taa 12-vuo­ti­ai­den kes­kuu­des­sa”, hän hy­mäh­tää.

”Olen koko ajan ra­kas­tu­nut”

Yk­si­näi­syy­des­tä on jää­nyt huo­mi­on ja hy­väk­syn­nän tar­ve. Ja halu teh­dä ja men­nä.

”Ha­lu­an ko­kea uu­sia asi­oi­ta ja teh­dä asi­at eri ta­val­la. Ka­ve­ri­pii­ris­sä sa­no­taan­kin jo vit­si­nä, et­tä ’Jaa­kol­le pi­tää ai­na ol­la eri­kois­ta’ oli sit­ten kyse ra­vin­to­la-an­nok­ses­ta tai vaat­teis­ta.”

Jaa­kon vint­ti­huo­neen kat­toon ta­pe­toi­dut maan­tie­don ku­vat maa­il­man eri mais­ta oli­vat haa­vei­den ka­na­va.

”Jos­kus vie­lä mi­nä­kin pää­sen py­ra­mi­deil­le, näen tu­li­vuo­ret ja koen Is­tan­bu­lin ba­saa­rien tun­nel­man”, nuo­ru­kai­nen haa­vei­li.

Se­lin koki, et­tä elä­mä oli jos­sain muu­al­la. Hä­nes­tä tuli le­vo­ton.

”Ra­kas­tan edel­leen­kin läh­te­mi­sen tun­nel­maa, mut­ta enää en pode pa­luu­ah­dis­tus­ta. Sii­nä mie­les­sä olen rau­hoit­tu­nut. Mut­ta enää en ha­lua ol­la yk­si­näi­nen. Joku on jos­kus sa­no­nut, et­tä kuin­ka voin heti siir­tyä suh­tees­ta toi­seen. Mut­ta kyl­lä minä voin. Olen koko ajan ra­kas­tu­nut”, sa­noo mies jon­ka ta­ka­na on muu­ta­ma pit­kä ih­mis­suh­de ja vuon­na 2004 sol­mit­tu avi­o­liit­to.

”Olen saa­nut ra­kas­taa ja ol­la ra­kas­tet­tu. Sii­tä olen kii­tol­li­nen. Toi­voi­sin vie­lä me­ne­vä­ni ker­ran rak­kau­des­ta nai­mi­siin. Olen val­mis te­ke­mään rak­kau­den eteen töi­tä.”

”Olen val­mis luo­pu­maan”

Van­he­ne­mi­nen ei mies­tä ah­dis­ta. Toi­sin oli 1970-lu­vul­la.

”Pie­ne­nä Har­jun kan­sa­kou­lu­lai­se­na 70-lu­vul­la ajat­te­lin huo­les­tu­nee­na, et­tä 40-vuo­ti­aa­na ei voi pi­tää fark­ku­ja ja hiuk­set on ve­det­tä­vä ras­val­la taak­se. Nyt olen kui­ten­kin en­sim­mäis­tä su­ku­pol­vea, joka voi os­taa vaat­teen­sa nuor­ten osas­tol­ta.”

Mut­ta ei ikään­ty­mis­tä kiel­tää­kään voi.

”Kyl­lä­hän minä van­he­ne­mi­sen mer­kit huo­maan. Sil­mis­sä on kak­si­te­ho­pii­la­rit ja toi­sen kor­van kuu­lo on men­nyt. Jo­ten­kin kui­ten­kin ajat­te­len, et­tä luo­vun hil­jal­leen sii­tä min­kä olen saa­nut. Lo­pul­ta an­nan kai­ken pois.”

Ikään­ty­mi­sen huo­maa myös va­lin­nois­sa.

”Han­kin omis­tu­sa­sun­non 10 vuot­ta sit­ten ja ke­sä­pai­kan van­hem­pie­ni ta­paan Ki­vi­no­kas­ta.”

Eläk­keel­le jää­mi­nen ai­ka­naan on ab­sur­di aja­tus.

”Mis­tä minä jäi­sin eläk­keel­le? To­den­nä­köi­ses­ti jat­kan töi­tä lop­puun saak­ka.”

”Po­si­tii­vi­suus pus­kee läpi”

Jos Jaak­ko Se­li­niä pi­täi­si ku­vail­la yh­del­lä sa­nal­la, se oli­si ”po­si­tii­vi­nen”.

”Olen ko­ke­nut vai­kei­ta asi­oi­ta, mut­ta jo­ten­kin se po­si­tii­vi­suus ai­na pus­kee läpi. Olen si­nut it­se­ni kans­sa ei­kä mi­nun tar­vit­se esit­tää mi­tään.”

Se­lin ta­paa van­ho­ja ar­mei­ja­ka­ve­rei­taan vuo­sit­tain, ai­na äi­tien­päi­vän jäl­kei­se­nä lau­an­tai­na ase­ma­ra­vin­to­las­sa.

”Ar­mei­ja­ka­ve­ri­ni ker­toi, et­tä hä­nen ’mui­jan­sa’ oli ky­sy­nyt on­ko se Jaak­ko oi­ke­as­ti sel­lai­nen kuin tv:ssä näyt­tää. Mies oli vas­tan­nut, et­tä sel­lai­nen se oli jo ar­mei­jas­sa.”

Ih­mi­set ko­ke­vat tv:stä tu­tun juon­ta­jan hel­pos­ti lä­hes­tyt­tä­väk­si ja jut­te­li­joi­ta riit­tää.

”Ka­ve­rit ky­sy­vät, et­tä kuin­ka sä jak­sat ju­tel­la joka mum­mon kans­sa Kuo­pi­on to­ril­la. Mut­ta kyl­lä mä jak­san. Jos ha­lu­an ol­la oman seu­ru­een kans­sa rau­has­sa, on läh­det­tä­vä ul­ko­mail­le.”

Mo­net koh­taa­mi­set jää­vät ikui­ses­ti mie­leen ja lii­kut­ta­vat edel­leen. Ku­ten koh­taa­mi­nen ke­hi­tys­vam­mai­sen Pa­sin äi­din kans­sa. Pasi oli suu­ri Jaak­ko-fani ja äi­ti toi­voi, et­tä Jaak­ko kir­joit­tai­si po­jal­le.

”Tot­ta hel­ve­tis­sä kir­joi­tin. Pasi eh­ti vie­lä saa­da uu­den kir­ja­ni en­nen kuo­le­mis­taan syö­pään vii­me syk­sy­nä”, mies sa­noo lii­kut­tu­nee­na.