Artikkeli

Irja Askola: "Eri kuppikunnille ei ole eri taivaita"

Irja Askola, 64, vihittiin Suomen ensimmäisenä naisena piispaksi syyskuussa 2010. Helsingin hiippakunnan piispa on monen mielestä antanut koko kirkolle uudet kasvot, rohkeat ja mutkattomat. Oman Ajan lukijat valitsivat hänet vuoden 2015 vaikuttajaksi.

Piis­pa Ir­ja As­ko­la on sa­nois­saan roh­kea ja ole­muk­sel­taan mut­ka­ton. Hän ei pii­lou­du mo­ni­tul­kin­tais­ten il­mai­su­jen taak­se, vaan on ot­ta­nut sel­vin sa­noin kan­taa esi­mer­kik­si tasa-ar­voi­sen avi­o­liit­to­lain puo­les­ta ja vi­ha­pu­het­ta vas­taan.

”Hei! Ter­ve­tu­loa”, hän hy­myi­lee ja kät­te­lee na­pa­kas­ti.

Piis­pan vir­ka-asun­non etei­ses­sä on ko­ril­li­nen vil­la­suk­kia. Ne ovat vie­rai­ta var­ten, jos he ha­lu­a­vat teh­dä olon­sa mu­ka­vak­si.

Käy­dään pe­rem­mäl­le.

”Eri kup­pi­kun­nil­le ei ole eri tai­vai­ta"

Piis­pa joh­taa hiip­pa­kun­taa ja osal­lis­tuu kir­kon hal­lin­toon, mut­ta en­nen kaik­kea hän on ar­vo­joh­ta­ja.

Ar­vo­joh­ta­juut­ta Ir­ja As­ko­la to­teut­taa esi­mer­kik­si nuo­ti­o­pii­reis­sä. Niin hän kut­suu eri­lais­ten ja eri­mie­lis­ten vai­kut­ta­jien ta­paa­mi­sia, joi­ta hän jär­jes­tää vir­ka-asun­nos­saan.

Eri­mie­li­syyt­tä on  As­ko­lan mu­kaan kir­kos­sa ”ai­ka pal­jon”.

”Tie­tyl­lä ta­val­la se on hyvä. Mi­nus­ta ai­dos­sa kir­kos­sa joka iki­ses­tä asi­as­ta ei tar­vit­se ol­la sa­maa miel­tä ei­kä pe­lon tai ran­gais­tuk­sen ta­kia tar­vit­se kät­keä mie­li­pi­tei­tään ei­kä tun­tei­taan.”

As­ko­la pu­huu eri­mie­li­syy­den etii­kas­ta. Hän pi­tää tär­ke­ä­nä kes­kus­te­lu­yh­tey­den säi­lyt­tä­mis­tä kir­kon li­be­raa­lien ja kon­ser­va­tii­vien vä­lil­lä. Oli­si tar­peen, et­tä ih­mi­set kun­ni­oit­tai­si­vat tois­ten­sa va­kau­muk­sia.

”Toi­von, et­tä kir­kos­sa opit­tai­siin ole­maan ja toi­mi­maan eri­lai­si­na yh­des­sä, kun ei meil­lä ole eri kup­pi­kun­nil­le eri tai­vai­ta­kaan.”

”Pap­pis­vih­ki­myk­sen odot­ta­mi­nen oli tur­haut­ta­vaa”

Ir­ja As­ko­la val­mis­tui 23-vuo­ti­aa­na te­o­lo­gi­an mais­te­rik­si Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­ta, mut­ta jou­tui odot­ta­maan pap­pis­vih­ki­mys­tä 13 vuot­ta.

Sa­moil­la lu­en­noil­la is­tu­neet, sa­mat kir­jat tent­ti­neet ja sa­mois­sa opis­ke­li­ja­jär­jes­töis­sä is­tu­neet mie­het pel­mah­ti­vat seu­ra­kun­tien pa­pin vir­koi­hin. Nai­set sai­vat odot­taa, vaik­ka ko­ki­vat sa­man kut­su­muk­sen pa­pin työ­hön. Se oli tur­haut­ta­vaa ja vai­ke­aa hy­väk­syä.

”Oma ko­ke­muk­se­ni nais­pap­peus­ky­sy­myk­ses­sä on li­sän­nyt herk­kyyt­tä kuul­la nii­tä ih­mi­siä tai ih­mis­ryh­miä, joil­ta vaik­ka­pa Raa­ma­tun ni­mis­sä tai jon­kun muun va­kau­muk­sen ni­mis­sä vie­dään tai ka­ven­ne­taan oi­keut­ta ol­la oma it­sen­sä.”

Mut­ta vuon­na 1988 As­ko­la oli yk­si en­sim­mäi­sis­tä nai­sis­ta, jot­ka sai­vat pap­pis­vih­ki­myk­sen.

”Se oli ai­van val­tai­sa ilo. Se oli myös yh­tei­söl­li­nen ilo, sil­lä niin mo­net kan­nus­ti­vat.”

Muu­tok­ses­ta iloit­tiin myös sil­loin, kun As­ko­la va­lit­tiin Hel­sin­gin hiip­pa­kun­nan piis­pak­si. Yhä ih­mi­set py­säyt­tä­vät hä­net rai­ti­o­vau­nu­py­sä­keil­lä ja met­ros­sa.

”He ta­put­ta­vat olal­le ja saat­ta­vat sa­noa, et­tä ei­vät kuu­lu kirk­koon, mut­ta kiva kun sä olet mei­dän piis­pa.”

”Vi­ha­pu­he me­nee ihon al­le”

Ir­ja As­ko­lan vuo­det piis­pa­na ei­vät ole ol­leet silk­kaa iloa ja ruu­suil­la tans­si­mis­ta.

Hän on saa­nut vi­ha­pos­tia ja ko­via sa­no­ja siu­na­tes­saan esi­mer­kik­si re­kis­te­röi­dys­sä lii­tos­sa elä­vän mies­pa­rin lä­he­tys­työ­hön, puo­lus­ta­es­saan sek­su­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen oi­keuk­sia ja ole­mal­la en­sim­mäi­nen nai­nen piis­pan teh­tä­väs­sä.

”Koen sen rank­ka­na. Kyl­lä se me­nee ihon al­le."

"Jul­ki­seen vir­kaan läh­tö­koh­tai­ses­ti kuu­luu se, et­tä ih­mi­set saa­vat ot­taa yh­teyt­tä ja kan­na­not­to­ja ja per­soo­naa­kin saa kri­ti­soi­da. Kans­sa­ni saa ol­la eri miel­tä, mut­ta mi­nus­ta oli­si oleel­lis­ta, et­tä pys­tym­me kun­ni­oit­ta­maan tois­tem­me nä­ke­myk­siä em­me­kä koh­te­le­maan toi­si­am­me vi­hol­li­si­na.”

"Kirk­ko ei ole yh­den nai­sen show"

Piis­pan vir­kaan kuu­lu­vaa tun­ne­kuor­maa As­ko­la ku­vaa suu­rek­si. Se on suu­ri sekä vi­ha­pu­heen ta­kia mut­ta myös niis­tä lu­ke­mat­to­mis­ta pyyn­nöis­tä ja ko­ke­muk­sis­ta, joi­ta ih­mi­set ja­ka­vat.

”Ih­mi­set toi­vo­vat, et­tä muut­tai­sin kir­kos­sa kai­ken sen, mikä hei­tä sii­nä suu­tut­taa. Tie­tys­ti sen kuu­lee mie­luus­ti. Se on myös kuor­mit­ta­va haas­te, kos­ka kirk­ko ei ole yh­den nai­sen show. Muu­tos­ta voi teh­dä vain yh­des­sä.”

As­ko­la sa­noo, et­tä kir­kon pi­täi­si kään­tää kel­lon­sa kan­sa­lai­syh­teis­kun­nan ai­kaan. Hy­vin mo­nes­sa asi­as­sa on me­neil­lään kak­si vas­tak­kais­ta ke­hi­tys­suun­taa, ja kir­kon on poh­dit­ta­va, kum­mas­sa aal­los­sa se on mu­ka­na.

”Kir­kon pi­tää an­taa enem­män vas­tuu­ta jä­se­nil­leen.  Kirk­ko ei tar­vit­se jä­se­ni­ään ylei­sök­si ti­lai­suuk­siin, jot­ka kir­kon työn­te­ki­jät ovat jär­jes­tä­neet, vaan mei­dän pi­täi­si siir­tyä or­ga­ni­saa­ti­os­ta yh­tei­sök­si.”

”Myös uraih­mi­set ovat yk­si­näi­siä”

Piis­pa saa pal­jon yh­tey­de­not­to­ja ja ta­paa val­ta­vas­ti ih­mi­siä. Yh­den päi­vän ai­ka­na koh­taa­mi­sia saat­taa ol­la ”ker­jä­läi­ses­tä ken­raa­liin”. Hän nä­kee yh­teis­kun­nan, joka on ja­kau­tu­mas­sa pe­lot­ta­vas­ti kah­tia:

”Nii­hin, joil­la me­nee tosi hy­vin ja nii­hin, joi­den eväi­tä koko ajan vä­hen­ne­tään ja it­se­tun­toa mu­ser­re­taan. Kah­tia ja­kau­tu­mi­nen nä­kyy kou­luis­sa ja kou­lu­jen eri­lais­tu­mi­ses­sa, se nä­kyy ter­vey­den­huol­los­sa.”

Kaik­kia so­si­aa­li­luok­kia kos­kee yk­si asia: hyy­tä­vä yk­si­näi­syys.

”Meil­lä on van­huk­sia, joil­le ku­kaan ei soi­ta. Heil­lä ei ole ke­tään, jol­le voi­si sa­noa, et­tä muis­tat sie. Koh­taan työs­sä­ni pal­jon myös las­ten ko­ke­maa yk­si­näi­syyt­tä, kun van­hem­mat te­ke­vät pit­kää työ­päi­vää ja heil­tä vaa­di­taan työn­te­koa myös il­tai­sin.”

Yk­si­näi­syyt­tä on siel­lä­kin, mis­sä luu­li­si, et­tä sitä ei ole.

”On hy­vä­palk­kai­sia uraih­mi­siä, jot­ka ovat niin kuor­mi­tet­tu­ja ja niin pai­neis­sa, et­tä ovat yk­sin sen ta­kia, kun ei­vät oi­ke­as­taan eh­di ta­va­ta edes it­se­ään. He ei­vät eh­di ky­syä it­sel­tään, mitä mi­nul­le kuu­luu.”

”Toi­sis­tam­me vä­lit­tä­mis­tä em­me voi taa­ta lain­sää­dän­nöl­lä”

Yk­si­lön on muu­tut­ta­va yh­des­sä asi­as­sa.

”Toi­nen toi­sis­tam­me vä­lit­tä­mis­tä em­me voi taa­ta lain­sää­dän­nöl­lä.”

Mut­ta lain­sää­dän­nöl­lä voi­daan vai­kut­taa esi­mer­kik­si sii­hen, mil­lai­nen sote-jär­jes­tel­mä meil­lä on.

”Kyse on sii­tä, ko­ke­vat­ko ih­mi­set sai­rau­den koh­da­tes­sa elä­män­sä tur­val­li­sek­si. Se­hän ei ole ki­lo­met­ri­ky­sy­mys, mut­ta  jos­sain mää­rin ra­ha­ky­sy­mys. Tur­val­li­suu­den tuot­ta­mi­nen on tär­ke­ää, et­tem­me säik­kyi­si elä­mää ja tu­le­vai­suut­ta.”

Lue Myös