Il­lal­la on lu­vas­sa uk­kos­ta, ja Kal­la­ve­si kään­tyi­lee le­vot­to­mas­ti sa­ta­ma-al­taas­sa. Kir­jai­li­ja Sir­pa Käh­kö­nen sei­sah­tuu ve­den ää­rel­le ja nuuh­kai­see sy­vään.

”Iha­na tuok­su! Jär­ven tuok­su on ai­van oman­lai­sen­sa.”

Käy­des­sään lap­suu­ten­sa ja nuo­ruu­ten­sa kau­pun­gis­sa Kuo­pi­os­sa Sir­pa Käh­kö­nen te­kee ai­na kak­si asi­aa: syö mui­kut Kaup­pa­ka­dul­la ra­vin­to­la Sam­pos­sa – niin kuo­pi­o­lai­set ni­men tai­vut­ta­vat – ja kä­ve­lee ran­to­ja pit­kin Väi­nö­län­nie­meen.

”Tämä on kuo­pi­o­lais­ten Ri­vie­ra”, hän vel­mui­lee ran­nal­la, jol­la pe­rä­moot­to­rit is­tu­vat vie­ri vie­res­sä.

"Ta­ju­sin, et­tä ta­pah­tuu jo­tain pe­ruut­ta­ma­ton­ta"

Sir­pa Käh­kö­nen oli seit­se­män­vuo­ti­as, kun isoi­sä kuo­li vuon­na 1971. Mar­ras­kui­sis­ta hau­ta­jai­sis­ta hän muis­taa pu­na­li­put, tor­vi­soi­ton ja oman häm­men­nyk­sen­sä.

”En osan­nut sur­ra, kun en tien­nyt, mitä kuo­le­ma tar­koit­taa. Si­tä­kö, et­tä ei ta­va­ta enää kos­kaan, vai eh­kä kui­ten­kin.”

Isoi­sän kuo­le­man jäl­keen iso­äi­ti tuli Sir­pan ko­tiin Kuo­pi­on Puis­to­ka­dul­le mu­ka­naan salk­ku. Se oli täyn­nä isoi­sän pa­pe­rei­ta, jot­ka iso­äi­ti ai­koi polt­taa olo­huo­neen kaa­ke­liu­u­nis­sa.

"Ta­ju­sin, et­tä ta­pah­tuu jo­tain vää­rää ja pe­ruut­ta­ma­ton­ta.

Vaik­ka isoi­sän men­nei­syy­des­tä ker­to­vat pa­pe­rit osin tu­hou­tui­vat, hä­nen pe­rin­tön­sä oli eh­ti­nyt kas­vaa kiin­ni Sir­pa Käh­kö­seen.

Isoi­sän ja iso­äi­din luo­na oli hä­nen hoi­to­paik­kan­sa vau­va-ajas­ta läh­tien. Hän is­tui isoi­sän­sä sy­lis­sä kei­nu­tuo­lis­sa ja kas­voi te­ke­mään ar­ki­sia as­ka­rei­ta iso­äi­tin­sä kans­sa.

”Vä­lil­lä mi­nut vie­tiin seu­ra­kun­nan päi­vä­ker­hoon, mut­ta en minä siel­lä viih­ty­nyt. To­tuin ole­maan van­ho­jen ih­mis­ten kans­sa. Oli rau­hal­lis­ta ja viih­tyi­sää.”

”Lu­ke­mi­nen on ai­noa tie pois fyy­i­sen työn raa­kuu­des­ta”

Isoi­sä ra­kas­ti lu­ke­mis­ta. Hän os­ti Sir­pal­le kir­jo­ja, luki ää­neen Alek­sis Ki­ven Seit­se­mää vel­jes­tä ja opet­ti kir­joit­ta­maan.

”Hän opet­ti lu­ke­mi­sen ilon li­säk­si myös sen, et­tä se on ai­noa tie eteen­päin, pois fyy­si­sen työn raa­kuu­des­ta.”

Kun iso­äi­ti An­na He­lee­na, Lee­nak­si kut­sut­tu, oli läm­min ja ta­val­li­nen ja ruok­ki le­tuil­la, isoi­sä oli mo­ni­mut­kai­nen mies, jos­sa lap­si­kin ta­ju­si ole­van pal­jon ah­dis­tus­ta, sa­no­mat­to­mia sa­no­ja ja asi­oi­ta. Ne jäi­vät hä­neen Tam­mi­saa­ren-vuo­si­na.

Isoi­sä Lau­ri Käh­kö­nen is­tui pu­nai­sen aat­teen­sa ta­kia van­keu­des­sa Tam­mi­saa­ren pak­ko­työ­lai­tok­ses­sa yh­teen­sä yli seit­se­män vuot­ta.

Sii­tä ras­kaas­ta pe­rin­nös­tä Sir­pa Käh­kö­nen päät­ti ot­taa sel­vää, kun hän al­koi odot­taa ty­tär­tään Ai­noa, nyt jo lu­ki­o­lais­ta. Et­tei vai­ke­ne­mi­nen siir­tyi­si su­ku­pol­ven ver­ran eteen­päin.

”Ku­vil­la oli suu­ri sa­na­ton mer­ki­tys”

Kun Sir­pa Käh­kö­nen oli 16-vuo­ti­as, äi­ti ker­toi hä­nel­le jo­tain, jos­ta per­hees­sä oli an­ka­ras­ti vai­et­tu. Hän ker­toi kom­mu­nis­ti­sen aat­teen pe­räs­sä Neu­vos­to­liit­toon läh­te­neis­tä ja sin­ne ka­don­neis­ta su­ku­lai­sis­ta.

Kun Sir­pa Käh­kö­nen muut­ti nuo­re­na yli­op­pi­laa­na, su­kun­sa en­sim­mäi­se­nä, Kuo­pi­os­ta en­sin Tam­pe­reel­le ja vuo­den pääs­tä Hel­sin­kiin, hän kan­toi mu­ka­na iso­tä­dil­tä pe­ri­mi­ään val­ta­via va­lo­ku­va­suu­ren­nok­sia tun­te­mat­to­mis­ta su­ku­lai­sis­ta.

”Niil­lä oli sa­na­ton, niin suu­ri mer­ki­tys, et­tä opis­ke­li­ja­tyt­tö­kin raa­ha­si nii­tä mu­ka­naan.”

Vas­ta kun Sir­pa Käh­kö­nen oli jo jon­kin ai­kaa teh­nyt Neu­vos­to­liit­to-tut­ki­mus­ta, hän ym­mär­si jo­tain. Ku­vis­sa oli­vat isoi­sän vel­jet Aar­ne ja Eli­as sekä Eli­ak­sen vai­mo Klara. He ka­to­si­vat Sta­li­nin vai­nois­sa Neu­vos­to­lii­tos­sa.

”Lu­kui­sis­sa su­vuis­sa on trau­ma ka­don­neis­ta”

Syys­kuus­sa 2014 il­mes­tyi Sir­pa Käh­kö­sen yh­dek­säs ro­maa­ni, Gra­niit­ti­mies. Kir­ja on eh­dol­la Poh­jois­mai­den neu­vos­ton kir­jal­li­suus­pal­kin­non saa­jak­si vuon­na 2016.

Gra­niit­ti­mies ker­too ko­ti­maan­sa jät­tä­vis­tä suo­ma­lais­nuo­ris­ta, jot­ka us­koi­vat, et­tä va­paus löy­tyy Neu­vos­to­lii­tos­ta.

”Lu­kui­sis­sa suo­ma­lai­sis­sa su­vuis­sa on 1920–30-lu­vun trau­ma, kun per­heen­jä­se­niä, ys­tä­viä ja ra­kas­tet­tu­ja läh­ti Neu­vos­to­liit­toon, ei­kä kos­kaan enää pa­lan­nut. Kir­jei­tä ei vain yh­täk­kiä enää tul­lut. Kun Kuo­pio-sar­ja­ni näyt­tää kai­puun ja vai­ke­ne­mi­sen, Gra­niit­ti­mies sen puo­len, mil­lais­ta ken­ties oli heil­lä, jot­ka läh­ti­vät.”

Kir­ja ker­too ta­ri­nan nuo­ris­ta, jot­ka pyr­ki­vät ra­ken­ta­maan Neu­vos­to­liit­toon suo­ma­lais­ta äly­mys­töä. Ai­he on ol­lut ole­mas­sa kau­an.

”Se, mi­ten on suh­tau­dut­tu ih­mis­ten ka­to­a­mi­seen ja ide­o­lo­gi­seen ro­mah­duk­seen, on iso osa mi­nun pe­rin­tö­ä­ni.”

Gra­niit­ti­mie­hen ai­he on an­ka­ra, mut­ta Käh­kö­nen tar­jo­aa lu­ki­joil­leen ai­na myös pa­lan toi­voa. Ih­mi­sen pe­rim­mäi­sen ar­vok­kuu­den ku­vaa­mi­nen on hä­nel­le tär­ke­ää.

”Loh­du­tan sil­lä myös it­se­ä­ni, mut­ta Gra­niit­ti­mie­hes­sä ih­mis­ten koh­ta­lo on as­tet­ta ka­rum­pi.”

”On kir­joi­tet­ta­va pe­los­ta, hä­pe­äs­tä ja nöy­ryy­tyk­sis­tä”

Sir­pa Käh­kö­sen lu­ki­ja­kun­ta on laa­ja: van­ho­ja ja nuo­ria, mie­hiä yl­lät­tä­vän pal­jon, ku­ten hän it­se luon­neh­tii, äi­te­jä ja tyt­tä­riä, anop­pe­ja ja mi­ni­öi­tä.

Mut­ta on myös yk­si am­mat­ti­ryh­mä, jol­ta Käh­kö­nen on saa­nut pal­jon pa­lau­tet­ta eri­tyi­ses­ti te­ok­ses­taan Vi­han ja rak­kau­den lie­kit.

”Eri­lai­set psy­ko­te­ra­peu­tit ja psy­ki­at­rit ovat sa­no­neet, et­tä kir­ja ku­vas­taa sitä, mi­ten vä­ki­val­ta siir­tyy su­ku­pol­ves­ta toi­seen ja mi­ten yh­teis­kun­nan vä­ki­val­ta siir­tyy ih­mi­siin.”

Vä­ki­val­lan unoh­ta­mi­seen ei Käh­kö­sen mu­kaan tar­vi­ta mon­ta­kaan su­ku­pol­vea, sil­lä kaik­ki ei­vät ole ha­luk­kai­ta pu­hu­maan.

”Mut­ta unoh­ta­mi­nen ei tar­koi­ta unoh­tu­mis­ta. Vai­e­tut asi­at ovat ole­mas­sa eri­lai­si­na ki­pui­na ja ah­dis­tuk­si­na, ei­kä ih­mi­nen edes tie­dä mis­tä ne joh­tu­vat. To­taa­li­nen kiel­täy­ty­mi­nen pu­hu­mas­ta voi ai­heut­taa, et­tä ta­pah­tu­mat unoh­tu­vat, mut­ta nii­den ker­ran­nais­vai­ku­tuk­set voi­vat ol­la hir­ve­än pit­kiä, su­ku­pol­vien pää­hän.”

Sik­si on pu­hut­ta­va ja kir­joi­tet­ta­va sii­tä, mis­tä on vai­et­tu: pe­los­ta, hä­pe­äs­tä, nöy­ryy­tyk­sis­tä.

”Kir­jai­li­jan teh­tä­vä on tuo­da nä­ky­väk­si se, mis­tä ei voi pu­hua ja jat­kaa sii­tä, mi­hin fak­tat lop­pu­vat.”

Jut­tu Sir­pa Käh­kö­ses­tä on jul­kais­tu ko­ko­nai­suu­des­saan Oman Ajan nu­me­ros­sa 9/2014.