Raa­kel ja Nic­ke Lig­nell näyt­tä­vät pu­he­li­mis­taan ku­vaa, jos­sa nau­raa pie­ni tyt­tö naa­ma jau­ho­pö­lys­sä ja kä­det tai­ki­nas­sa. Hän on Raa­ke­lin esi­koi­sen, Pou­joun, kak­si- ja puo­li­vuo­ti­as ty­tär.

– Hä­nel­tä ky­syt­tiin, minä päi­vä­nä hän on hoi­dos­sa­ni. Tie­ten­kin mum­mon­tai­na, hän vas­ta­si, Raa­kel ker­too.

Muul­loin Si­poon-ta­los­sa asus­ta­vat ny­ky­ään Raa­kel, Nic­ke ja kak­si koi­raa. He naut­ti­vat hil­jai­suu­des­ta ja rau­has­ta.

– Vä­lil­lä talo kir­kuu sitä, et­tä siel­tä puut­tuu vii­si las­ta. Niin isoon muu­tok­seen kuin las­ten läh­töön ei totu äk­kiä, Raa­kel to­te­aa.

Nic­kel­le las­ten läh­tö ko­toa on ol­lut tus­kan het­ki. Sil­loin ta­ju­aa, et­tä he oli­vat lai­nas­sa. Hie­noa on, et­tä he ha­lu­a­vat tul­la ta­kai­sin lap­suu­den­ko­tiin ai­na vä­lil­lä. Ko­to­na­kaan ole vie­lä muu­tet­tu mi­tään.

– Van­hem­man nä­kö­kul­mas­ta on vie­lä ki­vam­paa, et­tä lap­sil­lam­me on kes­ke­nään hy­vät, ak­tii­vi­set vä­lit. Si­sa­ruu­den jat­ku­mi­nen on jon­ki­nas­tei­nen sie­lun palk­ka: merk­ki on­nis­tu­mi­ses­ta van­hem­pa­na, Nic­ke sa­noo.

Per­he on mie­le­tön on­ni

Raa­kel muis­taa ai­no­a­na lap­se­na kas­va­neen Nic­ken ha­lun­neen ison per­heen. Ja kyl­lä­hän heil­le suur­per­he kas­voi. Heil­lä on nel­jä yh­teis­tä las­ta, Joel, kak­so­set Greta ja Edith, Eliel ja Pou­jou, jon­ka Nic­ke adop­toi. Nic­ke nau­rah­taa, et­tä per­he­suun­nit­te­lu ei eh­kä ol­lut hal­lin­nas­sa, mut­ta lop­pu hy­vin, kaik­ki hy­vin.

– Per­he on ol­lut mie­le­tön on­ni, jo­ten näin sen piti men­nä. Per­he ei ole vel­voi­te vaan mah­dol­li­suus. Olem­me ai­na viet­tä­neet pal­jon ai­kaa yh­des­sä. Tot­ta kai on ol­lut myös ras­kai­ta vai­hei­ta, ei­kä kaik­ki ole ol­lut au­rin­gon­pais­tet­ta, Nic­ke sa­noo.

Raa­ke­lil­le lap­set ja per­he ovat ol­leet elä­män tär­kein teh­tä­vä. Se ei tar­koi­ta, et­tei­kö hän oli­si töis­sään omis­tau­tu­nut ja kun­ni­an­hi­moi­nen.

– Mut­ta il­man lap­sia oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti sie­tä­mä­tön. Pi­täi­sin it­se­ä­ni hy­vin­kin eri­no­mai­se­na. Nyt ei ole sitä pel­koa.

Kuka päät­tää las­ten hoi­dos­ta?

Raa­kel ja Nic­ke nou­dat­ta­vat iso­van­hem­pi­na nou­dat­ta­vat tar­kas­ti Pou­jou-äi­din sään­tö­jä. Kun pa­rin omat lap­set oli­vat pie­niä, Raa­ke­lin van­hem­mat aut­toi­vat pal­jon hei­dän hoi­ta­mi­ses­saan.

– Nyt hu­vit­taa, et­tä ve­dim­me ki­la­rit, kun he an­toi­vat lap­sil­le jää­te­löä en­nen pää­ruo­kaa, Raa­kel sa­noo.

Nic­ken mie­les­tä ky­sy­mys oli myös sym­bo­li­ses­ta tais­te­lus­ta: ke­nel­lä oli vii­mei­nen sana hei­dän las­ten­sa hoi­ta­mi­ses­sa ja ke­nen sään­nöil­lä men­nään.

Suh­de Nic­ken isään puo­les­taan oli vai­kea. Raa­kel ja Nic­ke miet­ti­vät, et­tä re­pi­vän per­soo­nan ta­ka­na saat­toi pit­kään ol­la muis­ti­sai­raus, jota ei di­ag­no­soi­tu. Nyt he al­ka­vat näh­dä isän ta­paa osoit­taa vä­lit­tä­mis­tään. Tämä kul­jet­ti so­raa, kaa­toi pui­ta ja ra­ken­si. He ei­vät osan­neet osoit­taa tar­peek­si kii­tol­li­suut­ta.

– Koim­me, et­tä meil­lä oli kä­det ja sy­lit täyn­nä pik­ku­lap­sia, ja hän tuli kiuk­kui­se­na so­ra­kuor­man kans­sa. Nyt asi­oi­ta pys­tyy kat­so­maan niin, et­tä kaik­ki oli­vat omis­sa ke­hi­tys­vai­heis­saan, Raa­kel to­te­aa.

Kun­ni­oi­tus ei saa ka­do­ta

Kun omaa ja yh­teis­tä ai­kaa on nyt enem­män, Raa­kel ja Nic­ke viet­tä­vät – edel­leen – pal­jon ai­kaa yh­des­sä ja viih­ty­vät ko­to­na. Yh­tei­sis­tä tans­si­tun­neis­ta vuo­rol­laan Tans­sii täh­tien kans­sa -oh­jel­man fi­naa­lis­sa ki­san­nut pari on haa­veil­lut pit­kään, mut­ta vie­lä sitä ei ole teh­ty. Yh­tei­sen ita­li­an­kurs­sin he aloit­ta­vat tam­mi­kuus­sa. Sii­tä­kin on unel­moi­tu kau­an.

Raa­kel sa­noo, et­tä mo­ni­nai­set ja vaih­te­le­vat työt ovat teh­neet hy­vää. Eri­lai­sis­sa työ­suh­teis­sa hap­pi vaih­tuu, ja pa­ri­suh­de on saa­nut py­syä ko­ti­sa­ta­ma­na.

– Olen saa­nut elää mo­nen­lai­sia vai­hei­ta ja ol­la ai­na oma it­se­ni. Tot­ta kai jous­tam­me ja teem­me komp­ro­mis­se­ja. Ku­kaan­han ei voi täyt­tää toi­sen kaik­kia tar­pei­ta. Ei sel­lais­ta taak­kaa voi lait­taa toi­sel­le.

– Kun­ni­oi­tus ei saa ka­do­ta, vaik­ka oli­sim­me kuin­ka lä­hei­siä. Toi­sen pi­tää an­taa ol­la myös ih­mi­nen, vaik­ka hän on puo­li­so­si, Nic­ke ko­ros­taa.

Jos jos­ta­kin vaih­de­taan mie­li­pi­tei­tä, ai­heet ovat ar­ki­sia, pit­kis­sä lii­tois­sa tut­tu­ja ja hu­vit­ta­vi­a­kin. Ku­ten se, et­tä Nic­ke opet­taa puo­li­sol­leen, mi­ten tis­ki­ko­ne täy­te­tään oi­kein.

– Raa­ke­lil­la on hyvä ita­li­a­lais­muo­rin ää­nen­sä­vy sil­loin, kun riit­tää. Hän sa­noo: Nic­ke, täs­sä ei ole mi­tään, mitä mä en ym­mär­täi­si.

Lue Raa­kel ja Nic­ke Lig­nel­lin laa­ja haas­tat­te­lu Oman Ajan nu­me­ros­ta 16/2018.