Elo­ku­va­ka­me­ra vii­pyi­lee hy­vin nuo­ren Pirk­ko Hä­mä­läi­sen kas­voil­la ja pit­kil­lä, vaa­leil­la hiuk­sil­la. Hä­nen var­hai­siin roo­lei­hin­sa on kir­joi­tet­tu fem­me fa­ta­len vas­tus­ta­mat­to­muus, mut­ta pe­tol­li­suu­den ti­lal­le suo­ruus ja hy­vyys.

On tie­tys­ti ky­sy­mys kah­des­ta Mika Kau­ris­mä­en en­sim­mäi­ses­tä fik­ti­oe­lo­ku­vas­ta: Va­leh­te­li­ja (1981) ja Ar­vot­to­mat (1982). Aki Kau­ris­mä­en kir­joit­ta­mat rep­lii­kit ovat kir­ja­kiel­tä ja het­kit­täin sur­re­a­lis­ti­sia.

Pirk­ko oli tuol­loin te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­sa. Hän oli tu­tus­tu­nut Kau­ris­mä­en vel­jek­siin muu­ta­maa vuot­ta ai­em­min. Sil­loin Aki oli pyy­tä­nyt hä­net mu­kaan Va­leh­te­li­jan esi­as­tee­seen, joka ei kos­kaan val­mis­tu­nut.

- Aki oli kuul­lut, et­tä muu­sik­ko Jone Ta­ka­mä­el­lä oli vaa­le­a­tuk­kai­nen tyt­töys­tä­vä, joka oli pääs­syt te­at­te­ri­kou­luun. Hän eh­kä osai­si näy­tel­lä. Olin ke­sä­töis­sä ula­tak­si­kes­kuk­ses­sa ja pu­he­lin­var­ti­os­sa, mut­ta saa­toin osal­lis­tua ku­vauk­siin, jot­ka teh­tiin yöl­lä Hie­ta­nie­men ui­ma­ran­nal­la.

Ar­vot­to­mis­ta al­koi uu­si suun­ta

Vuon­na 1982 val­mis­tu­nut Ar­vot­to­mat ei ol­lut vain yk­si elo­ku­va. Sii­tä kas­voi su­ku­pol­vi­ko­ke­mus, ja se muut­ti suo­ma­lai­sen elo­ku­van suun­taa.

- Olen mie­let­tö­män iloi­nen sii­tä, et­tä olen ol­lut mu­ka­na. Muis­tan Ar­vot­to­mien ku­vaus­ke­sän hy­vin. Kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä ta­val­la Ar­vot­to­mat on yhä hel­lyt­tä­vä ja pi­tä­nyt pin­tan­sa. Sii­nä on jo­tain kum­mal­li­sen aja­ton­ta.

Ai­ka­naan Ar­vot­to­mia moi­tit­tiin sii­tä, et­tä sii­nä pu­hut­tiin kir­ja­kiel­tä. Kyök­ki­re­a­lis­mi oli tu­tum­paa. Tä­nään ih­mi­set muis­ta­vat elo­ku­vas­ta huo­li­tel­tu­ja lau­sei­ta, ku­ten is­ku­rep­liik­kien aa­te­li­sen: Mitä tuol­lai­nen tyt­tö te­kee täl­lai­ses­sa pai­kas­sa?

Ajan hen­keen kuu­lui myös, et­tä jul­ki­suus oli vält­tä­mä­tön paha. Elo­ku­van näyt­te­li­jöi­den oli suo­ta­vaa käyt­täy­tyä me­di­an edes­sä etäi­ses­ti, jopa yn­se­äs­ti.

- It­se oli­sin suh­tau­tu­nut pal­jon lep­sum­min ja oli­sin ol­lut enem­män­kin huo­mi­on­ki­peä, Pirk­ko muis­te­lee.

Pirk­ko on lu­ke­nut, et­tä ih­mi­nen muis­taa par­hai­ten ikä­vuo­sien 20-25 ta­pah­tu­mat. Hän oli Ar­vot­to­mien ai­kaan 23-vuo­ti­as.

- Kaik­ki ai­kui­sen elä­mäs­sä on alus­sa ja kaik­ki ta­pah­tuu en­sim­mäi­sen ker­ran. Mitä enem­män tun­net­ta muis­toi­hin liit­tyy, sitä pa­rem­min ne jää­vät mie­leen.

Kai­paan nuo­ruu­den voi­maa

Tä­nään­kään Pir­kos­sa ei ole mi­tään si­lo­tel­tua. Hä­nes­tä huo­kuu juu­re­vuut­ta ja luon­te­vaa it­se­tun­toi­suut­ta. Hä­nes­tä vä­lit­tyy esiin­ty­vän tai­tei­li­jan tai­kaa, jos­sa jo läs­nä­o­lo van­git­see.

- Kai­paan nuo­ruut­ta, sen huo­let­to­muut­ta. Kai­paan sitä, et­tä mah­dol­li­suu­det oli­vat ra­jat­to­mat. Ikä­vöin voi­man tun­net­ta. Sitä et­tä me­nen tuk­ka hul­mu­ten maa­il­mal­le, ai­kaa on lo­put­to­mas­ti ja kaik­ki on vas­ta alus­sa, Pirk­ko sa­noo.

Hän tun­nis­taa van­hois­ta ih­mi­sis­tä su­ru­mie­li­syyt­tä ja ala­ku­lo­a­kin.

- Eh­kä sen ta­ju­a­mis­ta, mi­ten no­pe­as­ti ai­ka me­nee vaik­ka eläi­si van­hak­si­kin. Ih­mi­sen elä­mä on kau­he­an ly­hyt.

Aja­tuk­set hii­pi­vät mie­leen, kos­ka pa­rin vii­me vuo­den ai­ka­na Pirk­ko on me­net­tä­nyt niin ys­tä­viä kuin työ­ka­ve­rei­ta­kin.

Hän­tä häi­rit­see, et­tä van­huus ku­va­taan rau­tai­sek­si ajak­si, jos­ta pi­täi­si ol­la rie­muis­saan koko ajan. Ikä ei ole vain nu­me­ro, vaik­ka hän suh­tau­tuu­kin elä­mään myön­tei­ses­ti.

- Elä­män laa­dun mää­rit­tää täy­sin, on­ko ter­ve vai sai­ras. Se on mer­kit­tä­vin asia van­huu­des­sa­kin.

Lue Pirk­ko Hä­mä­läi­sen laa­ja haas­tat­te­lu: Oma Ai­ka 8/2018.

Ajan­koh­tais­ta:

Pirk­ko esiin­tyy Pyy­nin­kin ke­sä­te­at­te­ris­sa Min­na Lindg­re­nin ro­maa­niin pe­rus­tu­vas­sa näy­tel­mäs­sä Eh­too­leh­don san­ka­rit. Esi­ty­ket 12.6.-11.5. pyy­ni­kin­ke­sa­te­at­te­ri.fi