Rei­jo Oras syn­tyi vuon­na 1945 avi­ot­to­ma­na lap­se­na, jon­ka iso­äi­ti kas­vat­ti Kau­vat­sal­la. Se oli hel­poin rat­kai­su, kun äi­ti oli töis­sä. Iso­äi­ti sai muu­ta­man mar­kan eläk­keen. Isäl­tä, jon­ka Rei­jo näki ker­ran 25-vuo­ti­aa­na, ela­tuk­seen tuli vii­si mark­kaa kuus­sa.

”Lei­pä ei ol­lut le­ve­ää. Hen­kis­tä vi­reyt­tä meil­lä kyl­lä oli. Iso­äi­ti luki pal­jon, ja mi­nä­kin luin yh­dek­sän­vuo­ti­aak­si men­nes­sä kaik­ki kir­jas­ton kir­jat, mitä siel­tä sen ikäi­sen kä­siin an­net­tiin”, Rei­jo ker­too.

Yh­teis­kou­luun Rei­jo oli­si men­nyt mie­lel­lään. Kun­ta oli­si an­ta­nut kir­jat­kin, ja poi­ka oli val­mis kä­ve­le­mään rau­ta­tie­tä pit­kin tois­ta­kym­men­tä ki­lo­met­riä edes­ta­kai­sin Ko­ke­mä­el­le kou­luun. Iso­äi­ti ei pääs­tä­nyt. Rei­jol­le hän sa­noi, et­tä her­ro­ja täs­sä maas­sa on tar­peek­si, mut­ta kun­non työ­mie­his­tä on pu­laa.

”Hyvä, et­tä kan­nus­tet­tiin työn­te­koon, työ­tä te­ke­mäl­lä tämä maa­il­ma kui­ten­kin me­nee eteen­päin”, Rei­jo sa­noo.

En­sim­mäi­sen kos­ke­tuk­sen­sa tai­tee­seen Rei­jo Oras sai kui­ten­kin jo lap­se­na vie­rail­les­saan naa­pu­rin po­jan, edel­leen­kin hy­vän ys­tä­vän­sä, isos­sa ko­ti­ta­los­sa.

”Pää­sin si­säl­le pe­rim­mäi­siin kam­ma­rei­hin­kin, ja näin tyy­li­huo­ne­ka­lu­ja ja tau­lu­ja ja ihas­tuin. Olin var­maan noin seit­sen­vuo­ti­as. Pää­tin, et­tä jos­kus mi­nul­la­kin on tuol­lai­sia ko­to­na.”

Se oli sy­käys, joka kan­toi he­del­mää pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen. Tai­tees­ta tuli Rei­jol­le en­sin muun työn ohes­sa ra­kas har­ras­tus, joka muut­tui 1980-lu­vul­la am­ma­tik­si­kin.