Kun Ir­ja As­ko­la val­mis­tui 23-vuo­ti­aa­na te­o­lo­gi­an mais­te­rik­si Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­ta, mut­ta jou­tui odot­ta­maan pap­pis­vih­ki­mys­tä 13 vuot­ta. Sa­moil­la lu­en­noil­la is­tu­neet, sa­mat kir­jat tent­ti­neet ja sa­mois­sa opis­ke­li­ja­jär­jes­töis­sä is­tu­neet mie­het pel­mah­ti­vat seu­ra­kun­tien pa­pin vir­koi­hin.

Nai­set sai­vat odot­taa, vaik­ka ko­ki­vat sa­man kut­su­muk­sen pa­pin työ­hön. Se oli tur­haut­ta­vaa ja vai­ke­aa hy­väk­syä.

”Kyl­lä oma ko­ke­muk­se­ni nais­pap­peus­ky­sy­myk­ses­sä on li­sän­nyt herk­kyyt­tä kuul­la nii­tä ih­mi­siä tai ih­mis­ryh­miä, joil­ta vaik­ka­pa Raa­ma­tun ni­mis­sä tai jon­kun muun va­kau­muk­sen ni­mis­sä vie­dään tai ka­ven­ne­taan oi­keut­ta ol­la oma it­sen­sä.”

As­ko­la on myös jul­ki­ses­ti tu­ke­nut tasa-ar­voi­sen avi­o­liit­to­lain sää­tä­mis­tä, vaik­ka se ja­kaa jys­käs­ti miel­pi­tei­tä kir­kon si­säl­lä.