Me Ham­le­tin kans­sa nau­tim­me sekä sa­tees­ta et­tä pais­tees­ta!

Sit­ten kuu­len, mi­ten ra­di­os­sa nuo­rel­ta kuu­los­ta­va juon­ta­ja heh­kut­taa, mi­ten taas on tu­los­sa iha­nan au­rin­koi­nen ja läm­min päi­vä. To­del­li­suu­des­sa on ol­lut niin kui­vaa, et­tä maa pö­li­see ja kas­vit kär­si­vät.

Var­mas­ti luon­toa voi ra­kas­taa mo­nel­la muo­toa, ja jo­kai­sel­la on oi­keus suh­tau­tua sii­hen omal­la ta­val­laan. Mut­ta ajat­te­lem­me­ko, et­tä luon­non pi­täi­si miel­lyt­tää mei­tä? Luon­non ole­muk­seen kun kuu­luu kai­ken­lais­ta sää­tä, ja kai­kel­la on syyn­sä ja seu­rauk­sen­sa. Luon­to ei ole leik­ki­ka­lu vaan iso her­ra, jon­ka kans­sa ei pys­ty neu­vot­te­le­maan.

Olen kas­va­nut maa­ti­lal­la. Siel­lä luon­to on työn ja toi­meen­tu­lon ym­pä­ris­tö. Sitä kun­ni­oi­te­taan ja tut­ki­taan. Kas­vaa­ko oras? Saa­daan­ko hei­nät kui­vik­si? Uk­ki se­la­si al­ma­nak­kaa, kat­se­li pil­viä ja lin­tu­jen liik­kei­tä. Na­ti­ai­se­na opin hä­nel­tä, et­tä en­nen sa­det­ta pääs­kyt suih­ki­vat ma­ta­lal­la. Isä­ni kau­del­la kat­sel­tiin tai­vaal­le ja soi­tet­tiin len­to­a­se­man sää­pal­ve­luun. Mi­nun su­ku­pol­ve­ni seu­raa sa­tel­liit­ti­ku­via ja en­nus­tei­ta ne­tis­tä.

Us­kon, et­tä jo­ta­kin luon­to­suh­tees­ta kir­joi­te­taan mei­hin var­hain lap­suu­des­sa. Jo­kin mi­nus­sa tar­vit­see sen, et­tä tun­nen lä­hel­lä­ni maan. Tun­tuu tur­val­li­sel­ta as­tua ko­ti­o­ves­ta suo­raan ulos ja tun­tea hiek­ka­tien ra­pi­na. Se riit­tää. En kai­paa erä­maa­i­dyl­liä, vaan ar­kis­ta kump­pa­nia, jol­la on oma lu­mo­voi­man­sa kaik­ki­na vuo­de­nai­koi­na. Ih­mi­sen osa on ol­la luon­nol­le kuu­li­ai­nen.

Iha­naa ke­sää - joka sääl­lä!