Syn­nyin 70-lu­vul­la Hel­sin­gis­sä ja mi­nut vie­tiin Ko­ti­mä­ki-las­ten­ko­tiin jo vau­va­na. Sitä sa­not­tiin mus­ta­lais­ten las­ten­ko­dik­si. Ai­em­min ro­ma­ni­lap­sia saa­tet­tiin ot­taa huos­taan vain sen ta­kia, et­tä he oli­vat ro­ma­ni­per­heis­tä.

Us­kon kui­ten­kin, et­tä mi­nut si­joi­tet­tiin, kos­ka van­hem­pa­ni oli­vat niin nuo­ria mi­nut saa­des­saan. Mi­nut kui­ten­kin adop­toi­tiin pian isä­ni se­dän per­hee­seen Kris­tii­nan­kau­pun­kiin. Kak­si­kie­li­se­nä paik­ka­kun­ta­na se tun­tui su­vait­se­val­ta pai­kal­ta.

In­nos­tuin opis­ke­lus­ta

14-vuo­ti­aa­na muu­tin Tur­kuun iso­van­hem­pie­ni maa­ti­lal­le. Se oli iso tila, jos­sa asui use­am­pi su­ku­pol­vi sa­man ka­ton al­la.

Iso­van­hem­pa­ni oli­vat oi­kein van­ha­na­jan pat­ri­ark­ka ja mat­ri­ark­ka. He oli­vat mu­ka­na kaup­pa­maa­il­mas­sa, ja vaik­ka isoi­sä­ni ei osan­nut las­kea tai lu­kea, hän hoi­ti kau­pan­käyn­nin hy­vin. Hän oli Tu­rus­sa ar­vos­tet­tu mies. Kans­sa­käy­mi­nen su­ku­lais­ten kans­sa oli jo­ka­päi­väis­tä, mut­ta ny­ky­ään se on vä­hen­ty­nyt myös ro­ma­ni­kult­tuu­ris­sa.

Maa­ta­lon töi­tä teh­des­sä mi­nul­la jäi pe­rus­kou­lu kes­ken, mut­ta kiin­nos­tuin opis­ke­lus­ta uu­des­taan pa­ri­kymp­pi­se­nä ja kä­vin kou­lun lop­puun. Sen jäl­keen in­nos­tuin te­ke­mään yli­op­pi­las­tut­kin­non sekä lä­hi­hoi­ta­ja­kou­lu­tuk­sen ja jat­koin am­mat­ti­kor­ke­a­kou­luun sai­raan­hoi­ta­ja­tut­kin­toon. Olen myös opis­kel­lut ylem­män amk-tut­kin­non, te­o­lo­gi­aa, joh­ta­mis­ta sekä suo­rit­ta­nut pe­da­go­gi­set opin­not.

Ro­ma­niyh­tei­sös­sä kou­lut­tau­tu­mi­nen ei ol­lut ta­pa­na, vaan enem­män ar­vos­tet­tiin sitä, et­tä olet so­si­aa­li­ses­ti lah­ja­kas ja pi­dät huol­ta per­hees­tä­si. Pe­rus­kou­lus­sa­kin ro­ma­neil­le suo­si­tel­tiin am­mat­ti­kou­lua. Kun val­mis­tuin lu­ki­os­ta 2001, ro­ma­ni­taus­tai­sia yli­op­pi­lai­ta oli yh­del­lä kä­del­lä las­ket­ta­va mää­rä, nyt var­mas­ti jo sa­to­ja. Nel­jäs­tä lap­ses­ta­ni­kin kak­si van­hin­ta ovat jo yli­op­pi­lai­ta, ja toi­nen heis­tä haki ke­vääl­lä yli­o­pis­toon.

Me ro­ma­nit em­me ole yh­tä mas­saa

Opis­kel­les­sa­ni saa­toin ol­la kum­ma­jai­nen. Moni var­mas­ti ajat­te­li, mitä ro­ma­ni­mies te­kee joh­ta­ja­o­pin­nois­sa. Kun kui­ten­kin pää­sim­me jut­te­le­maan ja si­nuik­si tois­tem­me kans­sa, en­nak­ko­luu­lot hä­vi­si­vät.

Jos­kus olen ko­ke­nut alas­päin kat­so­mis­ta aja­tuk­sel­la “et­te­kö te kaik­ki ole tie­tyn­lai­sia”. Tämä on ta­ha­ton­ta ja jos ei tie­dä pa­rem­min, niin saat­taa hel­pos­ti lait­taa kaik­ki ro­ma­nit yh­teen mas­saan.

Nyt ai­kui­se­na lää­kä­ril­lä käy­des­sä­ni näin nuo­ruu­den van­hat po­ti­las­tie­to­ni. Olin ol­lut neu­ro­lo­gi­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa. Lää­kä­ri oli kir­jan­nut pa­pe­rei­hi­ni lau­seen “erit­täin heik­ko­lah­jai­nen ro­ma­ni­poi­ka”. On­nek­si en sil­loin näh­nyt pa­pe­ria, jot­ta se ei vai­kut­ta­nut opis­ke­luin­too­ni.

Olen teh­nyt mo­nen­lais­ta työ­tä: ol­lut di­a­ko­ni, töis­sä so­si­aa­li­a­lal­la mo­nel­la puo­lel­la, pas­to­ri­na va­pais­sa seu­ra­kun­nis­sa ja toi­min­nan­joh­ta­ja­na pe­rus­ta­mas­sa­ni Ruo­ka­kas­si-jär­jes­tös­sä, jos­sa ja­e­taan ruo­kaa tar­vit­se­vil­le. Työs­ken­te­lin myös Fors­san hä­tä­ma­joi­tu­syk­si­kös­sä sil­loin, kun en­sim­mäi­nen tur­va­pai­kan­ha­ki­ja-aal­to saa­pui Suo­meen. Näin, kuin­ka mo­net yk­si­tyi­set toi­mi­jat kil­pai­li­vat sii­tä, kuka saa muut­taa ih­mis­ten hä­dän ra­hak­si.

Pa­ras op­pi­mi­sen kor­ke­a­kou­lu mi­nul­le on ol­lut työs­ken­te­ly psy­ki­at­ri­sel­la psy­koo­si­o­sas­tol­la. Kun hoi­ta­ja­na vein eräs­tä nais­ta eris­tyk­seen, hän hauk­kui mi­nua kai­kil­la mah­dol­li­sil­la sa­noil­la, man­nek­si ja mus­ta­lai­sek­si. Ym­mär­sin, et­tä täs­sä ei hau­kut­tu Mert­siä, vaan hoi­ta­jaa, et­tei tämä ole hen­ki­lö­koh­tais­ta.

Vaih­doin ni­me­ni

Li­sä­sin ni­mee­ni Mi­ka­e­lin, sil­lä ro­ma­ni­ni­mi hait­taa jos­kus työn­haus­sa. Nimi on iso osa per­soo­nal­li­suut­ta, mut­ta täy­tyy teh­dä komp­ro­mis­se­ja, jot­ta saa lei­pää pöy­tään. Muut­ta­es­sa­ni per­hee­ni kans­sa Alas­ta­roon hain usei­ta kou­lu­tus­ta­ni vas­taa­via joh­ta­mis­ta­son teh­tä­viä. Olin vuo­den työt­tö­mä­nä, vaik­ka mi­nul­la on pal­jon työ­ko­ke­mus­ta. Erääs­sä työ­haas­tat­te­lus­sa koin ihan konk­reet­ti­ses­ti mi­nuun koh­dis­tu­via en­nak­ko­luu­lo­ja. Kun haas­tat­te­li­ja luki CV:täni, tun­tui kuin hän oli­si aja­tel­lut: ”Mis­tä sinä olet nuo pa­pe­rit os­ta­nut?” Sit­ten hän ky­syi: ”Mi­tes teil­lä nuo ve­ri­kos­tot?” En osan­nut sii­nä ti­lan­tees­sa re­a­goi­da mil­lään ta­val­la. Olin niin hä­mil­lä­ni, et­tä lop­pu­haas­tat­te­lu ei enää su­ju­nut.

Vi­ha­pu­het­ta on ol­lut ai­na. Ro­ma­nit ovat Suo­men syr­ji­tyin vä­es­tö. Sil­ti Suo­mes­sa on maa­il­man­laa­jui­ses­ti par­haat olot. Kun sa­no­taan, et­tä on lot­to­voit­to syn­tyä Suo­meen, niin se on tot­ta. Ro­ma­neil­la on usein kak­soi­si­den­ti­teet­ti, sekä ro­ma­ni et­tä suo­ma­lai­nen.

Edis­tän työs­sä­ni yh­den­ver­tai­suut­ta

On tut­kit­tu, et­tä eri­tyi­ses­ti ro­ma­ni­nai­set ko­ke­vat syr­jin­tää pu­keu­tu­mi­sen ta­kia. Vai­mo­ni ei pu­keu­du pe­rin­tei­seen asuun, mut­ta mo­nel­le se on suu­ri osa iden­ti­teet­tiä.

Ker­ran olim­me ys­tä­vien kans­sa ra­vin­to­las­sa, ja seu­ru­ees­sam­me oli ro­ma­ni­a­sua käyt­tä­vä nai­nen. Tar­joi­li­ja sa­noi, et­tä tar­joi­lee kai­kil­le muil­le pait­si täl­le nai­sel­le. Syy­nä oli­vat hä­nen vaat­teen­sa. Läh­dim­me tie­tys­ti koko po­ruk­ka pois ra­vin­to­las­ta.

Työs­ken­te­len nyt pro­jek­ti­pääl­lik­kö­nä Nevo tii­ja -hank­kees­sa Di­a­kil­la. Se on vai­kut­ta­va han­ke, joka kes­kit­tyy nuor­ten osal­li­suu­teen, yh­den­ver­tai­suu­teen ja työl­li­syy­teen. Ro­ma­nien yh­den­ver­tai­suu­des­sa ja syr­jin­näs­sä on vie­lä te­ke­mis­tä, mut­ta on­nek­si asen­ne­muu­tos­ta on jo ta­pah­tu­nut. Uu­si su­ku­pol­vi on eri­lai­nen. Jos­kus nuo­ret kui­ten­kin poh­ti­vat mitä jär­keä on edes opis­kel­la, jos ei sil­ti­kään pää­se töi­hin. Mie­les­tä­ni pa­ras kei­no en­nak­ko­luu­lo­jen häl­ven­tä­mi­sek­si on toi­seen tu­tus­tu­mi­nen.