Lap­se­na en ol­lut li­ha­va tai edes pul­luk­ka, mut­ta jo sil­loin söin pal­jon. Muis­tan 11-vuo­ti­aa­na isä­ni kuo­lin­päi­vä­nä, kun äi­ti­ni pis­te­li­ääs­ti to­te­si syö­mät­tö­mäs­tä jää­te­lö­ka­kus­ta, et­tä ”kyl­lä Sir­pa syö.”

Li­ho­mi­nen al­koi 17-vuo­ti­aa­na, jol­loin sai­ras­tin to­den­nä­köi­ses­ti kil­pi­rau­has­tu­leh­duk­sen. Tu­leh­dus­ta ei tun­nis­tet­tu ei­kä hoi­det­tu mi­ten­kään.

Mi­nua luul­tiin myös luu­lo­sai­raak­si.

20-vuo­ti­aa­na olin jo 30 ki­loa pai­na­vam­pi, mut­ta pu­do­tin sen At­kin­sin die­e­til­lä. Pik­ku­hil­jaa pai­noa al­koi kui­ten­kin taas ker­tyä. Ramp­pa­sin lää­kä­ril­lä, jos­sa ote­tiin reu­ma­ko­kei­ta sun mui­ta. Mi­nua luul­tiin myös luu­lo­sai­raak­si.

Lo­pul­ta ham­mas­lää­kä­ri­o­pis­ke­li­ja al­koi sel­vit­tää ti­laa­ni, kun ker­roin hä­nel­le pu­re­mi­son­gel­mas­ta. En enää saa­nut pur­tua lan­kaa poik­ki. Leu­ko­jen to­det­tiin kas­va­neen. Se on kil­pi­rau­ha­sen toi­min­ta­häi­ri­ön oi­re ja mi­nul­la to­det­tiin­kin kil­pi­rau­ha­sen va­jaa­toi­min­ta. Sai­rau­teen liit­tyy li­ho­mis­ta, mut­ta pai­no­ni ei lääk­keis­tä huo­li­mat­ta kui­ten­kaan al­ka­nut pu­do­ta.

Elä­mä ka­pe­ni, vyö­tä­rö ei

Kun Pai­non­var­ti­oi­den avul­la pu­do­te­tut 40 ki­loa tu­li­vat ras­kau­den myö­tä ta­kai­sin kor­ko­jen kans­sa, ajat­te­lin, et­ten voi enää enem­pää li­hoa. Pai­noin sil­loin 135 ki­loa. 2002 yri­tin en­sim­mäis­tä ker­taa pääs­tä li­ha­vuus­leik­kauk­seen, mut­ta se evät­tiin. Ki­rur­gi ei suos­tu­nut leik­kaa­maan mi­nua, kos­ka olen Je­ho­van to­dis­ta­ja ei­kä ve­ren­siir­to ole mi­nul­le mah­dol­li­nen. Se oli iso pet­ty­mys, ja nii­hin ai­koi­hin mi­nul­le puh­ke­si ah­mi­mis­häi­riö. Söin val­ta­via mää­riä no­pe­aan tah­tiin. Jos muu­ta ei ol­lut, söin vaik­ka pa­ke­til­li­sen näk­ki­lei­pää sel­lai­se­naan.

Kä­vin tak­sil­la töis­sä ja le­pä­sin il­lat.

Jos­kus ruo­ka tun­tui­kin tuo­van het­kel­li­sen loh­du­tuk­sen, mut­ta yleen­sä olo oli sen jäl­keen en­tis­tä ka­ma­lam­pi, niin hen­ki­ses­ti kuin fyy­si­ses­ti­kin. En tie­dos­ta­nut vie­lä sil­loin, mit­kä asi­at oli­vat ah­mi­mi­se­ni taus­tal­la.

Muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua pai­noin jo ar­vi­ol­ta 260 ki­loa. En pys­ty­nyt juu­ri liik­ku­maan. Kä­vin tak­sil­la töis­sä ja le­pä­sin il­lat. Poi­ka­ni jou­tui si­to­maan sää­ri­haa­vo­ja­ni ja kan­ta­maan muu­ten­kin pal­jon vas­tuu­ta. Sil­loin ta­ju­sin, et­tei näin voi jat­kua.

Syö­mis­häi­riö- ja di­a­be­tes­hoi­ta­jien sekä ra­vit­se­mus­te­ra­peu­tin avul­la sain laih­du­tet­tua leik­kauk­seen vaa­di­tut 50 ki­loa ja va­pau­duin ah­mi­mi­ses­ta. En­sim­mäi­nen leik­kaus to­teu­tet­tiin il­man ve­ren­siir­toa vuon­na 2009. Sil­lon ma­ha­lau­kus­ta pois­tet­tiin 85 pro­sent­tia. Pa­rin vuo­den pääs­tä teh­tiin toi­nen leik­kaus, jos­sa pois­tet­tiin ohut­suol­ta.

Nyt pär­jään il­man avus­ta­jaa

Leik­kauk­set pe­las­ti­vat mi­nut. Vaik­ka olen edel­leen 115-ki­loi­se­na yli­pai­noi­nen, elä­mä­ni on nyt täy­sin toi­sen­lais­ta. Ku­kaan ei voi us­koa, kuin­ka hie­noa on pär­jä­tä it­se. Voin jopa kä­vel­lä kol­men ki­lo­met­rin työ­mat­kan, en­kä tar­vit­se ui­ma­hal­lis­sa enää avus­ta­jaa rii­su­maan ja pu­ke­maan.

Li­ha­va on ai­na se lau­kun­var­ti­ja. Aja­tel­laan, et­tä ei­hän hä­nel­lä voi muu­ta elä­mää ol­la­kaan.

Leik­kauk­ses­ta on myös ikä­viä seu­rauk­sia: Moni li­ha­vuus­lei­kat­tu ke­hit­tää syö­mi­sen ti­lal­le jon­kun toi­sen ad­dik­ti­on, esi­mer­kik­si al­ko­ho­liin tai pe­laa­mi­seen. It­sel­le­ni näin ei on­nek­si ole käy­nyt. Mut­ta jou­dun lop­pu­e­lä­mä­ni kat­so­maan, mitä syön. An­nos­ko­ko­jen on ol­ta­va pie­niä ei­kä esi­mer­kik­si veh­nä sovi mi­nul­le ol­len­kaan.

Myös suh­de toi­siin ih­mi­siin muut­tuu. Koen, et­tä mi­nun hy­vän­tah­toi­suut­ta­ni on käy­tet­ty hy­väk­si. Li­ha­va on ai­na se lau­kun­var­ti­ja. Aja­tel­laan, et­tä ei­hän hä­nel­lä voi muu­ta elä­mää ol­la­kaan. Li­hoin, et­tä en jou­tui­si ai­na aut­ta­maan mui­ta, vaan muut aut­tai­si­vat mi­nua. Enää en nie­le kaik­kea ja olen­kin joi­den­kin mie­les­tä saat­ta­nut tul­la it­sek­kääk­si.

Enää en voi syyt­tää li­ha­vuut­ta

Eh­din jo tot­tua ih­mis­ten tui­jo­tuk­seen ja ikä­viin kom­ment­tei­hin. Sa­noin­kin ker­ran ui­ma­hal­lis­sa avus­ta­jal­le­ni, et­tä ih­mi­set ovat la­kan­neet tui­jot­ta­mas­ta. ”Kyl­lä he edel­leen tui­jot­ta­vat. Sinä et vain enää huo­maa sitä”, hän sa­noi.

Laih­tu­mi­nen pa­kot­taa ar­vi­oi­maan myös omaa käy­tös­tään re­hel­li­ses­ti. En­nen pys­tyin ai­na syyt­tä­mään li­ha­vuut­ta kai­kes­ta. Nyt mi­nun pi­tää­kin en­sim­mäis­tä ker­taa miet­tiä to­del­li­sia syi­tä.

Tu­le­vai­suu­del­ta toi­von, et­tä voi­sin jat­kaa töis­sä, jois­ta pi­dän. Odo­tan myös leik­kaus­ta, jos­sa kor­jat­tai­siin roik­ku­vaa ihoa. Sen edel­ly­tyk­se­nä on pai­non­pu­do­tus 92 ki­loon.

Il­man leik­kauk­sia oli­sin voi­nut kuol­la kos­ka vain. Ter­vey­te­ni on nyt pa­rem­pi en­kä enää jän­ni­tä so­si­aa­li­sia ti­lan­tei­ta, vaan olen enem­min­kin suu­na pää­nä. Olen saa­nut elä­mä­ni leik­kauk­sien ja uu­sien elä­män­ta­po­jen myö­tä ta­kai­sin.