Kun Anu Pen­so­la, 45, avaa lam­po­lan por­tin, hän saa rap­su­tuk­sia kai­paa­vat lam­paat vä­lit­tö­mäs­ti ym­pä­ril­leen.

– Lam­paat ovat ai­van iha­nia elä­miä, niin lem­pei­tä, Anu sa­noo 15 lam­paan ym­pä­röi­mä­nä.

Hä­nen yl­lään on omien lam­pai­den vil­las­ta it­se ku­dot­tu ja kas­vi­vär­jät­ty neu­le. Kuin­kas muu­ten­kaan – hä­net­hän tun­ne­taan par­hai­ten kä­si­työ­kir­jois­taan ja kä­den­tai­to-oh­jel­ma Ra­tu­las­ta. Hän myös työs­ken­te­li Suu­ri Kä­si­työ -leh­den pää­toi­mit­ta­ja­na 2008–2010 ja sen jäl­keen pää­toi­mit­ti ja kus­tan­si Ko­to­li­ving-kä­si­työ­leh­teä.

– Ko­to­li­vin­gin vel­ko­ja mak­soin kau­an, mut­ta se­kin ko­ke­mus oli tär­keä.

Lam­po­lan ta­ka­na on ai­taus Bruno-pos­sul­le, 15 ka­nal­le ja kah­del­le jät­ti­ka­nil­le. Kak­si he­vos­ta asus­taa naa­pu­ri­ti­lal­la. Ka­nan­mu­nia tu­lee kym­men­kun­ta päi­väs­sä. Nii­tä riit­tää hy­vin myyn­tiin­kin.

Si­säl­lä ta­los­sa mei­tä ter­veh­tii vii­si kis­saa. Koi­rat Anu on lait­ta­nut vie­rai­lun ajak­si ylä­ker­taan, kos­ka toi­nen koi­ris­ta, Es­pan­jas­ta pe­las­tet­tu El­sa, aris­te­lee vie­rai­ta.

Vie­lä ker­ran äi­dik­si

Vaik­ka Anu on ai­nut tien­nyt ha­lu­a­van­sa asua maal­la ja teh­dä tai­det­ta, on pi­tä­nyt kul­kea pit­kä mat­ka en­nen ny­ky­ti­lan­teen tuo­maa rau­haa ja har­mo­ni­aa.

– Hain ta­loa maal­ta ja kun saa­vuin tä­män ta­lon pi­haan, aloin it­keä. Tie­sin löy­tä­nee­ni mi­nul­le ja lap­sil­le uu­den ko­din. Ta­los­sa oli asu­nut vain yk­si per­he en­nen mei­tä ja ta­lon hen­ki tun­tui oi­ke­al­ta.

Anu muut­ti 40-lu­vul­la ra­ken­net­tuun ta­loon kah­den lap­sen­sa ja eläin­ten kans­sa. Lap­set Ii­nes ja Nooa asui­vat joka toi­sen vii­kon Hel­sin­gis­sä isän­sä Art­tu Har­kin luo­na. Sama jär­jes­te­ly toi­mii edel­leen.

– Olin kai­van­nut ir­ti­ot­toa, en­kä tun­te­nut olo­a­ni enää ko­toi­sak­si en­ti­ses­sä roo­lis­sa­ni. Olin ih­mis­ten sil­mis­sä tie­tyn­lai­nen, ja kai­pa­sin yk­si­no­loa.

Hän oli päät­tä­nyt viet­tää lop­pu­e­lä­män­sä il­man pa­ri­suh­det­ta, mut­ta toi­sin kävi. Ys­tä­vä esit­te­li Anun ja puu­sep­pä­nä työs­ken­te­le­vän Jani Pen­so­lan sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä he voi­si­vat teh­dä töi­tä yh­des­sä.

Pari ra­kas­tui. Nai­mi­siin he me­ni­vät 2016 ja sa­ma­na vuon­na syn­tyi Ilo­na.

– Äi­dik­si tulo yli 40-vuo­ti­aa­na tun­tui iha­nal­le. En voi­nut ym­mär­tää joi­den­kin ih­mi­sen ih­met­te­lyä sii­tä, kuin­ka jak­san läh­teä pik­ku­lap­si­ar­keen juu­ri, kun van­hem­mat lap­set ovat ai­kuis­tu­mas­sa.

Tär­kein­tä on tai­teen te­ke­mi­nen

Anu val­mis­tui ku­va­tai­tei­li­jak­si 42-vuo­ti­aa­na ja tai­teen te­ke­mi­nen on hä­nen pää­työn­sä. Hel­mi­kuus­sa hä­nel­lä oli myyn­ti­näyt­te­ly Es­poon kult­tuu­ri­kes­kuk­ses­sa. Myös en­sim­mäi­nen oma las­ten ru­no­kir­ja Ap­pel­sii­ni­kuu il­mes­tyi vii­me kuus­sa.

– Olen yrit­tä­nyt sii­vo­ta mui­ta asi­oi­ta pois, jot­ta saan ai­kaa tai­teen te­ke­mi­sel­le. Se on se, mitä olen ai­na ha­lun­nut teh­dä, ja mi­nun oi­kea työ­ni.

Töi­tä on pi­tä­nyt teh­dä myös oman pään si­säl­lä. Anu sa­noo kär­si­neen­sä hui­ja­ri­synd­roo­mas­ta, jos­sa ih­mi­nen us­koo saa­vut­ta­neen­sa asi­oi­ta kuin sat­tu­mal­ta, ei osaa­mi­sen pe­rus­teel­la. Pai­nei­ta on tul­lut myös muil­ta ih­mi­sil­tä.

– Olen ai­na ol­lut vä­hän ou­to lin­tu, ei­kä tie­ni tai­tei­li­jak­si kul­ke­nut pe­rin­teis­tä reit­tiä. Tut­kin­non suo­rit­ta­mi­nen muut­ti omaa suh­tau­tu­mis­ta, ja on­han sil­lä iso mer­ki­tys myös apu­ra­ho­ja ha­et­ta­es­sa.

Vä­hän ruu­tu­ai­kaa

Mo­nel­le luo­van työn te­ki­jäl­le tyy­pil­li­seen ta­paan Anu on herk­kä ais­ti­maan asi­oi­ta ja tun­tee vah­vas­ti.

– Olen herk­kä ih­mi­sil­le, ja mi­nun pi­tää toi­pua ih­mis­pal­jou­des­ta omas­sa rau­has­sa­ni. Sik­si­kin maal­la asu­mi­nen so­pii mi­nul­le. Voin maa­doit­tua tääl­lä.

Hän ajat­te­lee, et­tä ny­ky­ter­mien mu­kaan hän­tä voi ku­va­ta eri­tyis­her­käk­si. On ol­lut hel­pot­ta­vaa ym­mär­tää, et­tei eri­lai­suu­den ko­ke­mus joh­du­kaan sii­tä, et­tä oli­si vai­kea ih­mi­nen. On vain herk­kä.

– Vas­ta ai­kui­se­na oi­val­sin, et­tä tämä on mi­nun ta­pa­ni ko­kea maa­il­ma. Ei­vät kaik­ki ke­laa asi­oi­ta ku­ten minä.

Herk­kyy­den kään­tö­puo­le­na on tai­pu­mus yli­a­na­ly­soi­da ja huo­les­tua yli äy­räi­den. Pa­him­pi­na ai­koi­na nuk­ku­mi­nen oli vai­ke­aa ja ajoit­tain hän­tä vai­va­si­vat yöl­li­set kau­hu­koh­tauk­set. Me­di­taa­tio ja neu­rop­las­ti­set har­joi­tuk­set, jois­sa ai­voi­hin luo­daan uu­sia yh­teyk­siä, ovat aut­ta­neet pi­tä­mään mie­len ta­sa­pai­nos­sa.

– Olen teh­nyt it­se­ni kans­sa pal­jon töi­tä. Nyt tie­dän, kuka olen.

Mie­len­rau­haa vaa­li­taan ko­to­na mo­nin ta­voin. 3,5-vuo­ti­as Ilo­na ei vie­tä ai­kaa ruu­dun ää­res­sä, ja Anu huo­leh­tii myös sii­tä, et­tä oma kän­nyk­kä me­nee kiin­ni joka il­ta puo­li kym­me­nel­tä.

Isän kuo­le­ma muut­ti asi­oi­ta

Kun Anu oli pie­ni, isä vei Anua ja kah­ta nuo­rem­paa si­sa­rus­ta met­sään. Met­säs­tä tuli lap­sil­le luon­tai­nen paik­ka ol­la. Anu oli isän tyt­tö ja isän äkil­li­nen kuo­le­ma vain 63-vuo­ti­aa­na vuon­na 2011 oli kova is­ku.

Isä, ri­kos­kir­jai­li­ja Mat­ti Yr­jä­nä Jo­en­suu, era­koi­tui lop­pu­vuo­si­naan. Yh­tey­den­pi­to oli vä­häis­tä ja eri­mie­li­syyk­si­ä­kin oli. Anu on kui­ten­kin vuo­sien myö­tä op­pi­nut ym­mär­tä­mään haas­ta­vaa isään­sä pa­rem­min.

– Kai­paan isää pal­jon ja pu­hum­me hä­nes­tä usein.

Isän kuo­le­ma muut­ti mo­nia asi­oi­ta. Tuli ym­mär­rys, et­tä unel­mat on to­teu­tet­ta­va nyt.

– Aloi­tin tai­de­o­pin­not ja vas­ta isän kuo­le­man jäl­keen us­kal­sin al­kaa kir­joit­taa.

Maa­ta jal­ko­jen al­la

Elä­mäs­sä tär­ke­äl­le tun­tuu nyt hen­ki­nen ja fyy­si­nen hy­vin­voin­ti.

– Ha­lu­an ol­la kuu­si­kymp­pi­se­nä hy­väs­sä kun­nos­sa ja ta­sa­pai­nos­sa it­se­ni kans­sa.

Ikä­vuo­siin Anu ei juu­ri­kaan kiin­ni­tä huo­mi­o­ta, mut­ta las­ten suu­ret ikä­e­rot ha­vah­dut­ta­vat sil­loin täl­löin.

– Pi­dän it­se­ä­ni nuo­re­na, mut­ta päi­vä­ko­dis­sa olen van­hem­pi kuin muut van­hem­mat. Toi­saal­ta isot lap­set ovat koh­ta jo omil­laan ja heil­le olen nuo­ri äi­ti.

Ny­kyi­ses­tä sees­tei­syy­des­tä Anu an­taa kii­tok­sen mie­hel­leen, ja asuin­pai­kal­leen luon­non kes­kel­lä. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä van­has­sa ta­los­sa riit­tää­kin puu­haa – ja epä­toi­von het­kiä. Jä­te­ve­si­jär­jes­tel­mä on vas­ta uu­sit­tu ja seu­raa­vak­si on uu­sit­ta­va ve­si­kai­vo.

– Ilo­na osaa­kin jo ky­syä: ’kos­ka men­nään ul­ko­pe­sul­le’, jos vet­tä ei ole. Sil­loin su­la­tan vet­tä pa­das­sa pi­hal­la.

Elä­mä Rön­nin ti­lal­la Ja­nin kans­sa on ol­lut eheyt­tä­vää. Pa­ris­kun­ta on yh­des­sä hyvä tii­mi ja ja­kaa sa­man ar­vo­maa­il­man.

– Viih­dym­me ko­to­na, ei­kä mi­nun tar­vit­se erik­seen läh­teä luon­toon tai har­ras­tuk­siin. Mi­nul­la on maa­ta jal­ko­je­ni al­la ja näen vuo­de­nai­ko­jen kier­ron.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 3/20.