Anu Virnes-Karjalainen
Saska Saarikoski oli 19-vuotias, kun hänen isänsä runoilija Pentti Saarikoski kuoli. Isä jäi pojalle vieraaksi, eikä yhteisiä muistoja ollut kovin monta. Yksi harvoista mieleenjääneistä keskusteluista käytiin, kun Saska oli 16-vuotias.
– Kysyin, miksi hän ei ollut ollut elämässäni läsnä. Pentti tuhahti ja sanoi, että kentän laidallako minun olisi pitänyt olla huutamassa. Menin hiljaiseksi, enkä keksinyt siihen vastattavaa.
Nyt neljän lapsen isänä hän tietää, että vastaus olisi ollut juuri se: ”Siellä sinun olisi pitänyt olla. Vai olitko mielestäsi liian hyvä siihen?”
Itse Saska on halunnut tehdä toisin. Haastattelupäivän ilta tulee kulumaan kentän laidalla ja siitä hän on iloinen.
Saska ja Laura Saarikosken molemmat pojat, 11-vuotias Toivo ja 8-vuotias Armas, pelaavat koripalloa.
– Olen todellakin halunnut olla lasteni elämässä mukana, Saska sanoo.
Saskan tyttäret avioliitosta kirjailija Anja Snellmanin kanssa ovat jo aikuisia.
– Kun Alma ja Elsa olivat pieniä, olin tiiviisti hiekkalaatikolla. Hoitovastuu jaettiin tasan. Silloin se herätti huomiota, mutta ei tänä päivänä ole enää ihmeellistä.
Pojan ääni alkoi puhua
Jos Saskalle olisi aikoinaan sanottu, että hän kirjoittaa lastenkirjan ja vielä toisenkin, hän ei olisi uskonut. Mutta pienen pojan ääni alkoi puhua hänen päässään.
– Olin ajatellut, että sen tyyppiset jutut ovat taiteilijoiden kokemuksia, enkä pitänyt itseäni taiteilijana. Niin kuitenkin kävi.
Saskan omat lapsuudenmuistot aktivoituivat, kun vanhempi pojista oli viisivuotias. Saska näki hänessä itsensä. Ensimmäinen lastenkirja Meidän isä on hammaspeikko ilmestyi 2013.
– Se on isän kaipuun kuvaus. Poika kaipaa poissaolevaa isäänsä. Hän yrittää selittää asian ajattelemalla, että isä on poissa, koska on toisaalla tekemässä sankaritekoja.
Saska on tietoisesti pyrkinyt välttämään liiallista isättömyyden vatvomista. Hänen mielestään elämä on liian lyhyt kymmenen vuoden terapiaan. Oma elämä voi jäädä elämättä, jos keskittyy liikaa menneeseen. Hän ei myöskään ole halunnut puida asioita julkisuudessa ainakaan ennen kuin on käsitellyt ne omassa päässään.
– Julkisuudesta ei voi hakea sitä, mikä pitää itse selvittää tai mitä kaipaa. Olen mielessäni käsitellyt asiaa pala palalta sopivina hetkinä; niin elefanttikin syödään.
Isänsä tuotantoon Saska oli valmis perehtymään vasta viidenkympin kynnyksellä. Tutkimusmatkan tuloksena syntyi kirja Sanojen alamainen. Siinä hän kirjoittaa:
Vaikka asenteeni Penttiin on myöhemmin lientynyt, en vieläkään osaa lukea hänen kirjojensa loputonta oman navan kaivuutyötä – niin raa’an rehellistä ja hienosti kirjoitettua kuin se ehkä onkin – miettimättä, että isäni elämä olisi voinut olla paljon helpompi, jos hän olisi ollut edes hiukan kiinnostunut muistakin ihmisistä kuin itsestään.
Kirjoittaminen oli korjaava kokemus
Kahdestaan äitinsä toimittaja Leena Larjangon kanssa lapsuutensa elänyt Saska kadehti ydinperheissä eläviä ystäviään.
– Kateus pukeutui ylemmyyden tunteeseen. Ajattelin, että olemme boheemi perhe, emme mikään tylsä ja tavallinen.
Vasta aikuisena hän on pystynyt myöntämään, ettei tylsässä ja tavallisessa ole mitään vikaa. Päinvastoin.
Maaliskuussa ilmestyvä Leo ja intialainen kärsäjumala on tarina onnellisen ydinperheen seikkailuista Intiassa. Kirjoittaessaan Saska tunsi kummallista ja aitoa mielihyvää. Ikään kuin hän olisi kirjoittaessaan itsekin saanut onnellisen ydinperhelapsuuden, jossa ongelmat ovat pieniä ja hauskoja.
– Kun olin lapsi, emme juurikaan matkustelleet tai tehneet hassunhauskoja reissuja. Kirjoittaessa todentui Ben Furmanin sanoma ”ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus”. Kirjoittamalla nappasin siitä oman osani.
Kirjan isässä on Saskan piirteitä ja äidissä toimittajavaimo Laura Saarikosken. Myös perheen pojat löytävät kirjasta itsensä.
– Ja kirjan huonoja vitsejä kertova ukki on suoraan appeni. Hän otti kirjaan pääsyn vastaan ylpeänä ja keräsi pinon vitsejä materiaaliksi, Saska hymyilee.
Kirja on luettu pojille iltasaduksi tietokoneelta jo ennen julkaisua. Lukeminen on toiminut myös tekstin toimivuuden testinä. Jokusen kerran ääneenluku on jouduttu keskeyttämään, koska tekstiä on Saskan mielestä täytynyt korjailla.
– Olen silloin sanonut pojille, että tämä ei toimi. Jatketaan huomenna.
Isyyden tavat on pitänyt keksiä
Isänä Saska pyrkii olemaan arvattava ja turvallinen. Koska isän mallia ei ole ollut, isänä olemisen tapa on pitänyt keksiä itse.
– Olin 26-vuotias, kun Alma syntyi. Oli helpotus, että hän oli tyttö. Poikien isyyteen olen ollut valmis vasta myöhemmin.
Saska ei väitä olevansa kasvattajana johdonmukainen, mutta ennakoitavissa kyllä. Kun juttujen valmistumisen raja lähestyy, pojat tietävät, että isä saattaa rähistä. Silloin ei ehkä kannata kysyä kaikkea mahdollista. Sitten taas rauhoittuu.
– Elämä ei ole säännöllistä, mutta se on turvallista.
Saska ei kaikesta koetusta huolimatta ajattele ankarasti isästään Pentti Saarikoskesta.
– En ole tuntenut valtavasti vihaa. Hänellä oli lahjakkuutensa ja omat vahvuutensa, mutta myös pienuutensa ja itsekkyytensä.
Lue koko juttu Oma Aika -lehdestä 4/2019.
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.