Kiih­ke­äl­lä 1970-lu­vul­la muu­an nuo­ri ame­rik­ka­lai­nen tans­si it­sen­sä koko maa­il­man tie­toi­suu­teen Sa­tur­day Night Fe­ver -elo­ku­vas­sa säih­ky­vien dis­ko­pal­lo­jen al­la. Hie­man yl­lät­tä­en suo­men­ruot­sa­lai­nen ver­sio sa­mas­ta säh­kö­jä­nik­ses­tä löy­tyy rän­tä­sa­tei­se­na maa­nan­tai­na Tuk­hol­mas­ta.

– Mä olen John Tra­vol­ta, huu­dah­taa Ma­ria Sid,
49, ja ket­kut­taa len­nok­kaas­ti lan­tei­taan Fo­tog­ra­fis­ka-
mu­se­on ylä­ker­ras­sa.

Pyö­räh­dyk­set ovat vauh­dik­kai­ta ja kat­se luja ta­voit­ta­es­saan ka­me­ran. Ta­sai­se­na hak­kaa­va nau­ru on näyt­te­li­jän nau­rua, mut­ta yh­tä kaik­ki sel­lais­ta, et­tä hy­vän­tuu­li­nen ener­gia le­vi­ää koko seu­ru­ee­seen.

Tätä lie­nee ka­ris­ma.

Työ­ka­ve­rei­na Ab­ba-le­gen­dat

Ma­ria Si­din an­si­o­lu­et­te­lo rön­syi­lee mo­neen suun­taan. Hän on näy­tel­lyt My Fair Lady -mu­si­kaa­lin pää­o­san mut­ta myös oh­jan­nut sa­mai­sen te­ok­sen. Kii­nas­sa hän on käy­nyt oh­jaa­mas­sa Play Me -mu­si­kaa­lin, Tuk­hol­mas­sa Kris­ti­na från Duf­ve­må­lan, Hel­sin­gis­sä 1800-
lu­ku­lais­ta oop­pe­raa. Ko­ti­maan tv-ruu­duis­sa Ma­ria on juon­ta­nut niin kok­ki­oh­jel­mia kuin tuo­ma­roi­nut ky­ky­je­net­sin­tä­kil­pai­lu­ja.

Täl­lä het­kel­lä Ma­ri­an ai­sa­pa­rei­na työs­ken­te­le­vät Ab­ba-le­gen­dat Björn Ul­va­eus ja Ben­ny An­ders­son, joi­den kä­si­a­laa on syk­syl­lä Hel­sin­gin Svens­ka Te­a­ter­nis­sa näh­tä­vä Chess-mu­si­kaa­li.

– Het­ki meni en­nen kuin keh­ta­sin tun­nus­taa, et­tä olin it­se enem­män­kin Be­at­les-tyt­tö­jä, Ma­ria ker­too.

Ruot­sis­sa Ma­ri­an lä­pi­mur­to ta­pah­tui vuon­na 2008 suo­si­tun Li­vet i Fa­ger­vik -te­le­vi­si­od­raa­man myö­tä. Suo­mes­sa se näh­tiin ni­mel­lä Oi­keut­ta ja rak­kaut­ta Fa­ger­vi­kis­sä ja on nyt­kin kat­sot­ta­vis­sa Yle Aree­na­sa. Ma­ria esit­ti juu­re­vaa ja hur­maa­vaa suo­ma­lais­syn­tyis­tä yk­sin­huol­ta­ja­äi­tiä, An­ni­kaa.

Näyt­te­li­jä äl­lis­tyi jo pel­käs­tä ko­e­ku­vaus­kut­sus­ta ruot­sa­lai­seen sar­jaan, pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, et­tä sai sar­jan pää­roo­lin.

– Ajat­te­lin ai­na, et­tä vain to­del­li­set sta­rat pää­se­vät töi­hin Tuk­hol­maan.

Pel­ko­ja päin

Oli ai­van hil­kul­la, et­tä Ma­ri­as­ta yli­pää­tään tuli näyt­te­li­jä. Kun ylä­kou­lun päät­teek­si piti miet­tiä seu­raa­vaa as­kel­ta, Ma­ri­al­la oli kak­si ta­sa­vah­vaa vaih­to­eh­toa. Kal­li­on il­mai­su­tai­don lu­kio ja Sam­ma­tin emän­tä­kou­lu.

Jäl­kim­mäi­seen hän­tä veti nuo­ri rak­kaus: maa­ta­lon isän­tä, jo­hon Ma­ria oli kor­vi­aan myö­ten ra­kas­tu­nut.

– En osaa ol­len­kaan jos­si­tel­la. Mut­ta oli­si­han emän­tä­kou­lus­ta al­ka­nut var­mas­ti ai­ka eri­lai­nen tie.

Jo­kin kui­ten­kin veti Ma­ri­aa est­ra­deil­le. Vaik­ka hän oli lap­se­na um­piu­jo, hän löy­si it­sen­sä viit­taa­mas­ta, kun opet­ta­ja tar­vit­si va­paa­eh­tois­ta lau­la­jaa luo­kan eteen. Sy­dän hak­ka­si, pe­lot­ti ja pu­nas­tut­ti, mut­ta niin vain käsi nou­si.

– Ha­keu­dun uu­des­taan ja uu­des­taan omia pel­ko­ja­ni koh­ti. Jos­tain syys­tä te­ke­mis­te­ni pi­tää ai­na ol­la pi­run haas­ta­via.

Haas­tee­na la­si­kat­to

”Kiva nuo­ri lik­ka sii­nä ki­vas­sa kam­pauk­ses­sa jo­tain jut­te­lee.”

Sel­lai­nen oli vas­taa­not­to erään­kin te­at­te­rin hal­li­tuk­ses­sa, jon­ne Ma­ria oli nuo­re­na it­sen­sä kam­men­nut. Se tun­tui omi­tui­sel­ta, var­sin­kin kun it­se ajat­te­li pu­hu­van­sa pa­la­ve­reis­sa täyt­tä asi­aa.

Ei Ma­ri­aa ol­lut kas­va­tet­tu kil­tin ty­tön roo­liin, tai
oi­ke­as­taan ty­tön roo­liin en­si­kään. Ei su­ku­puo­lel­la ol­lut kos­kaan ol­lut sen kum­mem­min vä­liä. Kaik­ki­han oli mah­dol­lis­ta, olit tyt­tö tai poi­ka.

Sik­si la­si­kat­to tuli vas­taan yl­lä­tyk­se­nä.

– Pat­ri­ar­kaa­li­nen sys­tee­mi on täy­sin ai­kan­sa elä­nyt. Sii­nä ei voi­ta ku­kaan, nä­päyt­tää Ma­ria.

Eten­kin nai­soh­jaa­ja­na on yhä vai­ke­aa saa­da sta­tus­ta, vaik­ka am­mat­ti­tai­to ei kat­so su­ku­puol­ta. Yli­pää­tään nais­joh­ta­jien ase­ma on Ma­ri­an mu­kaan ah­taam­pi kuin tis­mal­leen sa­maa työ­tä te­ke­vien mies­ten.

Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, mil­lai­nen ti­lan­ne on mo­nel­la ikään­ty­väl­lä nais­näyt­te­li­jäl­lä.

– Ai­em­min näyt­te­lin yh­des­sä San­te­ri Kin­nu­sen kans­sa. Ku­lui muu­ta­ma vuo­si, ja suu­del­ta­vak­si vaih­tui Heik­ki Kin­nu­nen. Yh­täk­kiä en enää kel­van­nut­kaan sa­man ikäi­sen mies­näyt­te­li­jän pa­rik­si.

Iki­ai­kai­nen lei­ri­tu­li

Tou­ko­kuus­sa on uu­sien syn­ty­mä­päi­vä­lah­jo­jen ai­ka, kun mit­ta­riin tu­lee vii­si­kym­men­tä vuot­ta. Lu­ke­ma ei Ma­ri­aa het­kau­ta, sil­lä pääl­lim­mäi­nen tun­ne on kii­tol­li­suus.

– Mä olen niin saa­ke­lin kii­tol­li­nen, hän sa­noo ja viit­ti­löi koh­ti ik­ku­nan ta­ka­na siin­tä­vää me­ren­lah­tea.

– Sii­tä­kin, et­tä saan nyt is­tua täs­sä pai­kas­sa. Kat­so, mi­ten mie­le­tön mai­se­ma!

Mat­kan var­rel­le on mah­tu­nut ki­pei­tä­kin asi­oi­ta, ku­ten tus­kal­li­nen avi­oe­ro van­him­man tyt­tä­ren ol­les­sa vuo­den ikäi­nen. Vai­kea ero jät­ti jäl­ken­sä it­se­tun­toon ja tun­tui kai­kin ta­voin epä­on­nis­tu­mi­sel­ta.

– Kuu­los­taa hir­ve­äl­tä kli­seel­tä, mut­ta en oli­si nyt näin on­nel­li­nen, jos en oli­si sil­loin ol­lut niin on­ne­ton.

Yk­si kii­tol­li­suu­den ai­he on se­kin, et­tä Ma­ria saa ny­kyi­sin käy­dä lou­nas­kes­kus­te­lun­sa Tuk­hol­man kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa työs­ken­te­le­vien ido­lien­sa kans­sa. Hän ni­mit­täin us­koo va­kaas­ti, et­tä kult­tuu­ri on voi­ma, joka vie eteen­päin niin yk­si­löi­tä kuin yh­teis­kun­taa.

– Se on se iki­ai­kai­nen lei­ri­tu­li, jon­ka ym­pä­ril­le ko­koon­nu­taan ker­to­maan ta­ri­noi­ta ja ja­ka­maan asi­oi­ta tois­ten ih­mis­ten kans­sa.