Satu Be­ver­ley on asu­nut oma­ko­ti­ta­los­saan Syd­neyn kes­kus­tan tun­tu­mas­sa jo lä­hes vii­si vuo­si­kym­men­tä. Ta­lon veh­reä puu­tar­ha ba­naa­ni­pui­neen ja pal­mui­neen on kuin pala sa­de­met­sää mil­joo­na­kau­pun­gin syk­kees­sä.

– Jee, puu­tar­ha on hiu­kan vil­liin­ty­nyt, mut­ta vil­li on vä­lil­lä emän­tä­kin, Satu Be­ver­ley sa­noo, is­kee sil­mää ja puh­ke­aa her­sy­vään nau­ruun.

Hän nap­paa sy­liin­sä pie­nen chi­hu­a­hua-koi­ran, joka hauk­kuu an­tau­muk­sel­la por­tin ohi kul­ke­nut­ta mies­tä ja koi­raa.

– Chloe, just le­a­ve it, good girl (an­na ol­la, hyvä tyt­tö), hän sa­noo koi­ral­le, joka pai­naa kuo­non­sa emän­tän­sä rin­taa vas­ten tyy­ty­väi­ses­ti tu­his­ten.

Sa­dun pu­hees­sa vi­lah­te­le­vat eng­lan­nin sa­nat. Hän läh­ti Aust­ra­li­aan vuon­na 1970 ai­ko­muk­se­naan ol­la maas­sa kak­si vuot­ta. Lai­va­mat­kal­la hän koh­ta­si ame­rik­ka­lais-eng­lan­ti­lai­sen Alan Be­ver­leyn, jon­ka kans­sa avi­oi­tui pian.

– Asuim­me täs­sä ta­los­sa en­sin vuok­ral­la ja os­tim­me sen sit­ten omak­si. En osaa aja­tel­la asu­va­ni mis­sään muu­al­la.

Kah­den ko­din ar­kea

Nyt Satu asuu isos­sa ta­los­sa yk­sin, sil­lä Alan kuo­li kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten. Chloe on Sa­dun tyt­tä­ren Ali­nan koi­ra, jota Satu hoi­taa Ali­nan ol­les­sa skit­sof­re­ni­an ta­kia sai­raa­las­sa. Ali­nal­la on oma ker­ros­ta­lo­a­sun­to, jos­sa Satu käy nuk­ku­mas­sa koi­ran kans­sa ja hoi­ta­mas­sa Ali­nan kis­saa.

– Nyt Ali­nan sai­raa­la­jak­so on ol­lut poik­keuk­sel­li­sen pit­kä, mut­ta tätä sa­maa, eli vä­lil­lä sai­raa­las­sa ja vä­lil­lä ko­to­na, tämä on ol­lut vii­mei­set kak­si­kym­men­tä vuot­ta, Satu sa­noo.

Ali­na pää­see sai­raa­las­ta vii­kon­lop­pui­sin muu­ta­mak­si tun­nik­si lo­mal­le, jol­loin hän viet­tää usein ai­kaa lap­suu­den­ko­dis­saan.

Hän sai­ras­tui psy­koo­siin 19-vuo­ti­aa­na ja sai skit­sof­re­ni­a­di­ag­noo­sin.

– Vas­ta sil­loin ta­ju­sin, et­tä Ali­nan on­gel­mat oli­vat pal­jon va­ka­vam­pia kuin olin ym­mär­tä­nyt. Ali­nan tei­ni­vuo­sis­ta läh­tien olin ha­vain­nut merk­ke­jä sii­tä, et­tä kaik­ki ei ol­lut kun­nos­sa, Satu ker­too.

Lap­si oli Sa­dun haa­ve. Alan ei ol­lut in­nos­tu­nut. Satu oli Ali­nan syn­ty­es­sä 36-vuo­ti­as kii­rei­nen psy­ko­lo­gi. Alan oli enem­män ko­to­na ja hoi­ti Ali­naa. Usein seu­ra­na oli myös Ala­nin pa­ras ys­tä­vä.

It­se­mur­ha­y­ri­tys ho­tel­lis­sa

Ali­na al­koi pe­lä­tä tul­ta ja tu­li­pa­loa hys­tee­ri­ses­ti noin kuu­si­vuo­ti­aa­na. Syy­tä pel­koon ei ku­kaan tien­nyt, ja se sel­vi­si vas­ta pal­jon myö­hem­min.

– Ali­na oli ja on hy­vin äly­käs, mut­ta hä­nen kou­lu­nu­me­ron­sa ei­vät ol­leet vii­mei­se­nä lu­ki­o­vuon­na hy­viä. Yli­op­pi­las­to­dis­tus oli meil­le kai­kil­le pet­ty­mys, Satu muis­te­lee.

Lu­ki­on jäl­keen Ali­na aloit­ti sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­not, joi­den ete­ne­mi­nen oli tak­kuis­ta.

Yh­te­nä il­ta­na tul­tu­aan myö­hään ko­tiin töis­tä Satu ih­met­te­li, mik­sei Ali­na ol­lut ko­to­na. Sel­vi­si, et­tä hän oli men­nyt ho­tel­liin Syd­neys­sä.

– Mi­nul­le hän sa­noi, et­tä kaik­ki on kun­nos­sa ja et­tei tar­vit­si­si ol­la huo­lis­saan. Naa­pu­rim­me ker­toi Ali­nan käyt­täy­ty­neen ai­em­min päi­väl­lä omi­tui­ses­ti ja pu­hu­neen de­mo­neis­ta. Sil­loin pel­kä­sin, et­tä Ali­na te­kee jo­tain it­sel­leen.

Naa­pu­rin avul­la Satu sai sel­vil­le Ali­nan olin­pai­kan. Sel­vi­si, et­tä ty­tär oli yrit­tä­nyt tap­paa it­sen­sä veit­sel­lä, mut­ta ei ol­lut löy­tä­nyt oi­ke­aa suon­ta ran­tees­taan. Satu vei hä­net sai­raa­laan, jos­sa hä­nel­lä di­ag­no­soi­tiin syvä ma­sen­nus ja myö­hem­min skit­sof­re­nia, jo­hon mää­rät­tiin vah­vat lääk­keet.

– Ali­na oli pys­ty­nyt peit­tä­mään kai­ken jopa mi­nul­ta. Muis­tin, et­tä tein it­se sa­moin, kun olin pa­ri­kymp­pi­se­nä niin ma­sen­tu­nut, et­tä yri­tin it­se­mur­haa. En ker­to­nut ke­nel­le­kään mi­tään, Satu sa­noo.

Kyy­ne­leet klov­nin naa­ma­rin ta­ka­na

Satu ta­ju­si, et­tä Ali­na oli toi­mi­nut mur­hei­den suh­teen sa­mal­la ta­val­la kuin hän it­se.

– Sul­jen laa­tik­koon kai­ken, mitä en voi kä­si­tel­lä. En näy­tä, et­tä on huo­lia, vaan olen ai­na po­si­tii­vi­nen ja nau­ran pal­jon. Kuin oli­si klov­nin naa­ma­ri, joka ai­na nau­raa, ei­kä ku­kaan tie­dä mitä naa­ma­rin ta­ka­na ta­pah­tuu, Satu ku­vai­lee.

Hän myön­tää myös Ali­nan edel­leen te­ke­vän niin.

– Ali­na te­kee kaik­ken­sa peit­tääk­seen vai­keim­mat het­ken­sä. Hän ei ha­lu­ai­si huo­les­tut­taa mi­nua.

Aluk­si Satu ei pu­hu­nut ke­nel­le­kään Ali­nan sai­rau­des­ta.

– Vas­ta vuo­sia Ali­nan sai­ras­tu­mi­sen jäl­keen me­nin mu­kaan ver­tais­tu­ki­ryh­miin ja ta­ju­sin, mi­ten tär­ke­ää on pu­hua.

Ver­tais­ryh­mäs­sä voi pu­hua tur­val­li­ses­sa il­ma­pii­ris­sä ih­mi­sil­le, joil­la on sa­man­lai­sia ko­ke­muk­sia ja sik­si ky­kyä ym­mär­tää, mis­tä pu­hut.

Satu on ker­to­nut Ali­nan sai­rau­des­ta myös ys­tä­vil­leen ja tut­ta­vil­leen.

– En ju­lis­ta joka ti­lan­tees­sa, et­tä olen omais­hoi­ta­ja ja skit­sof­ree­ni­kon äi­ti, mut­ta on pa­rem­pi ol­la avoin kuin pei­tel­lä asi­aa. Mie­len sai­raus ei ole hä­peä, ei­kä sa­lai­lu pois­ta sai­raut­ta.

Omat tar­peet toi­sel­la si­jal­la

Ali­nan sai­raus on tuo­nut Sa­dun elä­mään pal­jon ra­joit­tei­ta.

– Ali­na on ai­na yk­kös­si­jal­la. Omat tar­pee­ni ovat tois­si­jai­sia. Pa­him­mil­la het­kil­lä ei ole va­raa tun­tei­siin, pi­tää vain toi­mia ja lait­taa omat tun­teet luk­ko­jen taak­se, kos­ka muu­ten la­maan­tuu.

Pa­ho­ja ti­lan­tei­ta on riit­tä­nyt. Satu sa­noo lo­pet­ta­neen­sa Ali­nan it­se­mur­ha­y­ri­tys­ten las­ke­mi­sen.

– Mi­nun on pi­tä­nyt op­pia elä­mään sen kans­sa, et­tä jo­nain päi­vä­nä Ali­na eh­kä te­kee it­se­mur­han. Toi­von, et­tei sitä päi­vää kos­kaan tule. Mut­ta se saat­taa tul­la, en­kä minä voi sitä es­tää. Olen tu­ke­na ja apu­na niin pal­jon kuin voin, mut­ta Ali­na te­kee it­se va­lin­tan­sa.

Satu on op­pi­nut myös sen, et­tä jak­saak­seen omais­hoi­ta­ja­na hän tar­vit­see omaa ai­kaa.

– Omas­ta jak­sa­mi­ses­ta on huo­leh­dit­ta­va. Jos en pidä it­ses­tä­ni huol­ta, en voi aut­taa Ali­naa­kaan. Ali­na ha­lu­aa, et­tä mi­nul­la on myös oma elä­mä.

Voin ol­la Ali­nal­le vain läs­nä

Omaa ai­kaa Sa­dul­le ovat eri­tyi­ses­ti ul­ko­maan­mat­kat, joi­den ajak­si hän jär­jes­tää Ali­nal­le mah­dol­li­sim­man hy­vät tu­ki­toi­met. Vä­lil­lä he te­ke­vät yh­tei­siä mat­ko­ja.

– Huo­li on läs­nä ai­na, mut­ta olen mat­kal­la hy­väl­lä omal­la­tun­nol­la, kos­ka olen teh­nyt par­haa­ni.

Mat­ka Ete­lä-Ame­rik­kaan muu­ta­ma vuo­si sit­ten päät­tyi huo­nos­ti. Satu sai­ras­tui mat­kal­la vuo­ris­to­tau­tiin ja oli sai­raa­las­sa kriit­ti­ses­sä ti­las­sa.

– Mie­les­sä­ni ta­koi vain, et­ten voi kuol­la, kos­ka Ali­na tar­vit­see mi­nua, ja on­nek­si sel­vi­sin hen­gis­sä.

Ali­nan voin­ti on jat­ku­vas­ti mel­kois­ta vuo­ris­to­ra­taa. Ti­lan­teet voi­vat vaih­del­la toi­veik­kuu­des­ta sy­vim­pään synk­kyy­teen sa­la­man­no­pe­as­ti.

– Voin vain ol­la läs­nä. En ha­lua me­net­tää toi­vo­a­ni, sil­lä hoi­to­muo­dot ja lää­ke­tie­de ke­hit­ty­vät koko ajan. Mut­ta to­tuus on, et­tä ai­noa syy mik­si Ali­na ei ole vie­lä tap­pa­nut it­se­ään on se, et­tei hän ha­lu­ai­si tuot­taa mi­nul­le niin suur­ta tus­kaa.

Piir­rän, kir­joi­tan ja teen ko­ru­ja

Ali­na ei ole jak­sa­nut suo­rit­taa lop­puun opin­to­jaan. Pa­rem­pa­na jak­so­na hän on pa­lan­nut yli­o­pis­to-opin­to­jen pa­riin, mut­ta stres­si on käy­nyt yli­voi­mai­sek­si. Kak­si­kym­men­tä vuot­ta elä­mää ovat ryt­mit­tä­neet sai­raa­la­jak­sot, jot­ka kes­tä­vät pa­ris­ta vii­kos­ta puo­leen vuo­teen.

Ali­na on lah­ja­kas piir­tä­jä ja piir­tää pal­jon sil­loin, kun jak­saa kes­kit­tyä. Hän te­kee ko­ru­ja, joi­ta myy verk­ko­kau­pas­sa ja myy­jäi­sis­sä. Piir­rok­sis­sa nä­kyy hä­nen synk­kyy­teen­sä ja epä­toi­von­sa.

Piir­rok­sia ja maa­lauk­sia on myös kol­me vuot­ta sit­ten jul­kais­tus­sa oma­e­lä­mä­ker­ral­li­ses­sa kir­jas­sa The Girl in the Mir­ror (Tyt­tö pei­lis­sä). Suo­men­nos on val­mis­tu­mas­sa, ja se tu­lee myyn­tiin Suo­mes­sa myö­hem­min tänä vuon­na.

– Kir­joi­tin kir­jan sa­la­ni­mel­lä Lumi Win­ter­son, kos­ka en ol­lut riit­tä­vän roh­kea ker­to­ak­se­ni ta­ri­naa­ni ni­mel­lä­ni. Sain niin hy­vää pa­lau­tet­ta, et­tä us­kal­sin pal­jas­taa, et­tä olen kir­joit­ta­ja, Ali­na ker­too.

Ha­lu­an vä­hen­tää en­nak­ko­luu­lo­ja

Ta­va­tes­sam­me Ali­na on päi­vä­lo­mal­la sai­raa­las­ta ja juo Coca-Co­laa Sa­dun puu­tar­has­sa. Chloe tu­hi­see emän­tän­sä sy­lis­sä.

– Kir­ja ei oli­si ol­lut mah­dol­li­nen il­man äi­din pa­nos­ta. Hän on pa­ras tu­ki­ja­ni ja on myös ai­na ol­lut pa­ras ys­tä­vä­ni. Olen erit­täin on­nel­li­nen, et­tä äi­ti on ai­na ol­lut tu­ke­na­ni.

Kir­ja on ko­ko­el­ma ta­ri­nan­pät­kiä Ali­nan elä­män var­rel­ta. Eri­tyi­ses­ti se ker­too sii­tä, mil­lais­ta on elää mie­li­sai­rau­den kans­sa. Ali­nan ta­voit­tee­na on vä­hen­tää en­nak­ko­luu­lo­ja ja hä­pe­ä­lei­maa.

– Kir­ja on myös ker­to­mus sii­tä, mi­ten tär­ke­ää pu­hu­mi­nen on. Suo­mes­sa ke­hi­tet­ty avoi­men di­a­lo­gin me­ne­tel­mä on aut­ta­nut mi­nua pal­jon enem­män kuin lääk­keet, vaik­ka lääk­keet­kin ovat tär­kei­tä, kos­ka il­man nii­tä en pär­jäi­si.

Avoi­men di­a­lo­gin me­ne­tel­mä pyr­kii pa­neu­tu­maan kes­kus­te­lun kei­noin syi­hin, jot­ka ovat saa­neet ai­vot suo­jaa­maan miel­tä traa­gi­sil­ta ta­pah­tu­mil­ta.

Rais­kaus oli syy tu­len pel­koon

Ali­nan koh­dal­la jäl­jet joh­ta­vat 34 vuo­den taak­se. Rei­lut kym­me­nen vuot­ta sit­ten tai­de­te­ra­pi­as­sa sel­vi­si, et­tä hän oli ko­te­loi­nut mie­les­tään muis­tot sii­tä, et­tä hä­nen isän­sä pa­ras ys­tä­vä rais­ka­si hä­net, kun hän oli kuu­si­vuo­ti­as. Kak­si psy­ki­at­ria on to­dis­ta­nut muis­ti­ku­vien ai­tou­den.

– Pääl­lim­mäi­se­nä oli kau­hun tun­ne, et­tä joku oli teh­nyt pa­haa lap­sel­le­ni ja uhan­nut tap­paa mi­nut ja Ala­nin mur­ha­pol­tos­sa, jos Ali­na kos­kaan ker­too ta­pah­tu­nees­ta. Täs­sä oli syy Ali­nan hys­tee­ri­seen tu­len ja tu­li­pa­lon pel­koon, Satu sa­noo.

Hän oli­si men­nyt te­ke­mään po­lii­sil­le ri­ko­sil­moi­tuk­sen, jos oli­si saa­nut tie­tää rais­kauk­ses­ta sil­loin kun se ta­pah­tui.

– Lii­an pal­jon ai­kaa oli ku­lu­nut, ja Ali­na oli ta­pah­tu­neen il­mi tul­les­sa hy­vin huo­nos­sa kun­nos­sa. Asi­an vat­vo­mi­ses­ta ei oli­si seu­ran­nut mi­tään po­si­tii­vis­ta. Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, et­tä Ali­na tus­kin oli ai­noa uh­ri. Il­mei­ses­ti mie­hen vai­mo tie­si ta­pah­tu­nees­ta, Satu poh­tii.

Ali­na ei ha­lua pu­hua hy­väk­si­käy­tös­tä, mut­ta ker­too muis­ton kir­jas­saan.

Olen saa­nut si­säl­le­ni rau­han

Ali­na täyt­ti tam­mi­kuus­sa 40 vuot­ta.

– Tun­tuu, et­tä vii­mein tie­dän, kuka olen, ei tar­vit­se enää et­siä. Ta­val­laan olen saa­nut rau­han si­säl­le­ni, Ali­na ku­vai­lee tun­tei­taan.

Mie­li­a­la on sil­ti synk­kä.

– Nyt en saa iloa mis­tään, en ole toi­vei­kas en­kä näe tu­le­vai­suut­ta.

Ta­paa­mi­sem­me jäl­keen Ali­na lä­het­tää vies­tin:

”Toi­von, et­tä uu­si lää­ke aut­taa ti­lan­net­ta­ni. Olen kir­joit­ta­mas­sa Tyt­tö pei­lis­sä -kir­jaan päi­vi­tys­tä ja ha­lu­an ot­taa sii­tä uu­den pai­nok­sen. Toi­von, et­tä kir­ja­ni an­taa toi­voa mie­li­sai­rau­den kans­sa elä­vil­le ja hei­dän lä­hei­sil­leen ja olen iloi­nen, et­tä kir­jaa on käy­tet­ty suo­si­tel­tu­na oheis­lu­ke­mis­to­na sai­raan­hoi­ta­jien kou­lu­tuk­ses­sa Aust­ra­li­as­sa.”

Ali­na vas­taa mie­lel­lään yh­tey­de­not­toi­hin (eng­lan­nik­si) ja an­taa li­sä­tie­to­ja The Girl In The Mir­ror -kir­jas­ta:
lu­mi­win­ter­son@ya­hoo.com.au ja Fa­ce­boo­kis­sa: www.fa­ce­book.com/lu­mi­win­ter­son/