Siir­to­la­puu­ta­ra­mö­kin isän­tä­vä­ki Kris­tii­na Han­hi­ro­va, 53, ja Timo Lauk­kio, 69, esit­te­lee yrt­ti- ja pe­ren­ne­penk­ke­jä sil­min­näh­den in­nos­tu­nei­na. Vie­lä pari vuot­ta sit­ten pa­ris­kun­ta ei edes haa­veil­lut puu­tar­has­ta, mö­kis­tä pu­hu­mat­ta­kaan. Mut­ta kun naa­pu­ri ker­toi pals­tan ole­van myyn­nis­sä ja tar­jo­si sitä os­tet­ta­vak­si, ei pää­tök­seen tar­vit­tu kau­an. Oma ke­sä­mök­ki vii­den mi­nuu­tin kä­ve­ly­mat­kan pääs­sä ko­toa oli tar­jous, jol­le ei sa­not­tu ei.

– Jos sai­rau­te­ni on meil­le jo­tain opet­ta­nut, niin se on kyky muu­tok­seen. Olem­me saa­neet, ja mei­dän on ol­lut pak­ko, so­peu­tua muut­tu­viin ti­lan­tei­siin, jou­lu­na 2005 leu­ke­mi­aan sai­ras­tu­nut Timo to­te­aa.

Vielä pari vuotta sitten kumpikaan ei olisi uskonut, että heistä tulee onnellisia siirtolapuutarha-mökin omistajia.

Kipu on osa elä­mää

Vaik­ka ker­taal­leen uu­si­nut ja kan­ta­so­lu­siir­ron vaa­ti­nut tau­ti on nyt se­lä­tet­ty, ei se men­nyt jäl­kiä jät­tä­mät­tä. Kep­pi on Ti­mon tu­ke­na kul­kies­sa ja kipu jat­ku­va seu­ra­lai­nen. Päi­vit­täi­nen lää­ke­mää­rä he­rät­tää kun­ni­oi­tus­ta. Luu­y­ti­men vaih­ta­mis­ta seu­ran­nut­ta hyl­jin­tä­re­ak­ti­o­ta on tor­jut­ta­va elä­män lop­puun saak­ka.

– Olen kroo­ni­nen ki­pu­po­ti­las ja ki­pu­po­lik­li­ni­kan va­ki­oa­si­a­kas. Se, olen­ko lääk­kei­den ta­kia tok­ku­rai­nen, jää mui­den ar­vi­oi­ta­vak­si.

Ei, Timo ei to­si­aan­kaan ole tok­ku­rai­nen. MTV3:n ajan­koh­tai­soh­jel­mien joh­dos­sa ja Huo­men­ta Suo­men ruo­ris­sa uran teh­neel­lä Ti­mol­la on sana hal­lus­saan ja poh­ja­ton kiin­nos­tus il­mi­öi­hin ja ih­mi­siin.

Päi­vät ku­lu­vat pit­käl­ti kir­jo­ja ja leh­tiä lu­kien ja me­di­an eri ka­na­via seu­raa­mal­la.

– Seu­raan eri­tyi­ses­ti Fa­ce­boo­kia. Vaik­ka en it­se sin­ne usein mi­tään kir­joi­ta­kaan, jään usein poh­ti­maan ih­mis­ten eri­lai­sia maa­il­man­ku­via.

Lue myös: Hal­vaan­nuin, nyt työ­ni on ins­pi­roi­da mui­ta

 Kak­si uut­ta am­mat­tia

Kun avi­o­mies sai­ras­tui, Kris­tii­na lo­pet­ti mil­tei vuo­dek­si työn­sä pys­ty­äk­seen ole­maan Ti­mon tu­ke­na niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta.

Me­dia-alan mur­ros, töi­den vä­he­ne­mi­nen ja halu muu­tok­seen joh­dat­ti­vat ai­van uu­den­lai­siin ku­vi­oi­hin. Jo­ku­nen vuo­si ai­em­min han­kit­tu es­pan­jan­ve­si­koi­ra Zor­ro-koi­ra oli rat­kai­sun avain.

– Kiin­nos­tuin eläin­ten käyt­täy­ty­mi­ses­tä ja eläi­na­vus­tei­ses­ta hoi­to­työs­tä. Sii­tä pää­dyin kou­lut­tau­tu­maan las­ten ja nuor­ten eri­tyi­soh­jaa­jak­si ja rat­kai­su­kes­kei­sek­si ly­hyt­te­ra­peu­tik­si.

Mo­lem­mat kak­si­vuo­ti­set tut­kin­not Kris­tii­na suo­rit­ti sa­maan ai­kaan. Vii­me ke­vää­nä aa­mu­päi­vät ku­lui­vat näyt­tö­työs­sä kou­lul­la ja il­lat te­ra­pi­ao­pin­toi­hin kuu­lu­vas­sa asi­a­kas­työs­sä. Nyt pa­pe­rit ovat tas­kus­sa ja ovet uu­den­lai­seen työ­e­lä­mään au­ki.

Hän on pe­rus­ta­nut kol­men muun nai­sen kans­sa ly­hyt­te­ra­pi­a­kes­kuk­sen. Täs­sä te­ra­pi­a­muo­dos­sa ei mie­ti­tä men­nyt­tä tai et­si­tä syyl­li­siä. Sen si­jaan ha­e­taan rat­kai­su­ja ja kat­so­taan tu­le­vai­suu­teen. On­gel­man rat­kai­se­mi­sel­la ei tar­vit­se ol­la te­ke­mis­tä syyn kans­sa.

Aa­mu­päi­vi­sin Kris­tii­na on eri­tyis­las­ten avus­ta­ja­na.

– Saan mo­lem­mis­ta töis­tä­ni to­del­la pal­jon ja koen ne mer­ki­tyk­sel­li­sik­si. Sa­mal­la se on kuin suo­ran lä­he­tyk­sen te­ke­mis­tä. Kos­kaan ei voi tie­tää, mitä ta­pah­tuu.

Lue myös: Päi­vi Stor­gård: ”Jo­kai­sen mie­li voi mur­tua”

Vuo­ro­pu­he­lua Ju­ma­lan kans­sa

Kun Kris­tii­na pari vuot­ta sit­ten jul­kai­si kir­jan Rak­kaut­ta, ru­kouk­sia ja rau­hoit­ta­via Ti­mon sai­ras­tu­mi­ses­ta ja sitä seu­ran­nees­ta ajas­ta, moni tut­tu yl­lät­tyi sii­tä, kuin­ka isos­sa osas­sa us­kon­to oli. ”Ei me tie­det­ty, et­tä olet­te us­kos­sa”, he sa­noi­vat.

– Us­ko on mei­dän ar­kea, mut­ta em­me me sitä ju­lis­ta, Timo sa­noo.

Vä­hän en­nen Ti­mon di­ag­noo­sia, rei­lut kym­me­nen vuot­ta sit­ten, he oli­vat kes­kus­tel­leet Isä mei­dän -ru­kouk­ses­ta. Vai­keim­mal­ta sii­nä tun­tui ”ta­pah­tu­koon Si­nun tah­to­si” -koh­ta. Di­ag­noo­sin tul­tua us­kos­ta otet­tiin mit­taa.

– Se, et­tä vä­häi­nen­kin pää­tös­val­tam­me oli vie­ty, ei kui­ten­kaan pas­si­voi­nut vaan an­toi voi­maa ja roh­keut­ta. En tie­dä, mi­ten oli­sim­me sel­vin­neet, jos oli­sim­me luul­leet, et­tä hom­ma on mei­dän kon­tol­lam­me, Kris­tii­na kir­joit­taa kir­jas­saan.

Sai­rau­den myö­tä vuo­ro­pu­he­lu Ju­ma­lan kans­sa tii­vis­tyi ja ru­koi­le­mi­ses­ta tuli luon­nol­li­nen osa ar­kea. Us­ko on hel­pot­ta­nut asi­oi­den hy­väk­sy­mis­tä ja on tun­tu­nut hy­väl­le, et­tä ai­na voi de­le­goi­da asi­at ylös­päin. Kaik­ki ei ole omis­sa kä­sis­sä.

Kris­tii­naa huo­les­tut­taa yh­teis­kun­nan eri­ar­vois­tu­mi­nen. Hän pe­rään­kuu­lut­taa­kin kir­kol­ta nä­ky­väm­piä vä­liin­tu­lo­ja.

– Var­maan kuo­len ka­to­li­se­na kom­mu­nis­ti­na, hän nau­rah­taa.

Us­ko ei hei­dän mu­kaan­sa tee ke­nes­tä­kään pa­rem­paa ih­mis­tä, mut­ta on tär­ke­ää yrit­tää ol­la kun­non ih­mi­nen.

– Ei me sen pa­rem­min ele­tä kuin ku­kaan muu­kaan. Juom­me vii­niä, Timo polt­taa ja minä ki­roi­len, kos­ka se es­tää mi­nua rik­ko­mas­ta vii­det­tä käs­kyä, Kris­tii­na vit­sai­lee.

Lue myös:

Pak­su­suo­len­syö­pään sai­ras­tu­nut Vir­ve: ”Di­ag­noo­sin saa­des­sa­ni olin so­kis­sa”

Rin­ta­syö­pään sai­ras­tu­nut Kati Åh­man: ”Löy­sin ka­nan­mu­nan ko­koi­sen pa­tin rin­nas­ta­ni”

Pir­jo Kaup­pi­nen ei lan­nis­tu­nut pyö­rä­tuo­liin jou­tu­mi­ses­taan