Te­ra­peut­ti Tom­my Hel­ls­te­nin työ­huo­nees­sa, no­ja­tuo­lien vä­lis­sä ole­val­la pik­ku­pöy­däl­lä nö­köt­tää mes­sin­ki­nen vir­ta­he­po­mi­ni­a­tyy­ri. Hä­nen vuon­na 1991 il­mes­ty­nyt esi­kois­kir­jan­sa Vir­ta­he­po olo­huo­nees­sa nou­si best­sel­le­rik­si ja teki 39-vuo­ti­aas­ta te­o­lo­gis­ta het­kes­sä Suo­men tun­ne­tuim­man elä­män­tai­to­kir­jai­li­jan.

Kir­ja Vir­ta­he­po olo­huo­nees­sa kä­sit­te­li lä­heis­riip­pu­vuut­ta ja sitä, kuin­ka se voi hoi­ta­mat­to­ma­na siir­tyä su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le. Hel­ls­ten toi esiin, kuin­ka toi­pu­mi­nen ehy­em­pään elä­mään on mah­dol­lis­ta kuun­te­le­mal­la omaa it­se­ään.

Hel­ls­ten tie­si tark­kaan, mis­tä kir­joit­ti. Hä­nel­lä­kin oli taus­tal­laan oma vir­ta­he­pon­sa.

Hän syn­tyi vuon­na 1951 esi­koi­se­na lo­vii­sa­lai­seen yrit­tä­jä­per­hee­seen. Isä oli pe­rus­ta­nut vuot­ta ai­em­min va­lo­ku­vaus­liik­keen ja stu­di­on. Myö­hem­min per­hey­ri­tyk­sen toi­mi­a­la laa­jen­tui, kun mu­kaan otet­tiin myös mu­siik­ki- ja ko­din­ko­ne­myyn­ti.

”Kun nyt ajat­te­len van­hem­pi­a­ni, he­hän oli­vat ihan lois­ta­via tyyp­pe­jä. Mut­ta tuol­loin, yri­tyk­sen saa­man pie­nen me­nes­tyk­sen myö­tä hei­dän suh­teen­sa on­gel­mat ak­ti­voi­tui­vat. Isä al­ko­ho­li­soi­tui ja ka­to­si mie­he­nä ja isä­nä per­hees­tä. Hän ei ol­lut enää hen­ki­ses­ti läs­nä vaik­ka fyy­si­ses­ti oli­kin ko­to­na”, Hel­ls­ten ker­too.

Isän etään­nyt­tyä äi­ti ot­ti vas­tuu­ta ja val­taa per­hees­sä. Tu­kea saa­dak­seen hän aset­ti kou­lui­käi­sen esi­koi­sen­sa lii­an isoi­hin saap­pai­siin, ikään kuin per­heen mie­hek­si.

”Mi­nut tem­pais­tiin osak­si sitä on­gel­maa. Se kä­sit­te­le­mä­tön per­hed­raa­ma vi­ri­tet­tiin si­sää­ni il­man, et­tä edes tie­dos­tin, et­tä se oli mi­nus­sa”, Hel­ls­ten sa­noo

Po­jas­ta tuli vä­lit­tä­jä, jon­ka puo­leen van­hem­mat kään­tyi­vät ah­din­gos­saan. Ta­lon pan­nu­huo­nees­sa, ko­din rau­hal­li­sim­mas­sa pai­kas­sa, hän kävi kes­kus­te­lu­ja vä­lil­lä isän, vä­lil­lä äi­din ja vä­lil­lä mo­lem­pien kans­sa.

”Jo 12-vuo­ti­aa­na ajat­te­lin, et­tä mi­nus­ta tu­lee iso­na psy­ki­at­ri, kos­ka olin sitä jo”, Hel­ls­ten muis­taa.

Le­vo­ton opis­ke­li­ja et­si it­se­ään

Yli­op­pi­las­kir­joi­tus­ten jäl­keen Tom­my Hel­ls­ten läh­ti opis­ke­le­maan ke­mi­aa ja fy­siik­kaa täh­täi­mes­sään lää­kä­rin ja psy­ki­at­rin ura. Opis­kel­tu­aan lu­ku­kau­den hän vä­säh­ti ke­mi­an ja fy­sii­kan pänt­tää­mi­seen ja päät­ti lo­pet­taa opis­ke­lun. Hän meni töi­hin va­lo­ku­vaus­liik­kee­seen ja os­ti jäl­jel­le jää­neel­lä opin­to­lai­nal­la moot­to­ri­pyö­rän.

Opis­ke­lu kui­ten­kin kiin­nos­ti edel­leen. Kos­ka hä­nel­lä oli lau­da­tu­rin yli­op­pi­las­pa­pe­rit, hän kek­si pää­se­vän­sä niil­lä opis­ke­le­maan te­o­lo­gi­aa suo­raan, il­man pää­sy­ko­kei­ta.

Te­o­lo­gia veti hän­tä puo­leen­sa ris­tik­käi­sil­lä­kin mo­tii­veil­la. Hän ajat­te­li kyy­ni­ses­ti, et­tä opis­ke­le­mal­la te­o­lo­gi­aa hän sai­si tie­teel­li­set vä­li­neet to­dis­taa, et­tei us­ko ole ko­vin hääp­pöi­nen maa­il­man­se­li­tys. Toi­saal­ta hä­nel­lä oli hir­veä hätä omas­ta it­ses­tään.

”Join nii­hin ai­koi­hin ai­ka pal­jon. Ha­lu­sin sii­hen jon­kin­lai­sen rat­kai­sun. Ajat­te­lin, et­ten voi­si jat­kaa al­ko­ho­lin käyt­töä, jos me­nen opis­ke­le­maan te­o­lo­gi­aa.”

Opis­kel­tu­aan jo use­am­pia vuo­sia Hel­ls­ten kes­keyt­ti opin­ton­sa.

”Ase­tin kai­ken ky­see­na­lai­sek­si. Ha­lu­sin op­pia tun­te­maan, kuka oi­ke­as­ti olen.”

Su­ru­vies­ti Ruot­siin

Jä­tet­ty­ään opin­ton­sa Tom­my Hel­ls­ten päät­ti läh­teä nuo­ren per­heen­sä kans­sa Ruot­siin. Hän oli avi­oi­tu­nut nuo­ruu­den­rak­kau­ten­sa kans­sa, ja per­heen esi­koi­nen oli jo syn­ty­nyt. Ruot­sis­sa hän­tä odot­ti työ­paik­ka pap­pi­na in­ke­rin­suo­ma­lais­ten siir­to­lais­ten pa­ris­sa.

En­nen Ruot­siin muut­toa hän ha­lu­si pe­rus­tel­la äi­dil­leen te­ke­mi­ään rat­kai­su­ja ja ker­toa aja­tuk­sis­ta, joi­ta hän oli oi­val­ta­nut miet­ties­sään, kuka hän on. Hän ha­lu­si, et­tä äi­ti ym­mär­täi­si hän­tä.

Kes­kus­te­lu päät­tyi yl­lät­tä­väs­ti. Äi­ti il­moit­ti, et­tä hän tu­lee te­ke­mään it­se­mur­han. Omia tun­to­jaan ti­lit­tä­mään tul­lut poi­ka oli äl­li­käl­lä lyö­ty ei­kä osan­nut re­a­goi­da mi­ten­kään.

Nel­jän kuu­kau­den ku­lut­tua äi­ti to­teut­ti ai­keen­sa. Per­he pa­la­si Ruot­sis­ta ja aset­tui asu­maan Tom­my Hel­ls­te­nin lap­suu­den­ko­tiin Lo­vii­saan. Pan­nu­huo­nees­ta tuli Tom­my Hel­ls­te­nin opis­ke­lu­nurk­kaus. Hän pa­la­si te­o­lo­gi­an opin­toi­hin ja teki pit­kiä päi­viä kii­reh­ties­sään tut­kin­ton­sa val­miik­si.

Pa­la­set lok­sah­ti­vat koh­dal­leen

Val­mis­tut­tu­aan Tom­my Hel­ls­ten työs­ken­te­li päih­de­riip­pu­vais­ten kun­tou­tuk­ses­sa toi­mien pit­kään Kal­li­o­lan kun­tou­tusk­li­ni­kal­la so­si­aa­li­te­ra­peut­ti­na ja joh­ta­ja­na.

Työ vei hä­net alan kou­lu­tuk­siin ul­ko­mail­le. Kun hän oli vie­rai­lul­la Yh­dys­val­tain tun­ne­tuim­piin päih­de­on­gel­mais­ten kun­tou­tusk­li­ni­koi­hin lu­keu­tu­vas­sa Ha­zel­de­nis­sa, siel­lä sat­tui ole­maan me­neil­lään kurs­si ai­kui­sil­le ih­mi­sil­le, jot­ka ovat kas­va­neet al­ko­ho­lis­ti­ko­dis­sa.

Hel­ls­ten oli kuul­lut il­mi­ös­tä, mut­ta nyt hän oli en­sim­mäis­tä ker­taa kos­ke­tuk­sis­sa ih­mis­ryh­mään, joka kan­toi si­sim­mäs­sään täl­lais­ta men­nei­syyt­tä.

”Hei­tä seu­rat­tu­a­ni ta­ju­sin, et­tä he ovat sa­man­lai­sia kuin minä: yh­tä her­mos­tu­nei­ta, jän­nit­ty­nei­tä, pois­sa to­lal­taan ja voi­vat yh­tä huo­nos­ti. Koin myö­tä­tun­toa ja tun­sin kuu­lu­va­ni tä­hän jouk­koon.”

Hän os­ti kli­ni­kan kir­ja­kau­pas­ta al­ko­ho­lis­tien ai­kui­sis­ta lap­sis­ta kir­joi­te­tun kir­jan ja luki sen yh­del­lä ah­mai­sul­la. Lu­et­tu­aan sen hän koki vah­vas­ti, et­tä nyt joku en­sim­mäis­tä ker­taa näki, kuka hän on. Hän ei ole huo­no tai paha, vaan hän voi huo­nos­ti.

Hän meni nuk­ku­maan, mut­ta he­rä­si yöl­lä sii­hen, et­tä hän­tä it­ket­ti ja it­ku vain jat­kui.

”En­si­re­ak­ti­o­ni oli, et­tä nyt tu­len hul­luk­si. Nyt se ta­pah­tui. Mut­ta sit­ten si­säl­le­ni tuli tur­va. Ajat­te­lin, et­tä tämä it­ke­mi­nen on var­maan ihan ok ja an­noin sen pur­kau­tua ulos. Vä­hi­tel­len olo al­koi tun­tua hy­väl­tä.”

Kun hän pää­si jär­kei­le­mään ta­pah­tu­nut­ta, hän ym­mär­si kan­ta­neen­sa koko ikän­sä si­säl­lään su­rua sii­tä, mitä hän oli me­net­tä­nyt lap­suu­des­saan. Ku­kaan ei kos­kaan ol­lut oi­ke­as­ti näh­nyt hän­tä, mut­ta hä­nen oli pi­tä­nyt ai­na näh­dä muut.

Kun pato oli au­en­nut, hän al­koi löy­tää it­ses­tään mui­ta­kin asi­oi­ta, jot­ka sit­ten joh­ti­vat pro­ses­siin, jos­sa hän oi­ke­as­ti ru­pe­si saa­maan apua.

Täs­tä omas­ta ehey­ty­misp­ro­ses­sis­ta sai al­kun­sa Vir­ta­he­po olo­huo­nees­sa.