Kun olin nuo­ri, ka­ve­ri­ni läh­ti­vät ke­sä­lo­mil­laan Eng­lan­tiin. Minä py­syt­te­lin ko­ti­ky­läs­sä­ni Pa­rik­ka­las­sa. Viih­dyin maal­la, ja saa­ri­mök­kim­me oli mie­li­paik­ka­ni. En kai­van­nut min­ne­kään.

Vuo­den 1970 elo­kuus­sa pak­ka­sin kui­ten­kin ta­va­ra­ni ja läh­din Is­ra­e­liin. Sii­nä oli vä­hän uho­a­kin mu­ka­na. Sil­loin oli muo­tia läh­teä poi­mi­maan he­del­miä kib­but­sil­le. Kuu­den päi­vän sota oli juu­ri päät­ty­nyt, ja Is­ra­e­lis­ta pu­hut­tiin pal­jon.

Mi­nul­la oli ro­mant­ti­nen kä­si­tys maas­ta. Olin lu­ke­nut Leon Uri­sin Exo­dus-ro­maa­nin ja ihai­lin kir­jan pää­hen­ki­löä, Do­via. Kuin­ka ol­la­kaan, heti en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä Kir­jat Ana­vi­min kib­but­sis­sa ta­pa­sin sym­paat­ti­sen Dov-ni­mi­sen mie­hen. Pian tu­tus­tu­mi­sem­me jäl­keen hän läh­ti ker­taus­har­joi­tuk­siin, en­kä näh­nyt hän­tä kuu­kau­teen. Ikä­vä oli kova – olin­han nuo­ri ja ra­kas­tu­nut.

Ys­tä­viä ym­pä­ri maa­il­maa

Teim­me nel­jä tun­tia päi­väs­sä töi­tä ja nel­jä tun­tia opis­ke­lim­me hep­re­aa. Tu­tus­tuin ih­mi­siin ym­pä­ri maa­il­maa. Mi­nus­ta ja suo­ma­lai­ses­ta Jo­kes­ta tuli par­haat ys­tä­vyk­set. Pi­däm­me edel­leen yh­teyt­tä.

Sain työ­tar­jouk­sia useis­ta mais­ta, mut­ta Dov vei voi­ton. Suun­nit­te­lim­me muut­toa Suo­meen. Äi­ti­ni oli kau­huis­saan, kun toin ko­tiin is­ra­e­li­lai­sen po­jan. En­nak­ko­luu­lot unoh­tui­vat kui­ten­kin no­pe­as­ti.

Suo­mes­ta ei löy­ty­nyt töi­tä. Läh­dim­me Ruot­siin, jos­sa työs­ken­te­lim­me kas­vi­tar­hal­la. Me­nim­me nai­mi­siin Sö­der­täl­jes­sä vuon­na 1971. Asuim­me Ruot­sis­sa puo­li­sen vuot­ta, mut­ta Do­vin isän toi­vo­muk­ses­ta pa­la­sim­me Is­ra­e­liin. Hän oli sel­vin­nyt ho­lo­kaus­tis­ta mut­ta me­net­tä­nyt kes­ki­tys­lei­ril­lä koko per­heen­sä: vai­mon­sa ja lap­sen­sa.

Jou­lu ar­mei­jan bunk­ke­ris­sa

En kos­kaan unoh­da en­sim­mäis­tä jou­lu­a­ni. Dov jou­tui heti ar­mei­jaan, ja minä ikä­vöin hän­tä ko­to­na. Si­suun­tu­nee­na otin bus­sin kib­but­siin, jos­sa hän pal­ve­li. Vie­tim­me jou­lu­aa­ton bunk­ke­ris­sa.

Vuon­na 1972 syn­tyi en­sim­mäi­nen lap­sem­me ja sii­tä rei­lun vuo­den pääs­tä seu­raa­va. Al­ku pien­ten las­ten kans­sa oli rank­ka. Dov oli jat­ku­vas­ti ker­taus­har­joi­tuk­sis­sa ja minä yk­sin las­ten kans­sa ko­to­na. Vuon­na 1973 syt­tyi Jom Kip­pu­rin sota, ja pel­kä­sin lak­kaa­mat­ta. En kuul­lut Do­vis­ta mi­tään 40 päi­vään.

Kun Dov pää­si ar­mei­jas­ta pois, läh­dim­me Suo­meen. Pää­tin, et­ten pa­laa kos­kaan, mut­ta lo­pul­ta pa­la­sim­me Is­ra­e­liin jo kol­men kuu­kau­den ku­lut­tua. Opin kie­len pik­ku­hil­jaa ja sain töi­tä so­si­aa­li­toi­mis­tos­ta. Oli iha­naa ol­la mu­ka­na työ­e­lä­mäs­sä ko­ti­äi­ti­vuo­sien jäl­keen.

Kol­man­nen lap­sen syn­ty­män jäl­keen poh­dim­me, mis­sä ha­lu­ai­sim­me kas­vat­taa lap­sem­me. Oli vii­mei­nen het­ki läh­teä Suo­meen, sil­lä van­hem­mat lap­set aloit­tai­si­vat pian kou­lun. Pää­tim­me jää­dä Is­ra­e­liin.

Haim­me lä­hel­lä Tel Avi­via si­jait­se­van Kvut­zat Schil­le­rin kib­but­sin jä­se­nik­si ja kä­vim­me läpi tiu­kan seu­lan ter­veys­tar­kas­tuk­si­neen ja va­lin­ta­haas­tat­te­lui­neen. Saim­me pai­kat.

"En kos­kaan unoh­da en­sim­mäis­tä jou­lu­a­ni."

Palk­ka meni kib­but­sil­le

Kib­but­si tun­tui heti omal­ta, ja mei­dät otet­tiin hy­vin vas­taan. Opis­ke­lin ter­vey­den­hoi­ta­jak­si ja työs­ken­te­lin al­kuun kib­but­sin omal­la kli­ni­kal­la, mut­ta myö­hem­min läh­din kou­lu­ter­vey­den­hoi­ta­jak­si. Palk­ka­ni meni kib­but­sil­le, mut­ta yh­tei­sö huo­leh­ti elä­mi­sen ku­luis­ta sil­mä­la­se­ja, las­ten har­ras­tuk­sia, kou­lu­tus­ta ja lo­ma­ra­ho­ja myö­ten.

Söim­me kaik­ki ate­ri­at kib­but­sin ruo­ka­sa­lis­sa. Alus­sa meil­lä ei ol­lut edes omaa keit­ti­ö­tä, vain kak­si pien­tä huo­net­ta. Joi­ta­kin häi­rit­si se, et­tei omaa pää­tös­val­taa ol­lut, mut­ta mi­nul­le jär­jes­tel­mä sopi hy­vin.

Lap­set kas­va­tet­tiin yh­des­sä. Sain ai­na apua, jos sitä tar­vit­sin. Var­sin­kin Do­vin ol­les­sa pois­sa oli hie­noa kuu­lua yh­tei­söön. Meil­le syn­tyi vie­lä kak­si las­ta li­sää, vii­mei­nen vuon­na 1990.

Li­ba­no­nin so­dan ai­kaan vuon­na 1982 pel­kä­sin taas. En ol­lut kuul­lut Do­vis­ta mi­tään pit­kään ai­kaan. Erää­nä il­ta­na joku tuli huu­ta­maan, et­tä avaa äk­kiä te­le­vi­sio, Dov on siel­lä! Oli hel­pot­ta­vaa tie­tää, et­tä mie­he­ni oli elos­sa.

Ikä­vä lap­suu­den­mai­se­miin

Kib­but­sim­me on pian 90-vuo­ti­as, yli 400 hen­gen kylä. Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten se yk­si­tyis­tet­tiin. Ny­kyi­sin jo­kai­ne­Fi­sarn pi­tää oman palk­kan­sa ja huo­leh­tii ku­luis­taan. Minä oli­sin pi­tä­nyt van­han sys­tee­min.

Is­ra­e­lis­sa on vä­li­me­rel­li­nen men­ta­li­teet­ti. Asi­at hoi­de­taan remp­se­äm­min – vä­hän sin­ne­päin. Elä­mä on ren­nom­paa kuin Suo­mes­sa. It­se tar­kan kas­va­tuk­sen saa­nee­na är­syyn­nyn toi­si­naan sii­tä, et­tä koh­te­li­aat ta­vat mei­naa­vat unoh­tua.

Elä­mä Is­ra­e­lis­sa on avar­ta­nut maa­il­ma­ni. En ole enää sama maa­lais­tyt­tö kuin läh­ties­sä­ni. Suo­mi on mi­nul­le edel­leen tär­keä, ja käyn ko­ti­maas­sa ker­ran vuo­des­sa. Eni­ten ikä­vöin met­siä ja ran­to­ja.

Lue myös:

Kun tyt­tö läh­ti maa­il­mal­le - koti jäi Suo­meen odot­ta­maan

Suo­ma­lais­syn­tyi­sen Pau­lan ko­din vä­ri­käs si­sus­tus hur­maa Ruot­sis­sa

Eng­lan­nis­ta Suo­meen pa­lan­neen per­heen puu­ta­los­sa on säi­ly­tet­ty van­han ta­lon hen­ki