Joka aa­mu Sii­ri Ket­tu­nen he­rä­si ja huo­ma­si, et­tei ole vie­lä­kään kuol­lut.

Näin al­kaa Min­na Lindg­re­nin ro­maa­ni Kuo­le­ma Eh­too­leh­dos­sa. Se on en­sim­mäi­nen Eh­too­leh­to-tri­lo­gi­as­sa, joka ker­too van­hus­ten elä­mäs­tä pal­ve­lu­ta­los­sa, kun omai­set ovat kuol­leet tai unoh­ta­neet, hen­ki­lö­kun­ta on vaih­tu­vaa sort­tia ei­kä ku­kaan tar­kas­ti tie­dä, mitä lää­ke­do­set­tien ”si­ri­pi­ri­pil­le­rit” ovat.

”Mo­net ovat tul­leet sa­no­maan mi­nul­le, et­tä kir­jat ovat kuin hei­dän elä­mäs­tään”, Lindg­ren ker­too.

Tot­ta pal­ve­lu­ta­lon maa­il­ma voi­si ol­la­kin.

”To­sin mi­nun mie­li­ku­vi­tuk­se­ni ei ole niin kau­hea kuin to­sie­lä­mä voi ol­la.”

Lindg­ren tie­tää, mis­tä pu­huu. Hä­nen van­hem­pan­sa asui­vat vii­si vuot­ta pal­ve­lu­ta­los­sa. To­sin äi­ti kar­ka­si, kun hä­nen mie­les­tään pal­ve­lu­ta­los­sa oli lii­kaa van­huk­sia.

To­sie­lä­män pal­ve­lu­ta­los­sa osas­ton­hoi­ta­ja oli ai­noa va­ki­tui­nen työn­te­ki­jä. Muut oli­vat mää­rä­ai­kai­sia tai keik­ka­työn­te­ki­jöi­tä. Lindg­ren eh­ti ju­tel­la pal­jon osas­ton­hoi­ta­jan kans­sa.

”Hän sa­noi, et­tä he ei­vät voi vai­kut­taa olo­suh­tei­siin ei­vät­kä sys­tee­miin, mut­ta toi­mit­ta­ja­na voi­sin kir­joit­taa sii­tä.”

Niin Lindg­ren te­ki­kin. Hän kir­joit­ti pari vuot­ta van­hus­ten­hoi­toon liit­ty­vis­tä ai­heis­ta pää­a­si­as­sa Hel­sin­gin Sa­no­miin. Hä­net pal­kit­tiin 2009 Bon­nie­rin suu­rel­la jour­na­lis­ti­pal­kin­nol­la ar­tik­ke­lis­ta, jon­ka hän kir­joit­ti isän­sä, pro­fes­so­ri Kaj Lindg­re­nin vii­mei­sis­tä kuu­kau­sis­ta ja sii­tä, mik­si pal­ve­lu­ta­loon ei sovi kuol­la.

Sa­not­ta­vaa on riit­tä­nyt sen jäl­keen­kin. Työn al­la on Eh­too­leh­don tek­no­lo­gi­ayh­teis­kun­taa ja van­hus­ten ta­lou­del­lis­ta hy­väk­si­käyt­töä näyk­ki­vä pää­tö­so­sa, Eh­too­leh­don tuho. Se il­mes­tyy ke­vääl­lä.

Vaik­ka­Lindg­ren kir­joit­taa pai­na­vis­ta yh­teis­kun­nal­li­sis­ta ai­heis­ta, hän te­kee sen hu­mo­ris­ti­ses­ti ja toi­vo mu­ka­na. Ta­ha­ton­ta ko­miik­kaa hän nä­kee niin van­hus­ten­hoi­dos­sa kuin oop­pe­ras­sa­kin. Op­ti­mis­ti hä­nes­sä ei odo­ta van­huut­ta pai­na­jai­se­na, vaan iän tuo­ma­na hen­ki­senä va­pau­te­na.

Va­pau­des­ta hän naut­tii jo nyt va­paan toi­mit­ta­jan työ­suh­de-etu­na. Hän on juu­ri työs­tä­nyt te­le­vi­si­oon ly­hyt­do­ku­ment­tien sar­jan Jean Si­be­liuk­ses­ta ja kir­joit­ta­nut lib­re­ton Si­be­liuk­sen lap­suu­des­ta ker­to­vaan oop­pe­raan.

”Ris­ti­rii­ta yh­teis­kun­nas­sa on mel­koi­nen, kun pu­hu­taan työ­u­rien pi­den­tä­mi­ses­tä ja sa­maan ai­kaan vii­si­kymp­pi­set näh­dään epä­kiin­nos­ta­vi­na, vaik­ka täs­sä iäs­sä nai­nen voi jo an­tau­tua työl­leen.”

Kuka?

Min­na Lindg­ren, 51, on va­paa toi­mit­ta­ja ja kir­jai­li­ja. Hän on jul­kais­sut pa­ki­na­ko­ko­el­mia, tie­to­kir­jo­ja ja ro­maa­nit Kuo­le­ma Eh­too­leh­dos­sa ja Eh­too­leh­don pa­ko­lai­set. Ke­vääl­lä il­mes­tyy tri­lo­gi­an kol­mas osa Eh­too­leh­don tuho. Tri­lo­gi­an eng­lan­nin­kie­li­sis­tä oi­keuk­sis­ta on teh­ty so­pi­mus brit­ti­läi­sen Pan Mcmil­lan -kus­tan­ta­mon kaut­ta.

Lindg­ren on työs­ken­nel­lyt Yleis­ra­di­os­sa toi­mit­ta­ja­na, toi­mi­tus­pääl­lik­kö­nä, tuot­ta­ja­na ja oh­jel­mis­to­pääl­lik­kö­nä. Kou­lu­tuk­sel­taan hän on mu­siik­ki­tie­tei­li­jä. Hän juon­taa klas­si­sen mu­sii­kin ti­lai­suuk­sia ja toi­mii op­paa­na oop­pe­ra­mat­koil­la.

Lindg­ren asuu Hel­sin­gis­sä per­heen­sä, mie­hen­sä ja 11-, 13- ja 15-vuo­ti­ai­den tyt­tä­rien­sä kans­sa.

En­sim­mäi­sen kir­joi­tus­ko­neen­sa, orans­sin Ad­ler Ti­pan, Lindg­ren sai 9-vuo­ti­aa­na. Lindg­ren on toi­mi­nut myös Sii­ma­hän­tä-leh­den pää­toi­mit­ta­ja­na 1972–74 ja soit­ta­nut viu­lua Géza Szil­va­yn op­pi­laa­na le­gen­daa­ri­sis­sa Ju­ni­o­ri­jou­sis­sa.