Met­sä­tie päät­tyy kel­tai­sen kar­ta­non eteen. Jy­ke­vät tam­met reu­nus­ta­vat pi­ha­pii­riä. Ta­lon oi­ke­al­la puo­lel­la si­jait­see lam­po­la. Kym­men­vuo­ti­as su­si­koi­ra Nap­pe tark­kai­lee hal­liin us­kal­tau­tu­vaa tu­li­jaa.

Flyy­ge­lin kau­nis soin­ti kai­kuu sa­lis­ta. Ta­lon isän­tä Ol­li Mus­to­nen as­te­lee kä­det ojos­sa toi­vot­ta­maan ter­ve­tul­leek­si. Vai­mo Sole las­keu­tuu alas por­tai­ta. Poi­ka Vil­ho on vie­lä kou­lus­sa.

Ol­li Mus­to­nen on saa­pu­nut kon­sert­ti­kier­tu­eel­ta Ita­li­as­ta. Al­ku­vuo­si on ol­lut hä­nel­le kii­rei­nen. Eu­roo­pan-kier­tu­ei­den li­säk­si hän te­kee vuo­sit­tain muu­ta­mia kon­sert­ti­mat­ko­ja esi­mer­kik­si Yh­dys­val­toi­hin, Aust­ra­li­aan ja Ja­pa­niin.

Kun työ vie maa­il­man met­ro­po­lei­hin, ko­din ja per­heen mer­ki­tys ko­ros­tuu.

– On var­maan­kin niin, et­tä mitä enem­män oles­ke­lee ul­ko­mail­la, sitä kes­kei­sem­mäk­si muo­dos­tuu suh­de omaan ko­ti­maa­han, omaan kie­leen ja suo­ma­lai­seen luon­toon. Tääl­lä Haus­jär­ven ko­dis­sam­me on sie­lun­mai­se­ma­ni, joka mat­kus­taa mu­ka­na­ni, Ol­li Mus­to­nen sa­noo.

Luon­non kes­kel­lä

Olo­huo­net­ta hal­lit­see mus­ta Fa­zi­o­li-flyy­ge­li. Sen pääl­lä le­pää nuot­te­ja. Suu­res­ta ik­ku­nas­ta avau­tuu kau­nis nä­ky­mä: niit­ty, pe­rin­ne­ai­ta, met­sä ja kau­em­pa­na siin­tä­vä, pie­ni jär­vi.

– Ker­ran näim­me hir­ven py­säh­ty­vän tuon ai­dan eteen. Ma­jes­teet­ti­nen eläin ko­hot­tau­tui ta­ka­ja­loil­leen ja sit­ten vain as­tui ih­meel­li­sen hel­pon nä­köi­ses­ti kor­ke­an ai­dan yli. Ei­len ket­tu va­el­si nii­tyn poik­ki kai­kes­sa rau­has­sa py­säh­ty­en vä­lil­lä rap­sut­te­le­maan kor­van­taus­taan­sa. Ei tien­nyt, et­tä me tääl­tä sa­la­tark­kai­lim­me sitä, Ol­li Mus­to­nen ker­too.

Mus­to­sen per­he kul­kee yh­des­sä met­säs­sä ja seu­rai­lee peu­ro­jen pol­ku­ja.

– Po­lut vai­kut­ta­vat yh­dis­ty­vän eri puo­lil­ta ja joh­ta­van erään­lai­sel­le tur­na­jais­pai­kal­le. Saat­taa jopa aa­vis­tel­la, et­tä eh­kä­pä peu­rat ovat siel­lä hin­kan­neet sar­vi­aan män­nyn run­koi­hin en­nen soi­din­tais­te­lu­ja. Tuol­lai­set ovat maa­gi­sia ko­ke­muk­sia. Met­sän eläi­met ovat käyt­tä­neet luo­mi­aan reit­te­jä eh­kä jo vuo­si­sa­to­ja, Mus­to­nen poh­dis­ke­lee.

Tui­ke nä­kyy vain pi­me­äs­sä

Ol­li Mus­to­sen mie­les­tä luon­non ha­vain­noin­ti opet­taa tai­toa tar­kas­tel­la asi­oi­ta mo­nel­la ta­sol­la.

– Muis­tan kuul­lee­ni jos­kus ta­ri­nan Si­be­liuk­sen lap­sen­lap­ses­ta, joka oli ol­lut met­säs­sä kä­ve­lyl­lä. Sä­vel­tä­jä ky­syi: ”Näit­kö siel­lä mi­tään mie­len­kiin­tois­ta?” Lap­si vas­ta­si: ”En­pä mi­tään eri­tyis­tä.” Tä­hän Si­be­lius: ”No sii­nä ta­pauk­ses­sa si­nun kan­nat­taa men­nä sin­ne ta­kai­sin ja kat­soa tar­kem­min!”

Lä­hes joka ker­ta luon­nos­sa liik­ku­es­saan hän huo­maa jo­tain, mitä ei kos­kaan ai­em­min ole ko­ke­nut.

– Jos käyt­tää tas­ku­lamp­pua öi­ses­sä met­säs­sä, huo­maa vain sen, mi­hin va­lo­kii­la osuu. Sil­män on an­net­ta­va tot­tua pi­me­ään. Met­sä avau­tuu uu­del­la ta­val­la. Syys-lo­ka­kuus­sa näim­me tui­ke­ma­to­ja. Nii­den heik­ko fos­fo­rin ka­jas­tus väik­kyi, syt­tyi ja him­me­ni. En­sin näim­me yh­den, sit­ten toi­sen.

Sil­loin, kun ei näy mi­tään, voi kuun­nel­la met­sän ää­niä.

– Tun­nis­tan var­pus­pöl­lön ke­vät­huu­don, joka tai­taa yleen­sä ol­la sä­vel­kor­keu­del­taan fis, mut­ta en ole vie­lä kos­kaan näh­nyt sitä.

Tie­to avaa uu­sia mys­tee­re­jä

Ol­li Mus­to­sen mie­les­tä asi­at muut­tu­vat tie­don ker­ty­es­sä yhä ih­meel­li­sem­mik­si ja jä­ri­syt­tä­väm­mik­si. Hän ei kyl­läs­ty, vaan uu­sia mys­tee­e­re­jä avau­tuu.

Voi­si­ko se ol­la yk­si mer­kit­tä­vän tai­teen­kin kri­tee­ri, et­tä elä­mys ei kulu käy­tös­sä?

– On mu­siik­kia, joka kuu­los­taa en­si kuu­le­mal­ta ihan mu­ka­val­ta, mut­ta ker­ta ker­ral­ta ko­ke­mus ikään kuin lai­me­nee. Suu­ri mu­siik­ki sen si­jaan on jo en­si kuu­le­mal­ta ta­vat­to­man kieh­to­vaa. Mut­ta mitä sy­vem­mäl­le mu­siik­kiin pää­see, sitä enem­män sii­tä tun­tuu löy­ty­vän uu­sia ta­so­ja, Mus­to­nen ku­vai­lee.

Min­ne mu­siik­ki ha­lu­aa men­nä?

Sä­vel­tä­mi­nen ei ole vain nuot­tien jär­jes­tyk­seen lait­ta­mis­ta. Sä­vel­tä­jän on kuun­nel­ta­va, mi­hin mu­siik­ki ha­lu­aa. Mil­lai­sel­le au­ki­ol­le po­lut voi­vat joh­taa?

– Teh­tä­vä­ni on aut­taa mu­siik­kia kuin oli­o­ta ete­ne­mään sii­hen suun­taan, jo­hon se ha­lu­aa men­nä, Ol­li Mus­to­nen ku­vaa.

Sä­vel­lys­työs­sä voi ko­kea myös toi­vot­to­muu­den het­kiä. Mut­ta Ol­li Mus­to­nen on op­pi­nut, et­tä ajan kans­sa löy­tyy tie eteen­päin.

– Tai­det­ta ei teh­dä kuin mak­ka­raa. Sä­vel­tä­jä­nä ko­kee vas­tuu­ta, et­tä mu­siik­ki syn­tyy sel­lai­sek­si kuin sen pi­tää.

Kun sä­vel­tää isoa te­os­ta, voi sä­vel­lys­tä työs­tää myös mo­nes­ta koh­din yh­tä ai­kaa eli ai­na siel­tä, mis­sä asi­at par­hai­ten sol­ju­vat eteen­päin.

Ker­ran Ol­li Mus­to­nen oli pu­las­sa sä­vel­lyk­sen­sä kans­sa. Teos oli ju­mit­tu­nut toi­vot­to­mal­ta näyt­tä­vään on­gel­maan. Hän lu­es­ke­li sa­maan ai­kaan kir­jaa van­hois­ta kreik­ka­lai­sis­ta ge­o­met­ri­sis­tä to­dis­tuk­sis­ta.

– Kun pa­la­sin sä­vel­lyk­se­ni pa­riin, tun­tui kuin nuo kreik­ka­lais­ten ih­meel­li­set oi­val­luk­set tu­han­sien vuo­sien ta­kaa oli­si­vat aut­ta­neet mi­nua lä­hes­ty­mään sä­vel­lys­tä­ni uu­des­ta kul­mas­ta. On­gel­ma näyt­täy­tyi uu­des­sa va­los­sa, ja rat­kai­su tun­tui lo­pul­ta ai­van it­ses­tään sel­väl­tä ja sy­väs­ti luon­nol­li­sel­ta.

Kon­ser­tin ener­gi­a­la­taus on pu­ret­ta­va ko­to­na

Suu­rel­le ylei­söl­le tai­de­te­os avau­tuu kon­ser­tis­sa. Ol­li Mus­to­nen ver­taa, et­tä kon­sert­tiin val­mis­tau­tu­mi­nen on kuin ur­hei­li­jan kil­pa­suo­ri­tuk­sen hi­o­mi­nen.

– Sii­hen liit­tyy rank­kaa fyy­sis­tä har­joit­te­lua, te­os­ten tie­tois­ta ana­ly­soin­tia ja mo­nen­lais­ta hie­no­sää­töä. Mut­ta lo­pul­ta on myös hy­vin tär­ke­ää, et­tä us­kal­taa vain an­taa asi­oi­den ta­pah­tua.

Mo­nen vii­kon kon­sert­ti­kier­tu­eis­ta pa­lau­tu­mi­nen on vaa­ti­vaa. Esiin­ty­mi­sen jäl­keen kier­rok­set ovat kor­ke­al­la ja nuk­ku­maan­me­no mah­do­ton­ta.

– Kun olen kak­si viik­koa kon­sert­ti­kier­tu­eel­la ja lä­hes joka il­ta on esiin­ty­mi­nen tai rank­ka har­joi­tus, mi­nul­le ker­tyy joka il­lak­si val­ta­vas­ti ener­gi­aa. Si­säl­lä­ni on kuin tu­li­vuo­ri. Ko­tiin pa­lat­tua ener­gia on pu­ret­ta­va jo­tain muu­ta tie­tä pois.

Mus­to­nen tar­vit­see ras­kas­ta lii­kun­taa, jot­ta voi nuk­kua. Tu­li­vuo­ren lauh­dut­ta­mi­seen hän lu­kee myös tie­to­kir­jal­li­suut­ta.

Luo­vuus ei yk­sin rii­tä, mut­ta sy­dän­tä on kuul­ta­va

Sä­vel­tä­jän ja soit­ta­jan työs­sä ei rii­tä pelk­kä äly tai tek­ni­nen lah­jak­kuus. Ei­kä luo­vuu­del­la­kaan tee yk­sin mi­tään. Tar­vi­taan syn­tee­si.

Ol­li Mus­to­nen kut­suu in­tui­ti­o­ta si­säi­sek­si ää­nek­si.

– Jos on teh­tä­vä jo­kin tär­keä pää­tös elä­mäs­sään, te­kee­kö sen tun­teel­la vai jär­jel­lä? Ih­mi­nen yrit­tää var­maan­kin ot­taa mah­dol­li­sim­man pal­jon asi­ois­ta sel­vää, eh­kä kes­kus­tel­la ar­vos­ta­mien­sa ih­mis­ten kans­sa. Täs­tä kai­kes­ta toi­vot­ta­vas­ti hil­jal­leen muo­dos­tuu jo­kin si­säi­nen ää­ni, jota voi seu­ra­ta.

Par­haan­sa voi yrit­tää, mut­ta jär­jen tai sy­dä­men ään­tä kuun­te­le­vil­le­kin sat­tuu vir­hei­tä. It­se voi kui­ten­kin vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sia vir­hei­tä te­kee.

– Jos on teh­nyt vir­heen nou­dat­ta­en si­säis­tä ään­tään, sen voi an­taa it­sel­leen an­teek­si. Mut­ta jos on teh­nyt vir­heen pel­käs­tään las­kel­moi­den ja auk­to­ri­teet­te­ja kuun­nel­len, si­säis­tä ään­tään vas­taan – sel­lais­ta har­mit­te­lee vie­lä van­ha­na kiik­kus­tuo­lis­sa.