Kuka?

Lau­ra Rei­ni­lä s. 1950 Hel­sin­ki

Kou­lu­tus: VTK, Hel­sin­gin yli­o­pis­to (1972)

Ura: Dip­lo­maat­ti­na ul­ko­a­si­ain­mi­nis­te­ri­ön pal­ve­luk­ses­sa vuo­des­ta 1974 ja uu­des­taan vuo­des­ta 1981. Ul­ko­maan­ko­men­nuk­sia Pa­rii­sis­sa, Mos­ko­vas­sa ja Can­ber­ras­sa.

Suur­lä­het­ti­läs Ki­o­vas­sa (2003-2007) ja Tu­ni­si­as­sa (2007-2010)

Har­ras­tuk­set: Klas­si­nen mu­siik­ki, lii­kun­ta

Se oli rak­kaut­ta en­si­sil­mäyk­sel­lä. Olin tul­lut ul­ko­mi­nis­te­ri­öön töi­hin ja pää­sin heti mu­kaan pik­ku­jou­lui­hin, jot­ka pi­det­tiin Pa­la­ce-ra­vin­to­las­sa. Pik­ku­jou­luis­sa is­tu­ma­pai­kat ar­vot­tiin. Kun as­te­lin pöy­tää­ni koh­den, sii­nä Mat­ti is­tui. Tans­sim­me aa­muun as­ti.

Mies oli ko­mea, seu­ral­li­nen, huo­mi­oi toi­set, osa­si tans­sia ja meil­lä oli pal­jon yh­teis­tä ja­et­ta­vaa. Tun­sin, kuin­ka pos­ki­a­ni kuu­mot­ti. Ajat­te­lin, et­tä kau­he­aa kaik­ki uu­det työ­to­ve­rit nä­ke­vät ra­kas­tu­mi­sen pais­ta­van kas­vois­ta­ni. Kah­dek­san kuu­kau­den ku­lut­tua olim­me jo me­nos­sa nai­mi­siin.

Ul­ko­mi­nis­te­ri­ös­sä mi­kään ei pysy sa­lai­suu­te­na. Olin läh­dös­sä työ­päi­vän pää­tyt­tyä Jo­en­suu­hun vi­hit­tä­väk­si, kun työ­to­ve­ri­ni soit­ti ja tie­si häis­tä­ni. Hän luu­li kui­ten­kin vää­rää mies­tä sul­ha­sek­se­ni. Nau­roin, et­tä älä nyt vain mene hän­tä on­nit­te­le­maan.

Kuo­le­man var­jo

Mie­he­ni ker­toi seu­rus­te­lum­me al­ku­vai­hees­sa, et­tä hän sai­ras­ti pa­ran­tu­ma­ton­ta syö­pää. Otin sel­vää imu­sol­mu­ke­syö­väs­tä ja sain tie­tää, et­tä mies kuo­li­si pian. Ajat­te­lin, et­tä ha­lu­an nai­mi­siin vaik­ka vuo­dek­si, nuo­re­na on us­kal­lus­ta. Saim­me kui­ten­kin elää vii­si vuot­ta yh­des­sä.

Mat­ti sai mi­nis­te­ri­ös­tä ul­ko­maan­ko­men­nuk­sen Os­loon. Kos­ka hä­nen ai­kan­sa oli ra­jal­li­nen ja ura oli hä­nel­le tär­keä, pää­tin seu­ra­ta hän­tä. Jäin pois työs­tä­ni ko­ti­rou­vak­si. Elim­me Os­los­sa kak­si ja puo­li vuot­ta. Sit­ten siir­ryim­me Köö­pen­ha­mi­naan rei­luk­si vuo­dek­si. Köö­pen­ha­mi­nas­sa mei­tä oli jo kol­me. Tyt­tö­vau­va nuk­kui kol­men tun­nin päi­vä­u­net puu­tar­has­sa.

Os­los­sa ol­les­sam­me Ma­tin kun­to al­koi hei­ke­tä. Lää­kä­ri-isä­ni huo­ma­si, kuin­ka mie­he­ni jal­ka al­koi jäy­kis­tyä ja pas­sit­ti hä­net lää­kä­riin. Ma­tin sel­käy­ti­mes­tä löy­tyi kas­vain, joka pois­tet­tiin. Ope­raa­tio an­toi hä­nel­le puo­li­tois­ta vuot­ta li­sä­ai­kaa.

Sil­loin opin, et­tä ter­vey­sa­si­ois­sa on usein ky­sy­mys ter­vey­den­huol­to­hen­ki­lös­tön am­mat­ti­tai­dos­ta. Koh­dal­lem­me sat­tui on­nek­si lää­kä­ri, joka osa­si di­ag­no­soi­da ja löy­tyi hoi­ta­ja, joka osa­si an­taa lää­kä­rin mää­rää­mät hoi­dot. Hän löy­si suo­net, joi­hin an­nos­te­li lääk­keen. Ny­kyi­sin imu­sol­mu­ke­syö­pä on hoi­det­ta­vis­sa, mut­ta sil­loin se ei ol­lut. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia lää­ke­tie­teen ke­hi­tyk­sel­le.

En aja­tel­lut tu­le­vai­suut­ta

Mitä lä­hem­mäk­si kuo­le­ma tuli, sitä voi­mak­kaam­min sen tor­juin. Mi­nul­ta hä­vi­si tar­ve aja­tel­la tu­le­vai­suut­ta. Ajan­ta­ju ty­pis­tyi ly­hy­ek­si. Opin tart­tu­maan kaik­kiin ti­lai­suuk­siin. Jos Ma­tin kun­to vain sal­li, läh­dim­me vaik­ka kat­so­maan vie­rai­lu­ba­let­tia.

Kun mie­hel­lä­ni oli ki­pu­ja, me­nim­me yh­des­sä het­ken yli. Tie­sin eh­kä hän­tä pa­rem­min, et­tä kuo­le­ma on lä­hel­lä. Ih­mi­nen it­se toi­voo niin ko­vas­ti elä­män jat­ku­van.

Ma­tin ju­ris­ti-isä tuli käy­mään meil­lä. Sain teh­dä hä­nen kans­saan kal­man­ha­jui­sen muis­ti­lis­tan, jol­le tuli käyt­töä, kun Mat­ti kuo­li seu­raa­va­na vii­kon­lop­pu­na.

Lau­loin lap­sel­le

Sain ol­la sai­raa­las­sa mie­he­ni kans­sa vii­mei­si­nä het­ki­nä. Mi­nul­le lai­tet­tiin sän­ky Ma­tin vie­reen. Me­nim­me il­lal­la nuk­ku­maan ja pu­he­lin asi­oi­ta. Mat­ti sa­noi: ”Yri­te­tään nuk­kua.” Kun he­rä­sin, en kuul­lut enää hap­pi­lait­teen ko­ri­naa. Mat­ti oli kuol­lut.

Ma­tin vuo­teen vie­rel­lä koin vah­vas­ti Raa­ma­tun sa­nat: ”Mi­nun rau­ha­ni, sen minä an­nan teil­le. En minä an­na niin kuin maa­il­ma an­taa.” Sain sii­nä het­kes­sä rau­han, tur­val­li­suu­den tun­teen.

Sa­no­taan, et­tä ”minä us­kon”, mut­ta mi­nul­le tuli tun­ne: Minä tie­dän. Us­kon­nol­li­sen ko­ke­muk­sen voi­ma yl­lät­ti. Kun odo­tin lää­kä­riä to­te­a­maan mie­he­ni kuo­le­man, syvä rau­ha oli läs­nä. Se kan­toi ja loh­dut­ti mi­nua sil­loin ja sen muis­to on kan­ta­nut ja loh­dut­ta­nut myö­hem­min­kin.

An­na-tyt­tö oli isän kuol­les­sa toi­sel­la vuo­del­la. Hä­nel­le tart­tui sil­loin tut­ti suu­hun. Lau­loin lap­sel­le pal­jon äi­dil­tä­ni op­pi­mia py­hä­kou­lu­lau­lu­ja.

Et­sin loh­du­tus­ta Raa­ma­tus­ta

Koin pal­jon siu­naus­ta. Ih­mi­set aut­toi­vat mei­tä. Hau­ta­jai­set eh­dit­tiin pi­tää en­nen jou­lua. Meis­tä tuli An­nan kans­sa tii­vis per­he.

Kirk­ko­ru­kouk­ses­sa sa­not­tiin, et­tä var­je­le mei­tä pa­has­ta äkil­li­ses­tä kuo­le­mas­ta. Ym­mär­sin, kuin­ka tär­ke­ää oli saa­da val­mis­tau­tua lä­hei­sen kuo­le­maan. Et­sin sai­raa­las­sa Ma­til­le Raa­ma­tus­ta loh­du­tus­ta kuo­le­man lä­hel­lä, mut­ta löy­sin vain oh­jei­ta mi­ten ele­tään. Vas­ta myö­hem­min sain tie­tää, et­tä psal­meis­ta löy­tyy loh­du­tus­ta.

Olen ol­lut on­ne­kas, et­tä ul­ko­maan­työ­pai­kois­sa­ni olen löy­tä­nyt hy­vän seu­ra­kun­nan ja ys­tä­vys­ty­nyt ih­mis­ten kans­sa.

Kun on yk­sin ja van­hem­pa­na vas­tuus­sa ar­jen pyö­ri­tyk­ses­tä, op­pii, et­tei ih­mi­sen tar­vit­se jak­saa kuin yk­si päi­vä ker­ral­laan ja et­tä jo­kai­ses­ta päi­väs­tä löy­tyy ilo­nai­hei­ta. Se voi ol­la vaik­ka au­rin­gon­pais­te tai ys­tä­väl­li­nen sana. Ilo­nai­hei­siin pi­tää tart­tua ja ol­la niis­tä kii­tol­li­nen.

Opin, kuka on ri­kas

Mos­ko­vas­sa olin neu­vos­to­ai­ka­na kir­kos­sa pal­mu­sun­nun­tai­na. Täti an­toi mi­nul­le pis­kui­sen pa­jun­kis­sa­ok­san. Sil­loin koin op­pi­va­ni, kuka on ri­kas ja kuka on köy­hä. Ri­kas on se, joka voi an­taa. Köy­hä on se, jol­la ei ole mi­tään an­net­ta­vaa.

Va­li­tin tyt­tä­rel­le­ni ker­ran ti­lan­net­tam­me: – Si­nul­la ei ole isää ei­kä mi­nul­la ole mies­tä. Sil­loin 10-vuo­ti­as lap­se­ni to­te­si:
– Älä ajat­te­le, mitä si­nul­la ei ole, vaan ajat­te­le, mitä si­nul­la on. Kai­kil­la ei ole An­naa.

Hän oli vii­sas. Asuim­me työ­ni ta­kia Pa­rii­sis­sa, Mos­ko­vas­sa ja Can­ber­ras­sa, jos­sa vie­tin par­haim­mat vuo­te­ni äi­ti­nä. Siel­lä ei ol­lut jul­kis­ta lii­ken­net­tä, jo­ten äi­din au­to oli hyvä asia myös kou­lu­to­ve­reil­le.

Nyt asum­me tyt­tä­re­ni per­heen kans­sa Hel­sin­gis­sä lä­hek­käin ja mi­nul­la on kak­si lap­sen­las­ta.

3 x mot­to

1. Niin kuin on päi­vä­si, niin on voi­ma­si. Her­ra on siu­nan­nut vai­kei­na­kin ai­koi­na ja an­ta­nut voi­mia, tai­toa ja ky­kyä tar­peen mu­kaan.

2. Yli sii­tä, mis­tä ai­ta on ma­ta­lin. Ei pidä kuor­mit­taa it­se­ään vaa­ti­muk­sil­la, joi­ta ei pys­ty täyt­tä­mään.

3. Ra­pa­tes­sa rois­kuu. On usein pa­rem­pi teh­dä jo­tain kuin yrit­tää teh­dä se eri­no­mai­ses­ti, sil­lä sii­hen ei ole ai­na ai­kaa.