Ei­ja Paul, 62, pää­si opis­ke­le­maan tai­de­his­to­ri­aa jo yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen vuon­na 1970, mut­ta va­lit­si Tek­nil­li­sen kor­ke­a­kou­lun. Hän viih­tyi työs­sään dip­lo­mi-in­si­nöö­ri­nä. Hän mat­kus­te­li, sai lap­sia ja ra­kas­ti tai­det­ta.

Sit­ten, il­man en­nak­ko-oi­rei­ta, hän sai mas­sii­vi­sen ai­vo­ve­ren­vuo­don. Hän us­koo, et­tä se joh­tui ran­kas­ta elä­män­muu­tok­ses­ta. Puo­li vuot­ta meni sai­raa­las­sa, ja elä­män pe­rus­tai­dot oli ope­tel­ta­va uu­del­leen.

”Ver­baa­li­suut­ta mit­taa­vis­sa tes­teis­sä pär­jä­sin rei­lus­ti yli kes­ki­ar­von, mut­ta spa­ti­aa­li­nen ha­vain­to­ky­ky – kyky on­gel­man­rat­kai­suun ja ava­ruu­del­li­seen hah­mo­tuk­seen – oli ka­don­nut. Sai­ras­tu­mi­sen myö­tä dip­lo­mi-in­si­nöö­ris­tä tuli ker­ral­la hu­ma­nis­ti.”

Kun­tou­tu­ak­seen Ei­ja Paul tar­vit­si ai­voil­leen te­ke­mis­tä. Syk­syl­lä 2009 hän aloit­ti tai­de­his­to­ri­an opis­ke­lun Hel­sin­gin yli­o­pis­ton Avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa. Se osoit­tau­tui hy­väk­si te­ra­pi­ak­si.

Kun hän ta­ju­si saa­neen­sa uu­den mah­dol­li­suu­den, kuin uu­den elä­män, hän päät­ti pyr­kiä Hel­sin­gin yli­o­pis­toon voi­dak­seen opis­kel­la enem­män. En­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la hän ei pääs­syt lä­hel­le­kään. Seu­raa­va­na vuon­na hän oli va­ra­si­jal­la kuu­si; vii­si sai opis­ke­lu­pai­kan va­ra­si­jal­ta.

AVOIN YLI­O­PIS­TO AVAA OPIS­KE­LU­TIEN

Si­suun­tu­nut Ei­ja Paul teki Avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa es­te­tii­kan pe­ru­so­pin­not, tai­de­his­to­ri­an ai­ne­o­pin­not ja pa­kol­li­set kie­li­tut­kin­not. Sit­ten hän pani ha­ku­pa­pe­rit si­sään. Hä­nel­le myön­net­tiin opis­ke­luo­i­keus.

Näin Ei­ja Pau­lis­ta tuli yk­si kuu­des­ta opis­ke­li­jas­ta, jot­ka hy­väk­syt­tiin Hel­sin­gin yli­o­pis­ton hu­ma­nis­ti­seen tie­de­kun­taan vuon­na 2012 niin sa­no­tun avoi­men väy­län kaut­ta. Sa­mal­la hän liit­tyi sii­hen yli 50-vuo­ti­ai­den kol­men pro­sen­tin jouk­koon, joka aloit­ti opis­ke­lut hu­ma­nis­ti­ses­sa tie­de­kun­nas­sa.

Avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa hu­ma­nis­tis­ten ja käyt­täy­ty­mis­tie­teel­lis­ten alo­jen opin­not ovat yli­voi­mai­ses­ti suo­si­tuim­pia. Ai­neis­ta kas­va­tus­tie­de, psy­ko­lo­gia ja tai­de­his­to­ria kiin­nos­ta­vat myös van­hem­pia opis­ke­li­joi­ta.

”Avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa ku­kin voi opis­kel­la omal­la mo­ti­vaa­ti­ol­laan, eli suo­ri­tus­pak­koa ei ole. Moni lu­en­toa kuun­te­le­maan tul­lut ha­lu­aa kui­ten­kin myös tes­ta­ta op­pi­mis­taan ja haas­taa it­sen­sä, jol­loin opin­to­suo­ri­tuk­si­a­kin syn­tyy. Vii­me vuon­na suo­ri­tet­tiin noin kuu­si opin­to­pis­tet­tä opis­ke­li­jaa koh­den”, sel­vit­tää kou­lu­tus­pääl­lik­kö Min­na Her­no.

Ei­ja Paul opis­ke­lee tai­de­his­to­ri­an li­säk­si ar­ke­o­lo­gi­aa, ita­li­aa ja es­te­tiik­kaa. Hän on aja­tel­lut jat­kaa opis­ke­lua niin pit­käl­le kuin mah­dol­lis­ta.

”Haa­ve­han tuo on, ei­kä vält­tä­mät­tä edes re­a­lis­ti­nen. Mut­ta jos oli­sin kak­si­kymp­pi­nen, täh­täi­sin to­sis­sa­ni tut­ki­jak­si.”

ELÄK­KEEL­LE JÄÄ­MI­NEN EI OLE LOP­PU

Van­hem­pia opis­ke­li­joi­ta hou­kut­te­le­vat kor­ke­a­kou­luo­pin­toi­hin myös halu kas­vat­taa yleis­si­vis­tys­tä, hy­vät lu­en­noit­si­jat sekä kiin­nos­ta­vat kurs­sit.

Ris­to Kau­ki­ai­nen, 70, haa­vei­li nuo­re­na opis­ke­lus­ta Ate­neu­mis­sa. Hä­nen van­hem­pan­sa oli­vat ah­ke­ria, kun­nol­li­sia ja koh­ta­lai­sen vä­hän kou­lu­tet­tu­ja rin­ta­ma­mies­ta­lon ra­ken­ta­jia. Isän mie­les­tä ra­hat oli­si­vat men­neet huk­kaan tai­de­o­pin­nois­sa. Kau­ki­ai­ses­ta tuli eko­no­mi.

”Ura­va­lin­ta saat­toi ol­la vää­rä, mut­ta am­mat­ti oli hyvä. Het­ke­ä­kään en kadu. Sain töi­tä, ja mi­nus­ta tuli ta­lou­sa­si­oi­den tun­ti­ja. Sel­lai­seen mie­heen luo­tet­tiin.”

Vii­mei­set 18 työ­vuot­taan Kau­ki­ai­nen oli reh­to­ri­na op­pi­lai­tok­ses­sa, joka tar­jo­si muun mu­as­sa tai­de­a­lan jat­ko­kou­lu­tus­ta, myös ai­kui­sil­le.

”Ai­kui­so­pis­ke­lun edel­ly­tyk­set al­koi­vat oi­ke­as­taan ke­hit­tyä vas­ta 1990-lu­vul­la. Sitä en­nen ih­mis­tä, joka sa­noi ää­neen va­lin­neen­sa vää­rän am­ma­tin, pi­det­tiin kum­ma­jai­se­na. Työs­sä­ni pää­sin nä­ke­mään sen val­ta­van rie­mun, joka syn­tyi, kun ai­kui­nen ih­mi­nen val­mis­tui uu­teen, mie­lei­seen am­mat­tiin. Se jäi mie­lee­ni.”

Kun tuli eläk­keel­le jää­mi­sen ai­ka, Kau­ki­ai­nen päät­ti, et­tä se ei ole min­kään lop­pu, vaan siir­ty­mä­vai­he. Uu­si jak­so al­koi van­ho­jen haa­vei­den läm­mit­te­lyl­lä, tai­de­kurs­seil­la. Pian hän ta­ju­si, et­tei tai­teen te­ke­mi­nen ole hän­tä var­ten. Kau­ki­ai­nen suun­ta­si Avoi­meen yli­o­pis­toon, tai­de­his­to­ri­an pa­riin.

OPIS­KE­LU HAH­MOT­TAA ELÄ­MÄÄ

Ris­to Kau­ki­ai­nen ei ole pyr­ki­mäs­sä yli­o­pis­toon. Vie­lä. Hä­nel­le opis­ke­lu on ol­lut oman elä­män hah­mo­tusp­ro­ses­sia. Hän ihai­li ai­kai­sem­min tai­det­ta eu­roop­pa­lai­sis­sa tai­de­mu­se­ois­sa, mut­ta ei ym­mär­tä­nyt sitä. Hil­jal­leen hän al­koi näh­dä esi­mer­kik­si Raa­ma­tun mer­ki­tyk­sen tai­de­te­os­ten taus­tal­la. Oli pak­ko al­kaa opis­kel­la ek­se­ge­tiik­kaa, eri us­kon­to­jen py­hien kir­joi­tus­ten kriit­tis­tä tut­ki­mus­ta. Hän meni myös es­te­tii­kan kurs­sil­le.

”Ta­ju­sin, et­tä mi­nua oli nuo­res­ta as­ti vai­van­nut es­teet­tis­ten elä­mys­ten himo. En­nen vain tyk­kä­sin jos­ta­kin. Nyt al­kaa ol­la ky­kyä myös asi­oi­den jä­sen­tä­mi­seen. Opis­kel­ta­van asi­an rin­nal­la al­kaa hah­mot­tua se, mikä it­se olen”, fi­lo­so­foi Kau­ki­ai­nen.

Täs­sä vai­hees­sa tut­kin­nol­la ei ole edes mer­ki­tys­tä. Elä­mäs­sä on muu­ta­kin. Kak­si Kau­ki­ai­sen nel­jäs­tä lap­ses­ta asuu vie­lä – tai jäl­leen – ko­to­na, Kau­ki­ai­sen van­hem­mil­ta pe­ri­tys­sä rin­ta­ma­mies­ta­los­sa lop­pu­mat­to­mi­ne kun­nos­tus­töi­neen. Ai­kaa riit­tää myös ”nor­maa­lil­le elä­ke­läi­se­lä­mäl­le” hiih­to- ja pyö­rä­lenk­kei­neen. Pa­rin­kym­me­nen ki­lo­met­rin pyö­rä­lenk­ki ko­toa yli­o­pis­tol­le ja ta­kai­sin tait­tuu vaik­ka päi­vit­täin.

”En puhu tut­tu­jen kans­sa pal­jo­a­kaan opin­nois­ta­ni. Mi­nul­le riit­tää, kun saan kes­kus­tel­la näis­tä asi­ois­ta tai­de­his­to­ri­an kurs­sien myö­tä löy­ty­neen ja sään­nöl­li­ses­ti ta­paa­vak­si ys­tä­vä­pii­rik­si muo­dos­tu­neen ver­tais­ryh­mä­ni kans­sa. Mut­ta poi­kaa­ni olen lä­hen­ty­nyt val­ta­vas­ti, kun opis­ke­lu­ni myö­tä olem­me saa­neet yh­tei­siä kes­kus­te­lu­nai­hei­ta.”

Ris­to Kau­ki­ai­sel­ta ky­sel­lään usein, mikä hä­nes­tä tu­lee. Hän ei ku­vit­te­le opis­ke­le­van­sa työ­tä tai am­mat­tia var­ten – tai eh­kä hä­nes­tä tu­lee tut­ki­muk­sen am­mat­ti­lai­nen.

”Ja enem­män oma it­se­ni. Opis­ke­lu kyl­lä muut­taa ih­mis­tä, tä­män­kin ikäis­tä, mo­nin ta­voin.”

AR­KE­O­LO­GIA OLI TEI­NIN UNEL­MA

An­nu Mik­ko­nen, 57, pa­la­si yli­o­pis­to-opin­toi­hin 1990-lu­vun lo­pus­sa lu­et­tu­aan leh­des­tä, et­tä opin­to-oi­keus pois­te­taan kai­kil­ta, jot­ka ei­vät il­moit­tau­du läs­nä­o­le­vik­si mää­rä­ai­kaan men­nes­sä. Jo vuon­na 1976 hän oli pääs­syt opis­ke­le­maan ger­maa­nis­ta fi­lo­lo­gi­aa ja mu­siik­ki­tie­det­tä Hel­sin­gin yli­o­pis­toon. Sa­maan ai­kaan hän opis­ke­li mer­ko­no­mik­si.

”Mi­nul­la ei ol­lut min­kään­lais­ta kä­si­tys­tä sii­tä, mitä ha­lu­sin teh­dä iso­na. Odo­tin suur­ta, opin­to­jen ede­tes­sä ta­pah­tu­vaa va­lais­tu­mis­ta. Sitä ei sil­loin tul­lut. Mie­he­ni­kin opis­ke­li, ja pi­tääk­se­ni ta­lou­tem­me ta­sa­pai­nos­sa otin vas­taan tar­jo­tun työ­pai­kan. Opin­not al­koi­vat pik­ku­hil­jaa jää­dä si­vuun.”

”Opis­ke­lun kaut­ta mi­nus­ta on tul­lut enem­män oma it­se­ni. Opis­ke­lu muut­taa ih­mis­tä, tä­män­kin ikäis­tä, mo­nin ta­voin.”

Muu­ta­man vuo­den kau­pal­li­sel­la alal­la työs­ken­nel­ty­ään Mik­ko­nen ”ajau­tui” Kaup­pa­kor­ke­a­kou­luun, jos­ta hän val­mis­tui 1980-lu­vun lo­pus­sa. Opis­ke­lun ja osa-ai­kai­sen työn­te­on ohes­sa per­he kas­voi kah­del­la lap­sel­la. 1990-lu­vun puo­li­vä­lis­tä as­ti Mik­ko­nen on työs­ken­nel­lyt Suo­men Sä­vel­tä­jät ry:n toi­min­nan­joh­ta­ja­na. Ke­sään 2014 saak­ka hän on opin­to­va­paal­la.

An­nu Mik­ko­nen pa­la­si mu­siik­ki­tie­teen pa­riin hi­taas­ti työn ohes­sa opis­kel­len. Hu­ma­nis­tis­ten tie­tei­den kan­di­daa­tin tut­kin­toon tar­vit­ta­vak­si si­vu­ai­neek­si hän va­lit­si ar­ke­o­lo­gi­an. Nyt hän täh­tää mais­te­rin tut­kin­toon.

”En vie­lä­kään ole var­ma, mik­si ai­koi­naan hyl­kä­sin tei­ni-iän unel­ma­ni ar­ke­o­lo­gi­an opis­ke­lus­ta. Mut­ta kun vuon­na 2009 suo­ri­tin en­sim­mäi­set ar­ke­o­lo­gi­an kurs­sit, ha­vait­sin, et­tä se on juu­ri niin kiin­nos­ta­vaa ja in­nos­ta­vaa kuin olin ai­na ku­vi­tel­lut­kin.”

OPIS­KE­LU­ME­TO­DIT OVAT KE­HIT­TY­NEET

An­nu Mik­ko­nen, jol­la on ko­ke­mus­ta 1970-lu­vun kor­ke­a­kou­lu­maa­il­mas­ta, ke­huu ny­ky­a­jan yli­o­pis­to­jen opis­ke­lu­me­to­de­ja. Hän sa­noo, et­tä opis­ke­lu on mo­nes­sa mie­les­sä jär­ke­väm­pää kuin en­nen. Ny­ky­ään yli­o­pis­tos­sa kir­joi­te­taan pal­jon ja ope­tel­laan ul­koa hy­vin vä­hän asi­oi­ta.

”Eten­kin hu­ma­nis­til­le tämä on hyö­dyl­lis­tä, sil­lä mo­nel­la alal­la suu­ri osa työs­tä on kir­joit­ta­mis­ta ja tie­don pro­ses­soin­tia.”

Tie­to­tek­niik­ka on tuo­nut hy­viä työ­ka­lu­ja muun mu­as­sa tie­don­ha­kuun. Asi­at muut­tu­vat no­pe­as­ti, ja tie­dot van­he­ne­vat pian.

”Jos oli­sin opis­kel­lut ar­ke­o­lo­gi­aa 1970-lu­vul­la, oli­si maa­il­man­ku­va­ni ra­ken­tu­nut hy­vin eri­lai­sek­si kuin tä­män päi­vän ar­ke­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja­na.”

Pe­da­go­gi­set tai­dot ovat Mik­ko­sen mie­les­tä yli­o­pis­tos­sa tois­si­jai­sia tut­ki­muk­seen ver­rat­tui­na. Hyvä tut­ki­ja ja tie­teen­te­ki­jä ei vält­tä­mät­tä ole hyvä opet­ta­ja ei­kä ken­ties edes kiin­nos­tu­nut opet­ta­mi­ses­ta. Tätä hän pi­tää on­gel­mal­li­se­na.

”Kos­ka yli­o­pis­ton tär­keä teh­tä­vä on kui­ten­kin toi­mia ope­tus­lai­tok­se­na, ei oli­si has­sum­paa, vaik­ka pe­da­go­gi­sia avu­ja ar­vos­tet­tai­siin hiu­kan ny­kyis­tä enem­män.”

ELÄ­MÄN UU­SI VII­TE­KE­HYS

Ai­kui­sel­le on ker­ty­nyt mat­kan var­rel­ta yleis­si­vis­tys­tä, pe­rus­tie­to­ja ja laa­jem­pia nä­kö­a­lo­ja. Kun hän nii­den li­säk­si op­pii kor­ke­a­kou­lus­sa tar­vit­ta­vat ru­tii­nit ja löy­tää so­pi­van opis­ke­lu­ryt­min, opis­ke­lus­ta naut­tii.

Työ­e­lä­män kou­li­man opis­ke­li­jan mie­les­tä myös yli­o­pis­to­ym­pä­ris­tö tun­tuu vir­kis­tä­väl­tä. Ris­to Kau­ki­ai­nen ku­vaa, et­tä yli­o­pis­ton­mä­ki kir­jas­toi­neen ja kah­vi­loi­neen on muo­dos­tu­nut hä­nen seu­duk­seen.

”En­nen olin reh­to­ri opis­ke­li­joi­den jou­kos­sa. Nyt olen opis­ke­li­ja opis­ke­li­joi­den jou­kos­sa. Se tun­tuu luon­nol­li­sel­ta, mi­nul­le so­pi­val­ta olo­ti­lal­ta. Täs­sä on mah­dol­lis­ta miet­tiä kai­ken­lai­sia asi­oi­ta ja pei­la­ta nii­tä it­seen ja omaan elä­mään.”

Ei­ja Pau­lil­le opis­ke­lu on ny­ky­ään täys­päi­vä­työ­tä – ja pal­jon yli­töi­tä sen pääl­le. Hän ko­kee kuu­lu­van­sa yli­o­pis­tol­le.

”Yli­o­pis­tos­ta ja näis­tä iha­nis­ta nuo­ris­ta ih­mi­sis­tä on tul­lut vii­te­ke­hyk­se­ni. Tun­nen täl­lä het­kel­lä ole­va­ni en­si­si­jai­ses­ti opis­ke­li­ja­nei­to­kai­nen ja vas­ta tois­si­jai­ses­ti mum­mi. Lap­sen­lap­sia on kak­si, ja koko ajan on vä­hän huo­no oma­tun­to, kun opin­not vie­vät heil­tä niin pal­jon ai­kaa­ni.”

OPIS­KE­LU AN­TAA ENER­GI­AA

Ei­ja Paul ja Ris­to Kau­ki­ai­nen kiit­te­le­vät suo­ma­lais­ta yh­teis­kun­taa saa­mas­taan opis­ke­lu­mah­dol­li­suu­des­ta. Suo­mes­sa on pal­jon po­ten­ti­aa­lia, ei­kä sitä ole va­raa heit­tää huk­kaan.

”Van­hem­man­kaan vä­es­tö­no­san re­surs­sien mää­rää ei pidä epäil­lä. Meis­tä on vie­lä vaik­ka mi­hin.”

Ei­ja Pau­lil­le opis­ke­lu it­ses­sään on pää­mää­rä ja palk­kio hen­gis­sä ole­mi­ses­ta. Hän nau­rah­taa, et­tä opin­to­jen myö­tä hän on me­net­tä­nyt ky­vyn kat­soa tai­det­ta vi­at­to­min sil­min. Kun tie­to tu­lee läpi kat­so­mis­ko­ke­muk­sis­sa, hän ei enää osaa vain hur­maan­tua tai­de­te­ok­sis­ta. Tär­kein­tä on kui­ten­kin saa­da mah­dol­li­sim­man laa­ja yleis­si­vis­tys.

”Ha­lu­an ol­la ai­to hu­ma­nis­ti. Mie­lui­ten sel­lai­nen, joka osaa si­tee­ra­ta Ho­me­ros­ta al­ku­kie­lel­lä.”

An­nu Mik­ko­nen saa opin­nois­taan ener­gi­aa. Hän ker­too, et­tei hä­nen tar­vit­se työn­sä vuok­si ol­la jär­ke­vä va­lin­nois­saan, jo­ten hän voi ot­taa elä­mään­sä ri­kas­tut­ta­via kurs­se­ja.

”Ja eh­kä­pä py­syn tä­män mas­sa­te­ra­pi­an ja mu­ka­vien nuor­ten opis­ke­li­ja­kol­le­goi­den an­si­os­ta pit­kään vir­ke­ä­nä ja ter­vee­nä ja jak­san puur­taa töis­sä pit­käl­le yli elä­kei­än.”

JAA­NA PA­RETS­KOI TEKS­TI / ARI LAH­TI KU­VAT

Oma Ai­ka 6/2013