Rit­va Enä­kos­ki, 69. Työ: tai­to­val­men­ta­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja. Asuu Hel­sin­gis­sä.

Elä­mää voi ym­mär­tää taak­se­päin mut­ta elää vain eteen­päin. Pyy­dän louk­kauk­set an­teek­si, mut­ta ka­tu­mi­nen on mie­les­tä­ni huk­kaan hei­tet­tyä ener­gi­aa. Ko­ke­muk­sis­ta voi toki op­pia, jot­ta ei enää tois­ta sa­maa vir­het­tä. It­sen­sä ana­ly­soi­mi­nen vir­hei­den kaut­ta on ras­kas­ta. Ajat­te­len, et­tä moka on lah­ja. Olen mo­kail­lut pal­jon, ja olen oi­kea has­su­jen ti­lan­tei­den ih­mi­nen. Kään­nän vir­hee­ni kou­lu­tus­ma­te­ri­aa­lik­si ja ker­ron nii­tä esi­merk­kei­nä lu­en­noil­la­ni.

Tun­nis­tan ka­tu­muk­sen tun­teen, mut­ta se on vain tun­ne. Tun­ne kes­tää tut­ki­mus­ten mu­kaan noin 90 se­kun­tia. Meil­lä on kai­kil­la si­säi­nen kriit­ti­nen mol­la­mai­jam­me, joka mol­laa ja es­tää mei­tä ole­mas­ta iha­nia. Mut­ta mol­la­mai­jaa voi kou­lut­taa. Ai­na, kun mol­la­mai­ja­ni väit­tää, et­tä olen van­ha, ruma, li­ha­va ja epä­on­nis­tu­nut, ky­syn, on­ko to­del­la näin. Ny­kyi­sin käyn mai­ja­ni kans­sa shop­pai­le­mas­sa. Ai­na, kun ihas­tun jo­hon­kin ja mie­tin sen os­ta­mis­ta, mol­la­mai­ja ky­syy, tar­vit­sen­ko sitä to­del­la.

Vaih­doin ne­li­kymp­pi­se­nä am­mat­tia. Jä­tin työ­ni Kaup­pa­leh­ti Op­ti­on uu­tis­pääl­lik­kö­nä ja ryh­dyin ve­tä­mään kou­lu­tuk­sia yh­des­sä tans­si­no­pet­ta­ja­na työs­ken­te­le­vän Mar­co Bjurst­rö­min kans­sa. Mi­nul­ta on usein ky­syt­ty, ka­dut­taa­ko hyp­py va­ki­tui­ses­ta työ­suh­tees­ta yrit­tä­jäk­si. En kadu, vaik­ka te­ki­si­kin nyt joi­tain asi­oi­ta toi­sin. Em­me teh­neet esi­mer­kik­si lain­kaan mark­ki­na­tut­ki­mus­ta, ku­ten nyt te­ki­sin.

Pe­rus­tin äs­ket­täin Fa­ce­boo­kiin kai­kil­le avoi­men Puhu kau­niis­ti it­sel­le­si -ryh­män. Ryh­män jä­se­net si­tou­tu­vat pu­hu­maan vuo­den ajan it­sel­leen kau­niis­ti. Tut­ki­mus­ten mu­kaan tsemp­paa­va val­men­ta­ja tuot­taa tu­los­ta, mut­ta kaik­kein par­haa­seen tu­lok­seen pää­see, kun pu­huu it­se it­sel­leen nä­tis­ti ja kan­nus­ta­vas­ti.”