Artikkeli

Mikkelin pamaus – kun minusta tehtiin hullu

Helsinkiläinen saumaaja Jorma Takala ryösti Helsingin Jakomäen KOP-pankin elokuussa 1986, otti panttivankeja mukaansa ja ajatti auton Mikkelin torille, jossa se räjähti. Panttivankidraaman todistajana oli myös Oma Aika -lehden tuottaja Jarmo Aaltonen.

Se oli ol­lut ta­va­no­mais­ta vilk­kaam­pi per­jan­tai­päi­vä 8. elo­kuu­ta 1986 Hel­sin­gin Sa­no­mien Lah­den-alu­e­toi­mi­tuk­ses­sa. Ke­sä­toi­mit­ta­ja­na olin ram­pan­nut muu­ta­mis­sa ti­lai­suuk­sis­sa ja teh­nyt niis­tä uu­ti­sia leh­den eri osas­toil­le ja hoi­ta­nut muut ru­tii­ni­a­si­at ku­ten po­lii­sin ja pa­lo­kun­nan soit­to­kier­rok­set Kan­ta-Hä­mees­tä Kes­ki-Suo­meen.

En ol­lut juu­ri­kaan eh­ti­nyt seu­ra­ta päi­vän uu­tis­vir­taa, mikä tar­koit­ti tuol­loin lä­hin­nä säh­köi­siä vä­li­nei­tä ja nur­kas­sa na­kut­ta­vaa STT:n print­ti­ko­net­ta  – so­me­a­han ei ol­lut kek­sit­ty­kään. Hoi­te­lin alu­e­toi­mi­tuk­sen il­ta­vuo­roa, jon­ka pää­teek­si olin ai­ko­nut läh­teä bus­sil­la tyt­töys­tä­vä­ni luok­se Hel­sin­kiin.

Sen vuok­si pää­tin kä­väis­tä käm­pil­lä­ni muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä Ka­ri­nie­mes­sä pak­kaa­mas­sa lau­kun en­nen il­ta­soit­to­kier­ros­ta po­lii­seil­le ja pa­lo­kun­tiin. Puo­li yh­dek­sän te­le­vi­si­ouu­ti­sis­sa pu­hut­tiin jos­ta­kin häs­sä­käs­tä Hel­sin­gis­sä, mut­ta lauk­kua pa­ka­tes­sa en kiin­nit­tä­nyt sii­hen isoa huo­mi­o­ta, kun­nes kes­kus­toi­mi­tuk­ses­ta soi­tet­tiin.

Mänt­sä­lään ja ta­kai­sin

Apu­lai­suu­tis­pääl­lik­kö ker­toi, et­tä Ja­ko­mä­es­sä oli ryös­tet­ty pank­ki, otet­tu pant­ti­van­ke­ja ja läh­det­ty koh­ti Lah­tea. Ky­syin ket­kä ovat kon­nan pe­räs­sä, jo­hon tuli vä­hän no­los­te­le­va vas­taus, et­tä ei ku­kaan. He­sa­rin toi­mit­ta­jat ja ku­vaa­jat oli­vat jää­neet Ja­ko­mä­es­sä po­lii­sin eris­tyk­sen taak­se, jo­ten au­ton pe­räs­sä ei ol­lut HS:sta ke­tään.

Läh­din kii­reen vilk­kaa ta­kai­sin työ­pai­kal­le Lah­den kes­kus­taan. Pian tuli tie­to, et­tä kaap­paa­ja oli­kin kään­ty­nyt Mänt­sä­läs­tä ta­kai­sin, mut­ta koh­ta taas, et­tä val­koi­nen VW Pas­sat oli kie­kan­nut uu­del­leen ja tuli jäl­leen koh­ti Lah­tea. Jäin miet­ti­mään, kum­paa kaut­ta se tu­li­si: van­haa tie­tä vai Lah­den ohi­tus­tie­tä eli mi­hin kan­nat­tai­si men­nä vas­taan.

Soi­tin va­lo­ku­vaa­jal­lem­me Ant­ti Jo­hans­so­nil­le ko­tiin ja ker­roin ti­lan­teen. Ant­ti sa­noi, et­tä oli juu­ri tul­lut sau­nas­ta ja ot­ta­nut pari olut­ta, jo­ten au­ton rat­tiin hän ei läh­de. Ky­syin läh­ti­si­kö hän mu­kaa­ni, jos ha­ki­sin hä­net ko­to­aan Lii­po­las­ta. Olin näet juu­ri ha­vain­nut, et­tä alu­e­toi­mi­tuk­sen po­mon Ku­pa­ri­sen Jas­kan au­ton avai­met oli­vat hä­nen pöy­däl­lään – mies oli on­nek­si läh­te­nyt suo­raan töis­tä kal­jal­le. Mi­nul­la ei ol­lut sil­loin omaa au­toa.

Nap­pa­sin avai­met, hain au­ton kel­la­ris­ta ja suun­ta­sin Lii­po­laan. Sitä en­nen olin yrit­tä­nyt saa­da Lah­den po­lii­sil­ta tie­to­ja kaap­paa­jan liik­keis­tä, mut­ta hei­dän suun­sa oli vi­sus­ti tu­kit­tu. Hain An­tin ja ajoin Lah­den poh­jois­puo­lel­le Hol­man ris­teyk­seen, jos­sa ne­los- ja vii­tos­tie er­ka­ne­vat.

On­nek­si oli ARP-pu­he­lin

On­nek­si po­mo­ni au­tos­sa oli sii­hen­kin ai­kaan mel­ko har­vi­nai­nen ARP-pu­he­lin, jo­ten pää­tin vie­lä ker­ran soit­taa tu­tul­le po­lii­sil­le ja ky­syin: ”Sano nyt saa­ta­na edes kum­pi: nel­jä vai vii­si!”. Po­lii­si vas­ta­si ”vii­si”, jo­ten kii­tin ja suun­ta­sin vii­tos­tiel­le koh­ti Hei­no­laa. Ei­pä kau­aa tar­vin­nut­kaan ajel­la, kun vas­taan tuli Pas­sat ja muu­ta­man sa­dan met­rin let­ka po­lii­si­au­to­ja.

Huol­to­a­se­mat oli pi­men­net­ty, jot­ta kaap­paa­ja ei sai­si ben­saa. Yh­del­tä hän eh­ti saa­da kah­dek­san lit­raa ja kään­tyi taas koh­ti Hei­no­laa ja sii­tä edel­leen koh­ti Mik­ke­liä. Lii­tyim­me let­kaan puo­lil­ta­öin ja ra­por­toim­me pit­kin mat­kaa ti­lan­tees­ta kes­kus­toi­mi­tuk­seen, sil­lä lau­an­tai­leh­den pai­nok­set oli­vat me­nos­sa kiin­ni.

Kaap­pa­rin au­to aje­li kes­kus­taan ja py­säh­tyi lo­pul­ta to­rin var­teen Maa­her­ran­ta­lon eteen vä­hän yh­den jäl­keen yöl­lä. Minä sain park­kee­ra­tuk­si au­tom­me vä­hän mat­kan pää­hän ja siir­ryim­me An­tin kans­sa to­rin lai­dal­le koh­ti­suo­raan Pas­sa­tiin näh­den. Po­lii­si eris­ti to­rin niin, et­tä ti­lan­net­ta pää­si tark­kai­le­maan to­rin toi­sel­ta puo­lel­ta.

Lynk­kaus­mie­li­a­la val­lal­la

Mi­nus­ta tun­tui, et­tä me olim­me po­lii­sien li­säk­si suu­rin piir­tein ai­noi­ta sel­viä ih­mi­siä pai­kal­la, kos­ka ka­pa­kat oli­vat juu­ri men­neet kiin­ni ja hu­ma­lai­set pur­kau­tui­vat ih­met­te­le­mään ope­raa­ti­o­ta. Sym­pa­ti­aa kaap­paa­jal­le ei he­ru­nut, vaan jen­gi möyk­kä­si lä­hin­nä tyy­liin ”am­pu­kaa se pas­ka”, ja ”ei­kun nap­pi ot­taan”.

Yö oli kyl­mä kuin rys­sän hel­ve­tis­sä ja mi­nul­la pelk­kä t-pai­ta pääl­lä, jo­ten sil­loin täl­löin täy­tyi käy­dä käyt­tä­mäs­sä au­toa ja vään­tä­mäs­sä läm­mi­tys täy­sil­le. Muu­toin tun­nit ku­lui­vat mel­ko rau­hal­li­ses­ti il­man nä­ky­vää tai kuu­lu­vaa muu­tos­ta ti­lan­tee­seen: kaap­pa­rin au­to sei­soi po­lii­sien su­lut­ta­ma­na ja va­lai­se­ma­na Maa­her­ran­ta­lon edes­sä.

Myös Mik­ke­lin po­lii­sin suut oli tu­kit­tu: to­ria vah­ti­vil­ta po­lii­seil­ta ei he­ru­nut min­kään­lai­sia kom­ment­te­ja, mut­ta he käyt­täy­tyi­vät muu­ten ys­tä­väl­li­ses­ti. Har­kit­sin jos­sa­kin vai­hees­sa kier­tä­vä­ni Maa­her­ran­ta­lon pi­han kaut­ta tik­kai­ta myö­ten sen ka­tol­le, mut­ta myö­hem­min siu­na­sin it­se­ä­ni, et­ten niin teh­nyt.

Nyt tuli tap­po­käs­ky

Po­lii­sit oli­vat sii­hen as­ti kä­ve­les­kel­leet ki­vää­rit olal­la rau­hal­li­sen oloi­si­na, mut­ta puo­li nel­jän jäl­keen lau­an­tai­ta vas­ten yöl­lä ti­lan­ne muut­tui. Näin kuin­ka har­maa si­vii­li-Lada rul­la­si hil­jaa to­ril­le, py­säh­tyi jok­si­kin ai­ka ja pois­tui sit­ten.

Päät­te­lin, et­tä nyt tuli tap­po­käs­ky ja kaap­paa­ja nii­ta­taan tä­hän. Sii­hen viit­ta­si se­kin, et­tä po­lii­sit ot­ti­vat pys­syt olal­ta ja osa heis­tä kyy­ris­tyi ase­miin to­rin lai­dal­la ole­van pu­he­lin­kes­kus­kaa­pin tms. taak­se. Sik­si aloin täs­sä vai­hees­sa ot­taa kel­los­ta ta­pah­tu­ma-ai­ko­ja mi­nuu­til­leen ylös.

Myö­hem­mäs­sä po­lii­si­tut­kin­nas­sa har­maas­ta La­das­ta ei to­sin löy­det­ty jäl­ke­ä­kään, jo­ten mi­nun on täy­ty­nyt näh­dä nä­ky­jä – ja nä­ky­jen nä­ki­jät­hän luo­ki­tel­laan useim­mi­ten hul­luik­si...

Ti­lan­ne kär­jis­tyi myös niin, et­tä kaap­pa­ri Jor­ma Ta­ka­la ha­lu­si pääs­tä su­lu­tuk­ses­ta ulos, mut­ta po­lii­sit ei­vät pääs­tä­neet. Kuu­lin en­sim­mäis­tä ker­taa myös sii­hen as­ti vain pant­ti­van­kien kaut­ta neu­vo­tel­leen Ta­ka­lan omaa ään­tä, joka huu­si po­lii­sil­le mm. ”Tur­pa kiin­ni!” ja ”Jos me ei läh­de­tä täs­tä eteen­päin, niin sit­ten ylös­päin.”

Aseet ta­nas­sa ik­ku­nas­sa

Toi­mii­ni vai­kut­ti se­kin, et­tä näin kuin­ka lää­nin­hal­li­tuk­sen ik­ku­noi­ta avail­tiin ja si­säl­lä il­mei­ses­ti ”Kar­hu­kop­lan” eri­kois­po­lii­sit ot­ti­vat ki­vää­rei­neen am­pu­ma-asen­to­ja. Juu­ri kun kyt­tä­sin paik­kaa, et­tä pää­si­sin po­lii­sien se­län ta­kaa li­vah­ta­maan to­rin poik­ki lä­hem­mäs, kuu­lui lau­kaus­sar­ja ja sen jäl­keen kak­si voi­ma­kas­ta rä­jäh­dys­tä: en­sin il­mei­ses­ti pa­mah­ti kaap­paa­jan dy­na­miit­ti­kas­si ja sit­ten Pas­sa­tin ben­sa­tank­ki. Maa­her­ran­ta­lon edus­ta lei­mah­ti liek­kei­hin sa­to­jen met­rien mat­kal­ta.

Sei­soin edel­leen sa­moil­la si­joil­la­ni, vaik­ka ta­ka­na­ni suu­ri osa ylei­sös­tä heit­täy­tyi maa­han. Sen huo­mat­tu­a­ni ve­täy­dyin myös no­pe­as­ti par­kis­sa ol­leen au­ton suo­jiin. Aa­mun val­jet­tua olin hel­pot­tu­nut, et­ten eh­ti­nyt lä­hem­mäk­si, sil­lä rä­jäh­tä­neen pa­ko­au­ton rau­ta­ro­mua oli sa­ta­nut tark­kai­lu­pis­teel­le­ni as­ti.

Pa­mauk­sen jäl­keen ti­lan­ne oli kuin Bei­ru­tis­sa, sil­lä koh­ta myös sel­kä­ni ta­kaa kuu­lui voi­ma­kas rä­jäh­dys. Skit­sof­ree­ni­ses­sa ti­lan­tees­sa, am­bu­lans­sien ja pa­lo­au­to­jen si­ree­nien ul­vo­es­sa ei voi­nut tie­tää, mitä ta­pah­tuu ja mi­hin pi­täi­si men­nä. Kul­man ta­kaa nou­si sa­vu­pat­sas, joka tu­li­kin erään ker­ros­ta­lon si­sä­pi­hal­la seis­sees­tä mo­pos­ta. Joku hul­lu oli tui­kan­nut sen­kin ben­sa­tan­kin tu­leen.

Loh­du­ton näky

Aa­mun tul­len näky oli loh­du­ton, kun pe­las­tus­vi­ra­no­mai­set sii­vo­si­vat ih­mi­sen- ja au­to­no­sia to­ril­ta jä­te­säk­kei­hin. Ro­mua oli joka puo­lel­la. Maa­her­ran­ta­lon sei­nät oli­vat kuin kra­naat­ti-is­kun jäl­jil­tä ja lä­hi­ta­lo­jen ik­ku­noi­ta oli men­nyt pai­ne­aal­los­ta sä­pä­leik­si.

Minä ja Ant­ti me­nim­me HS:n Mik­ke­lin-toi­mis­toon töi­hin sen jäl­keen, kun olim­me tur­haan yrit­tä­neet pääs­tä pai­kal­li­sel­le po­lii­si­a­se­mal­le ja sai­raa­laan ar­vi­oi­maan va­hin­ko­ja. Koko tie­do­tus oli kes­ki­tet­ty Hel­sin­kiin po­lii­si­joh­dol­le, joka oli ve­tä­nyt ope­raa­ti­o­ta po­lii­siy­li­joh­ta­ja Ol­li Ur­po­sen ”joh­dol­la” pää­kau­pun­gis­ta kä­sin.

Ant­ti ve­dos­ti ku­vat, lä­het­ti ne Hel­sin­kiin ja ryh­tyi rät­ti­vä­sy­nee­nä nuk­ku­maan pöy­däl­le. Minä puo­les­ta­ni aloin kir­joit­taa jut­tua, ja Ant­ti lu­pa­si ajaa ta­kai­sin Lah­teen. Aa­mul­la au­tos­sa puo­liu­nes­sa kuun­te­lin ra­di­ouu­ti­sia, jois­sa Ur­po­nen ja muu po­lii­si­joh­to kiis­ti kai­ken vas­tuun­sa ta­pah­tu­nees­ta ja yrit­ti sä­lyt­tää sitä jol­le­kin. Sii­nä vai­hees­sa tar­tuin vi­hai­se­na ARP-pu­he­li­meen ja soi­tin Hel­sin­kiin, et­tä pan­kaa nyt hel­ve­tis­sä ai­na­kin ne lop­pu­vai­heen ku­vauk­se­ni ja Ta­ka­lan vii­me huu­dot leh­teen, kun po­lii­si­joh­to yrit­tää sä­lyt­tää vas­tuu­ta kent­tä­mie­hil­le.

So­ti­laat syyt­tees­sä

Myö­hem­min pant­ti­van­kid­raa­mas­sa kuol­leen Juk­ka Häk­ki­sen omais­ten asi­a­na­ja­ja haas­toi mi­nut Mik­ke­lin raas­tu­va­noi­keu­teen to­dis­ta­jak­si. Häk­ki­sen van­hem­mat ja veli vaa­ti­vat kuu­del­le po­lii­sil­le ran­gais­tus­ta mur­has­ta, mut­ta syyt­teet sit­tem­min kaa­tui­vat.

Ti­lan­ne oli mi­nul­le kiu­sal­li­nen, kos­ka Il­ta-Sa­no­mien ri­kos­toi­mit­ta­ja Han­nes Mark­ku­la oli saa­nut vi­hiä asi­as­ta ja teki leh­teen­sä en­nak­ko­ju­tun oi­keu­teen haas­te­tus­ta ”yl­lä­tys­to­dis­ta­jas­ta”.

It­se ro­sis­päi­vä­nä oi­keu­den ah­das etei­nen oli vää­räl­lään toi­mit­ta­ja­kol­le­goi­ta ja kaik­ki tie­tys­ti kim­pus­sa­ni. Sa­tuin vil­kai­se­maan ol­ka­ni yli, jos­sa kuis­kit­tiin yl­lä­tys­to­dis­ta­jas­ta ja osoi­tel­tiin mi­nua. Tun­nis­tin Kari Tu­li­kou­ran, joka oli yk­si Kar­hu-ryh­män am­pu­jis­ta ja joka me­net­ti rä­jäh­dyk­ses­sä jal­kan­sa. Mark­ku­la kir­joit­ti seu­raa­van päi­vän leh­teen oi­keu­den­käyn­nis­tä koko si­vun ot­si­kol­la: ”Yl­lä­tys­to­dis­ta­ja: Po­lii­si vyö­ryt­ti ta­hal­laan”.

Oi­keu­den tuo­ma­ri oli omi­tui­nen sa­vo­lai­nen, joka kes­keyt­ti vä­hän vä­liä to­dis­tuk­se­ni. Kun ker­roin it­ses­tään sel­vä­nä, et­tä po­lii­si ei pääs­tä­nyt pa­ko­au­toa su­lu­tuk­ses­ta pois, tuo­ma­ri kes­keyt­ti to­te­a­mal­la, et­tä pi­dät­täy­dy­tään­pä vain to­dis­ta­jan ha­vain­toi­hin, ei tul­kin­toi­hin.

Tu­li­kou­raa vas­taan en mis­sään ta­pauk­ses­sa ha­lun­nut to­dis­taa, sil­lä Kar­hu­kop­lan mie­het ovat am­mat­ti­mie­hiä, so­ti­lai­ta, jot­ka ei­vät am­mu ke­tään il­man käs­kyä. Sitä vas­tuu­taan väis­tel­lyt­tä käs­kyt­tä­jää ei kui­ten­kaan kos­kaan löy­ty­nyt.

Ei­kä sitä La­daa.

Lue Myös