Tai­tei­li­ja Mar­jat­ta Ta­pi­o­lan uu­det, val­miit työt ovat hel­sin­ki­läi­ses­sä huip­pu­gal­le­ri­as­sa. Sik­si van­haan pui­ma­laan ra­ken­ne­tun atel­jeen sei­niin ei no­jaa yh­tään maa­laus­ta, vain ke­hyk­siin pin­go­tet­tu­ja kan­kai­ta, nu­rin­pe­rin.

Nuo­rem­pa­na hän koki näyt­te­lyn val­mis­tut­tua, et­tei pys­ty enää maa­laa­maan mi­tään. Vie­lä­kin hän nä­kee en­sin vir­heet, mut­ta ky­ke­ne­mät­tö­myy­den tun­net­ta ei tule.

– Olen sat­tu­mal­ta kiin­nos­tu­neem­pi maa­laa­mi­ses­ta kuin kos­kaan en­nen. Alan hil­jal­leen saa­da tek­nii­kan hal­tuun, ja sen hyö­dyn­tä­mi­nen ins­pi­roi mi­nua. Se mitä haa­vei­leen maa­laa­va­ni, ei vält­tä­mät­tä ole­kaan ta­voit­ta­ma­ton­ta.

Mäyräkoira Artsi jäi asumaan Mataristoon. Se tuli Marjatan Kerttu-äidin hoitajan matkassa.

Tai­tei­li­ja työ­put­kes­sa

Edel­tä­vät puo­li­tois­ta vuot­ta Mar­jat­ta on tul­lut atel­jee­hen vii­meis­tään aa­mu­seit­se­mäl­tä ja pa­lan­nut ta­loon­sa il­lal­la kah­dek­san ja kym­me­nen vä­lil­lä. Hän on syö­nyt kel­lon­tar­kas­ti ja päät­tä­nyt työ­päi­vän­sä sau­no­mi­seen atel­jee­ti­lois­sa, sil­lä maa­laa­mi­nen on li­kais­ta työ­tä.

Vii­kon­lo­put hän on pi­tä­nyt va­pai­na lu­kuun ot­ta­mat­ta vii­mei­siä ai­ko­ja en­nen näyt­te­lyä. Hän on huo­man­nut, et­tei ih­mi­nen jak­sa il­man le­poa.

Työ­put­kes­sa Mar­jat­taa häi­rit­see kaik­ki, mikä ei kos­ke hä­nen omaa hy­vin­voin­ti­aan.

– Her­mos­tun pu­he­luis­ta ja ih­mi­sis­tä. Jo­kai­nen ka­len­te­ri­mer­kin­tä ai­heut­taa häi­ri­ön ja stres­sin. En pys­ty ky­läl­lä small tal­kiin, kos­ka mun täy­tyy säi­lyt­tää jut­tu­a­ni pääs­sä­ni. On­nek­si tääl­lä ih­mi­set ovat tot­tu­neet sii­hen.

Lue myös: Kir­jai­li­ja Kirs­ti Man­ni­nen: "Lu­ki­häi­riö ei hi­das­ta työn­te­ko­a­ni, päin­vas­toin"

Marjatta Tapiola maalaa entiseen puimalaan rakennetussa tilavassa ateljeessa. Butterfly-klassikkotuolin hän osti itselleen syntymäpäivälahjaksi.

Asi­al­li­sia pel­ko­ja

Ma­ta­ris­toon joh­taa ko­mea kuu­si­ku­ja. Pi­han toi­sel­la lai­dal­la sei­soo kel­ta­mul­lat­tu, ma­ta­la talo. Toi­sel­la lai­dal­la on pui­ma­la, ny­kyi­nen atel­jee. Hei­nä hei­luu pie­nes­sä tuu­les­sa. On hil­jais­ta.

Mar­ja­tan lap­suu­des­sa ja nuo­ruu­des­sa vils­ke oli mel­koi­nen; ny­ky­kie­lel­lä talo eli 24/7. Ti­lal­la oli lyp­sy­kar­jaa, hau­taus­toi­mis­to, ruu­mi­sark­ku­lii­ke ja kaup­pa­puu­tar­ha.

Kert­tu-äi­ti jär­jes­ti kuk­ka­näyt­te­lyi­tä ja si­toi it­se upei­ta kimp­pu­ja. Mar­ja­tal­le kui­ten­kin sa­not­tiin, et­tei hä­nel­lä ole tar­peek­si lah­jo­ja tai­tei­li­jan ural­le.

– Äi­ti tie­si, et­tei jo­kai­nen osaa teh­dä edes kuk­ka­kimp­pua, saa­ti maa­laus­ta. Sik­si hä­nel­lä oli­kin kä­si­tys tai­tei­li­jan työn vaa­ti­vuu­des­ta ja asi­al­li­nen pel­ko am­ma­tin vai­keu­des­ta. Oli myös suh­teel­li­sen re­a­lis­ti­nen aja­tus, et­tä tai­tees­ta haa­vei­le­va maa­lais­ta­lon ty­tär ei ole tar­peek­si lah­ja­kas alal­le.

Tyt­tä­res­tä toi­vot­tiin eko­no­mia, mut­ta tämä kes­keyt­ti lu­ki­on ja meni tä­tin­sä vaa­te­kaup­paan myy­mä­lä­a­pu­lai­sek­si.

– Esi­tel­ty­ä­ni kak­si vuot­ta crimp­le­ne-le­nin­ke­jä emän­nil­le en yh­tään hä­peä esi­tel­lä myös maa­lauk­si­a­ni isän­nil­le ja emän­nil­le. Yh­den ja toi­sen­kin ker­ran olen soit­ta­nut su­ku­lai­sil­le ja ke­räi­li­jöil­le ja koh­te­li­aim­min pyy­tä­nyt, voi­si­ko joku os­taa tau­lun.

Niin­kin on käy­nyt, et­tä os­ta­ja on lä­het­tä­nyt soi­ton pe­rus­teel­la ra­hat ja va­lin­nut työn myö­hem­min.

Tuot­to riit­ti pe­su­la­las­kuun

Ma­ta­ris­tos­sa näyt­tää sil­tä, et­tä asi­at ovat hy­vin. Van­ha talo on kor­jat­tu täy­del­li­seen har­mo­ni­aan. Siel­lä asuu ja työs­ken­te­lee me­nes­ty­vä ja ar­vos­tet­tu tai­tei­li­ja.

Mut­ta usein on ol­lut jopa epäin­hi­mil­lis­tä.

– Olen ha­lun­nut vain maa­la­ta en­kä ole pi­tä­nyt ta­lou­del­lis­ta epä­var­muut­ta muu­na kuin am­ma­tin hait­ta­na. Sil­ti kuu­kau­si­palk­kai­sen ih­mi­sen tur­val­li­suu­den­tun­ne on ol­lut usein suun­nat­to­man ka­teu­den ai­he.

Mar­ja­tal­le on sa­not­tu, et­tä tai­tei­li­ja on tyl­sä pu­hu­es­saan ra­has­ta. Kuin hän eläi­si su­loi­ses­sa, vie­raan­tu­nees­sa es­teet­ti­ses­sä to­del­li­suu­des­sa.

Hän ker­too pari va­lai­se­vaa muis­toa ra­has­ta.

En­sim­mäi­ses­tä, kii­te­tys­tä näyt­te­lys­tään hän myi yh­den te­ok­sen. Se kat­toi hä­din tus­kin pe­su­la­las­kun, sil­lä aloit­te­le­va tai­tei­li­ja oli pe­set­tä­nyt ison pyy­kin las­ten­vaat­teis­ta la­ka­noi­hin.

1990-lu­vul­la hän sei­soi Tai­de­kes­kus Sal­me­lan huo­nees­sa maa­laa­mien­sa ih­mis­ten pää­kal­lo­jen kes­kel­lä ja toi­voi, et­tä joku tu­li­si edes si­säl­le. Se näyt­te­ly ei ol­lut me­nes­tys, mut­ta sit­tem­min pää­kal­lot ovat löy­tä­neet os­ta­jan­sa.

Lue myös: Muo­toi­li­ja Mark­ku Piri: "Ra­kas­tan vä­re­jä ja as­ti­oi­ta"

Marjatta Tapiola: Härkä, 2017, öljy ja tempera kankaalle, 150.5 x 200 cm. Kuva Galerie Forsblom.

Gal­le­ri­an sei­nil­tä kat­so­vat hä­rät, le­vä­tes­sään­kin kah­lit­se­mat­to­mat. Här­kä miel­lyt­tää Mar­jat­taa suu­res­ti, mut­tei tie­toi­ses­ti. Eh­kä osa tai­kaa tu­lee maa­lais­lap­suu­des­ta.

– Osaan lyp­sää. Olen pai­na­nut pos­ke­ni leh­män ma­haa vas­ten ja tun­te­nut na­ve­tan iha­nan ko­dik­kuu­den.

Marjatta Tapiola: Minotauros ja kallo, pljy ja tempera kankaalle, 152 x 152 cm. Kuva Galerie Forsblom.

Här­kä ja leh­mä kuu­lu­vat myös an­tii­kin my­to­lo­gi­aan. Mar­ja­tan töis­sä esiin­tyy Mi­no­tau­ros, jol­la on mie­hen var­ta­lo ja hä­rän pää.

– Mi­no­tau­ros on haus­ka tapa maa­la­ta mie­hiä pa­ne­mat­ta heil­le kas­vo­ja, hän nau­rah­taa ja li­sää maa­lan­neen­sa myös olen­non isän ja äi­din.

Va­pais­sa maa­lauk­sis­saan Mar­jat­ta ta­voit­te­lee nä­ky­mät­tö­miä ku­via. Ne syn­ty­vät kuin il­mes­tyk­set.

Mut­ta hän pi­tää myös muo­to­ku­vis­ta. Tär­keä syy on, et­tä muo­to­ku­va on ai­noa maa­laus, joka to­den­nä­köi­ses­ti mak­se­taan, kos­ka se on ti­lat­tu. Li­säk­si mal­lin kans­sa työs­ken­te­ly on kiin­nos­ta­vaa.

Nuo­re­na hän ei us­kal­ta­nut pu­hua mal­lin kans­sa, ja joku saat­toi nu­kah­taa­kin. Ny­ky­ään ru­pa­tel­laan.

– Muo­to­ku­vas­sa­han ih­mi­sen tu­lee ol­la sa­man­lai­nen kuin mui­den ih­mis­ten koh­da­tes­sa hä­net. Jos hän vai­puu yk­si­näi­syy­teen tai miet­tei­siin­sä, hän on sel­lai­nen, jol­lai­se­na toi­set ei­vät hän­tä näe.

Marjatta Tapiolan maalaama muotokuva eduskunnan puhemies Sauli Niinistöstä herätti valmistuttuaan, vuonna 2013, paljon huomiota. Tapiolaa luonnehdittiin muotokuvamaalauksen perinteen rikkojaksi, mutta suurenmoisella tavalla. Kuva Eduskunta.

Mar­jat­ta Ta­pi­o­lan näyt­te­ly Ga­le­rie Forsb­lo­mil­la Hel­sin­gis­sä on esil­lä 13.8. as­ti: Ga­le­rie Forsb­lom

Lue Mar­jat­ta Ta­pi­o­lan koko haas­tat­te­lu Oma Ai­ka -leh­den nu­me­ros­ta 8-9/2017.

Lue myös: 

Täl­tä näyt­tää tai­tei­li­ja­ta­lo, jos­sa Oi­va Toik­ka ja Kaj Franck ovat asu­neet

Muo­toi­li­ja-tai­tei­li­ja Tee­mu Jär­ven ko­dis­sa nä­ky­vät erä­ret­ket ja rak­kaus luon­toon

Täl­tä näyt­tää muo­ti­suun­nit­te­li­ja Ilo­na Pel­lin yli sa­ta­vuo­ti­as torp­pa Ii­tis­sä