Taru Yli­mä­en, 55, ko­ru­har­ras­tus al­koi sat­tu­mal­ta. Kah­dek­san vuot­ta sit­ten opet­ta­ja­na työs­ken­te­le­vän Ta­run työ­pai­kal­la jär­jes­tet­tiin ho­pe­a­ko­ru­kurs­si.

– Kurs­si kes­ti kak­si päi­vää, ja en­sim­mäi­sen päi­vän jäl­keen olin val­mis heit­tä­mään ko­ru­pih­dit sei­nään. Toi­sen päi­vän päät­teek­si tun­ne oli­kin ihan toi­sen­lai­nen. Sii­tä se läh­ti.

Taru on ai­na pi­tä­nyt it­se­ään an­ti-kä­si­työ­ih­mi­se­nä. Var­sin­kaan om­pe­lu­ko­ne, lan­ka ja neu­la ei­vät ole hou­ku­tel­leet te­ke­mään. Ho­pea sy­tyt­ti in­non.

Taru hankkii materiaalit ja työkalut pääasiassa netistä. Hän käyttää materiaalina myös romuhopeaa.

Mika Pollari

En­sin koru haas­toi

Ta­rul­la tai­si ol­la kurs­sin en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä vää­rän­ko­koi­set pih­dit. Sik­si työ ei su­ju­nut. Hän ko­ros­taa­kin, et­tä oi­ke­at työ­vä­li­neet ovat tär­ke­ät.

Al­ku oli han­ka­la myös sik­si, et­tä Taru va­lit­si en­sim­mäi­sek­si työk­si haas­ta­van ko­run. Opet­ta­ja va­roit­te­li, mut­ta Taru oli päät­tä­nyt teh­dä ky­sei­sen Oi­li-ni­mi­sen pak­sun ket­jun.

– Pak­su lan­ka on han­ka­lam­paa työs­tää kuin ohut, jo­ten en täs­sä­kään koh­taa aloit­ta­nut hel­poim­mas­ta pääs­tä.

Taru tekee korut yleensä alusta alkaen itse.

Mika Pollari

Tai­to tuo li­sää in­toa

Ho­pe­a­ko­ru­jen maa­il­ma tun­tui omal­ta ja vei mu­ka­naan. Kun Taru huo­ma­si, et­tä tai­dot kas­voi­vat, in­nos­tus­kin kas­voi.

– Pi­dän to­del­la pal­jon myös suun­nit­te­lus­ta. Sii­nä saa ol­la luo­va. Kun joku an­taa ide­an tai ku­van mal­lis­ta, nau­tin suun­nat­to­mas­ti, kun poh­din, mi­ten saan sii­tä ko­run ai­kai­sek­si.

Ho­pe­aa on työs­tet­ty myös kan­sa­lai­so­pis­ton kurs­sil­la. Siel­lä ko­ru­ja teh­tiin ho­pe­a­le­vys­tä.

– Le­vyä voi kä­si­tel­lä mo­nel­la eri ta­val­la. En­sim­mäi­nen le­vys­tä teh­ty työ­ni oli sor­mus.

Ho­pe­a­ko­ru­jen pe­ru­sai­nek­set ovat levy ja lan­ka. Lan­gas­ta kier­re­tään lenk­ke­jä eri pak­sui­sil­la pui­koil­la. Le­vys­tä teh­tä­es­sä tar­vi­taan usein juot­ta­mal­la teh­ty­jä lii­tok­sia.

joka kesä kurs­sil­la

Taru käy joka kesä Kan­kaan­pään opis­tos­sa eri­lai­sel­la ho­pe­a­ko­ru­kurs­sil­la. Opis­tol­la ol­laan viik­ko ja teh­dään ko­ru­ja opet­ta­jan oh­jauk­ses­sa mut­ta it­se­näi­ses­ti ja omis­ta ai­heis­ta.

– Me­nen kurs­sil­le en­nen kaik­kea tyh­jen­tä­mään pää­ni kai­kis­ta aja­tuk­sis­ta.

Ar­jen lo­mas­sa Taru te­kee ko­ru­ja sekä ko­to­na et­tä ys­tä­vän työ­pa­jal­la. Se on ra­ken­net­tu na­ve­tan vin­til­le, ja siel­lä voi teh­dä tu­li­töi­tä. Juot­ta­mi­seen tar­vi­taan tu­li­työ­ti­la. Ko­to­na Taru voi teh­dä mui­ta työ­vai­hei­ta.

Ys­tä­vän vin­til­lä käy kym­me­ni­sen ho­pe­a­töi­tä har­ras­ta­vaa nais­ta. Taru käy pa­jal­la suun­nil­leen ker­ran vii­kos­sa. Yh­tei­söl­lä on myös Fa­ce­book-ryh­mä, jos­sa vaih­de­taan ide­oi­ta ja aja­tuk­sia.

Viime kesänä tein kutomalla todella ohuesta langasta kaulakorun. Se on todella työlästä ja vei kaksi kokonaista päivää.

Mika Pollari

Yh­tei­sö saa viit­si­mään

Taru ker­too, et­tä ko­ru­ja voi teh­dä tie­tys­ti yk­sin, mut­ta har­ras­tuk­seen liit­tyy myös so­si­aa­li­nen puo­li.

– On mu­ka­va so­pia ta­paa­mi­sia. Sil­loin har­ras­tuk­sen pa­riin tu­lee läh­det­tyä myös sil­loin, kun ei oi­kein viit­si­si tai jak­sai­si. Jäl­ki­kä­teen­hän sitä on ai­na tyy­ty­väi­nen, et­tei jää­nyt ko­tiin.

Vaik­ka pa­jal­la ol­laan yh­des­sä, it­se ko­run te­ke­mi­seen pi­tää kes­kit­tyä sa­tap­ro­sent­ti­ses­ti.

Sil­loin Taru ei ajat­te­le muu­ta.

– Ho­pe­an pa­ris­sa olen pääs­syt naut­ti­maan kä­sil­lä te­ke­mi­ses­tä. Sii­nä unoh­tu­vat myös työ­a­si­at to­taa­li­ses­ti, Taru ker­too.

Taru te­kee ko­ru­ja

✽ It­sel­leen, tyt­tä­ril­leen, ys­tä­vil­leen ja lah­jak­si ja ti­lauk­ses­ta

✽ jos­kus koru syn­tyy tun­nis­sa, työ­lääm­pi vie pari päi­vää

✽ ne­tis­tä ti­la­tuis­ta ma­te­ri­aa­leis­ta ja ro­mu­ho­pe­as­ta

✽ omien ide­oi­den­sa poh­jal­ta

✽ kau­la­ko­ru­ja, ran­ne­ko­ru­ja ja sor­muk­sia