Koi­ran­pen­tu jo har­maan­tu­van Ham­let-her­ran ka­ve­rik­si! Sel­lai­nen

kuu­me is­ki vii­me ke­vää­nä, en­nen muu­ta puo­li­soo­ni.

Ber­nin­pai­men­koi­ram­me Ham­let täyt­tää ke­sä­kuus­sa  jo yh­dek­sän vuot­ta. Se on hur­jan rei­pas ja leik­ki­sä , mut­ta ber­nik­si ikä­mies.

Mut­ta kiel­tä­mät­tä mie­leen oli al­ka­nut nous­ta muis­to­ja en­sim­mäi­sen ber­nim­me, Ei­non, me­ne­tyk­ses­tä. Sen lon­kat pet­ti­vät ju­han­nuk­se­na, kun se oli­si syys­kuus­sa täyt­tä­nyt kah­dek­san vuot­ta.

Olim­me tien­neet hau­rai­den ni­vel­ten ta­kia jo vuo­sia, et­tä jo­kai­nen päi­vä tuon iha­nan koi­ran kans­sa oli lah­ja.  Muis­tan yhä kä­sis­sä­ni Ei­non tur­kin ja ke­hon, kun se yrit­ti pon­nis­taa is­tu­maan rul­la­pe­dil­lä. Hy­väs­ti­jä­tön het­keä eläin­sai­raa­las­sa en unoh­da kos­kaan.

Niin pal­jon rak­kau­des­ta ja kiin­ty­myk­ses­tä opet­ti Ei­no, suu­ri, vii­sas koi­ram­me.

Koi­ran­pen­tu nro 2: Ham­let

Ei­non men­tyä ko­to­na oli tyh­jää ja hil­jais­ta. Aloin kii­vaas­ti et­siä meil­le uut­ta ber­nin­pai­men­koi­raa. Kävi tuu­ri, sil­lä hei­nä­kuun lo­pus­sa meil­le tuli pe­ruu­tus­pen­tu, Be­ne­co´s Ham­let. Se on rei­pas ja erit­täin in­di­vi­du­a­lis­ti­nen ja in­tel­li­gent­ti her­ra.  Se ra­kas­taa omaa lau­maan­sa suu­rel­la sy­dä­mel­lä ei­kä pidä vie­rais­ta mie­his­tä.

Koi­ra­tyt­tö­jä Ham­let on ra­kas­ta­nut kiih­ke­äs­ti. Hi­mo­ja ja stres­siä on hil­lit­ty nis­kaan, ihon al­le lai­tet­ta­val­la an­ti­tes­tos­te­ro­ni­kap­se­lil­la pa­ri­vuo­ti­aas­ta as­ti. Se on toi­mi­nut hy­vin. Koi­ra on vir­keä ja käyt­täy­tyy kuin uros ai­na­kin. Turk­ki on hy­väs­sä kun­nos­sa.

Muu­toin Ham­let on ol­lut (kop,kop ja kii­tos) erit­täin ter­ve. Sil­lä ei ole ol­lut yh­tään kor­va- tai sil­mä­tu­leh­dus­ta tai muu­ta­kaan vai­vaa. Muu­ta­ma ras­va­pat­ti on ope­roi­tu nii­den han­ka­lan si­jain­nin ta­kia.

Mut­ta kos­kaan ei voi tie­tää, mitä luon­to on suun­ni­tel­lut. Hy­väl­lä on­nel­la saam­me elää Ham­le­tin kans­sa vie­lä vuo­sia.

Koi­ran­pen­tu nro 3: Ro­meo

Ku­ten mei­dän per­hees­säm­me on ta­val­lis­ta, puo­li­so al­koi suun­ni­tel­la ja minä to­teut­taa.

Nyt olin liik­keel­lä suun­ni­tel­mal­li­ses­ti. Jut­te­lin kol­le­ga­ni ja kah­den ber­nin omis­ta­jan, Na­ta­li­an, kans­sa asi­as­ta. Kuin­ka ol­la­kaan, hä­nen koi­ran­sa Mor­ris oli isä­nä Pi­qu­en pen­nuil­le. Mah­dol­li­nen uros­pen­tu oli va­rat­tu meil­le heti, kun tie­det­tiin, et­tä Pi­que oli tii­nee­nä.

Sil­tä va­ral­ta, et­tä kas­vat­ta­jan an­ta­mas­ta ni­mes­tä ei luon­te­vas­ti syn­tyi­si kut­su­ma­ni­meä, olim­me miet­ti­neet pen­nul­le ni­men­kin: Ro­meo. Ro­me­o­han po­jas­ta tuli, sil­lä oi­ke­as­ti se on Fu­na­tic Crouc­hing Ti­ger Hid­den Dra­gon.

Alus­sa kaik­ki oli rau­hai­saa...

Ro­meo tuli isän­päi­vä­nä. Sii­tä al­koi vau­va-ar­ki. Ku­ten usein pien­ten ih­mis­ten­kin kans­sa, al­ku oli  (pa­ha­en­tei­sen) rau­hai­sa. Pie­ni söi, leik­ki, teki tar­pei­taan sin­ne sun tän­ne mut­ta ai­ka hy­vin alus­toil­leen ja nu­kah­ti pump­sah­ta­mal­la. Iso oli en­sin pe­lois­saan, sit­ten ih­meis­sään, ja sit­ten sitä ei oli­si pie­ni voi­nut vä­hem­pää kiin­nos­taa.

Olim­me eläin­lää­kä­rin kans­sa syk­syl­lä miet­ti­neet, et­tä Ham­let sai­si van­he­ta luo­mu­na - eli il­man an­ti­tes­tos­te­ro­ni­kap­se­lia, kos­ka se oli tosi lun­gi. Jou­lu­na kävi il­mi, et­tä rat­kai­su ei ol­lut oi­kea.

Pen­tu ja naa­pu­rus­ton nai­set sai­vat koi­ran käy­mään niin kuu­ma­na, et­tä kap­se­li tö­kät­tiin nis­kaan tam­mi­kuun alus­sa. Se vaa­tii kui­ten­kin nel­jä viik­koa te­ho­tak­seen.

...mut­ta sit­ten koit­ti tam­mi­kuu

Tam­mi­kuun oli­sin voi­nut jät­tää vä­liin.

Ham­let kävi yli­kier­rok­sil­la mon­ta viik­koa. Se sai vie­lä kak­si pis­tos­ta li­sä­jar­rua ja vie­lä pa­niik­ki­lääk­kee­nä käy­tet­tä­vää gee­liä. Kai­kes­ta doup­pauk­ses­ta huo­li­mat­ta kul­jim­me ul­ko­na niin, et­tä joko koi­ra kis­koi mi­nua sata la­sis­sa tai minä koi­raa. Muu­ten­kin se käyt­täy­tyi kuin murk­ku: söi kaik­ki tyy­nyt ja vii­kon­lop­pu­mat­ka­ni ai­ka­na lem­pi­fark­ku­je­ni ylä­o­san. Eläin­lää­kä­rin kans­sa sa­nai­lim­me, et­tä asi­as­sa voi näh­dä va­loi­san­kin puo­len. Ham­let­han on koh­ta 9-vuo­ti­aak­si ber­nik­si hy­vin elin­voi­mai­nen.

Ko­to­na  koi­ria ei voi­nut jät­tää het­kek­si­kään val­vo­mat­ta, kos­ka iso yrit­ti alis­taa pen­tua koko ajan. Nii­tä ei voi­nut ul­koi­lut­taa yh­des­sä. Päi­vi­nä, joi­na mies oli työ­mat­kal­la, kä­vin ul­ko­na koi­rien kans­sa kuu­si ker­taa päi­väs­sä. Pi­hal­le Ham­le­tia ei voi­nut pääs­tä, kos­ka se hauk­kua kai­lot­ti niin, et­tä koko tie­noo rai­kui.

Koi­ran­pen­tu puo­les­taan päät­ti he­rä­tä aa­mu­yös­tä hauk­ku­maan huo­mi­o­ta.

Ihan kuin pien­ten las­ten kans­sa

Kah­den koi­ran ar­ke­ni al­ku­vai­heis­sa olen ko­ke­nut täy­del­li­sen déjà-vun. Ai­van sa­man­lais­ta oli elo kah­den al­le kah­den vuo­den vä­lein syn­ty­neen pik­ku­lap­sen kans­sa.

Sil­loin elin su­mus­sa kai­ke­ti pari vuot­ta, kos­ka en nuk­ku­nut yh­tään ko­ko­nais­ta yö­tä.

Voin ker­toa, et­tä on iso ero, val­voo­ko 30- vai 60-vuo­ti­aa­na. On­nek­si he­rää­mi­siä ja hi­mod­raa­maa kes­ti vain pari viik­koa. Mi­ten­kä­hän oli­sim­me jak­sa­neet pi­dem­pään?

Töis­sä käy­mi­nen tun­tuu sa­mal­ta kuin pik­ku­las­ten kans­sa. Aa­mu­hom­mien jäl­keen pää­sem­me töi­hin le­pää­mään - ja myös yk­sin ves­saan, sil­lä meil­lä käy­dään ny­ky­ään asi­oil­la kah­den koi­ran kans­sa. Il­lal­la­kin tou­hua riit­tää, mut­ta koi­rat kyl­lä me­ne­vät nuk­ku­maan lap­sia hel­pom­min.

Nyt ar­ki on on­nek­si rau­hoit­tu­nut. Voim­me ul­koi­lut­taa koi­ria yh­des­sä. Voin pi­tää mo­lem­pia va­paa­na met­säs­sä. Ne le­pää­vät ja nuk­ku­vat ri­pi­rin­nan.

Ja ku­ten las­ten­kin kans­sa, en an­tai­si het­ke­ä­kään pois. Niin ra­kas on kum­pi­kin: har­maan­tu­va Ham­let yl­vääs­sä tär­key­des­sään, kas­va­va Ro­meo va­loi­suu­des­saan.

Kat­so

Ro­me­on ja Ham­le­tin tou­hu­ja vi­de­ol­ta!