Sir­pa Käh­kö­nen al­koi kir­joit­taa ro­maa­nia vuo­den­vaih­tees­sa. Vih­doin, sil­lä kir­joi­tus­työ­tä edel­si sy­vä­su­kel­lus ai­hee­seen.

”Tut­ki­mus­työ voi kes­tää pa­ri­kin vuot­ta. Tut­kin ai­het­ta niin pit­käl­le, et­tä tu­lee tun­ne, et­tä osaan liik­kua sen maa­il­mas­sa. Niin et­tä kir­jan maa­il­ma tun­tuu niin tu­tul­ta ja to­del­li­sel­ta, et­tä voin men­nä sin­ne.”

Sil­tä myös Käh­kö­sen lu­ki­jois­ta tun­tuu. Kir­jat, ta­pah­tu­mat ja pai­kat tun­tu­vat to­sil­ta, mitä ne his­to­ri­al­lis­ten fak­to­jen puo­les­ta ovat­kin.

”Mut­ta sil­ti tot­ta on vain se su­ku­ni vai­hei­siin liit­ty­vä polt­ta­va asia, joka an­toi mi­nul­le sy­käyk­sen kir­joit­ta­mi­seen.”

Pian il­mes­ty­vä Gra­niit­ti­mies liit­tyy löy­häs­ti Kuo­pio-sar­jaan.

”Lu­kui­sis­sa suo­ma­lai­sis­sa su­vuis­sa on 1920–30-lu­vun trau­ma, kun per­heen­jä­se­niä, ys­tä­viä ja ra­kas­tet­tu­ja läh­ti Neu­vos­to­liit­toon, ei­kä kos­kaan enää pa­lan­nut. Kir­jei­tä ei vain yh­täk­kiä enää tul­lut. Kuo­pio-sar­ja näyt­tää kai­puun ja vai­ke­ne­mi­sen, Gra­niit­ti­mies sen puo­len, mil­lais­ta ken­ties oli heil­lä, jot­ka läh­ti­vät.”

Kir­ja ker­too ta­ri­nan nuo­ris­ta, jot­ka pyr­ki­vät ra­ken­ta­maan Neu­vos­to­liit­toon suo­ma­lais­ta äly­mys­töä. Ai­he on ol­lut ole­mas­sa kau­an.

”Se, mi­ten on suh­tau­dut­tu ih­mis­ten ka­to­a­mi­seen ja ide­o­lo­gi­seen ro­mah­duk­seen, on iso osa mi­nun pe­rin­tö­ä­ni.”