Olen ai­na ol­lut oman tie­ni kul­ki­ja. Ta­ju­sin sen jo nuo­re­na, kun pur­jeh­dim­me en­sim­mäi­sen poi­ka­ys­tä­vä­ni kans­sa kaik­ki ke­sät Sai­maal­la. Löy­sin siel­lä, luon­non kes­kel­lä, oman ta­pa­ni ol­la.

Lu­ki­on jäl­keen opis­ke­lin Hel­sin­gis­sä ham­mas­rönt­gen­hoi­ta­jak­si, mut­ta ym­mär­sin no­pe­as­ti pää­ty­nee­ni vää­rään am­mat­tiin. Olen luo­va ih­mi­nen, ja ru­tii­ni­no­mai­nen työ ja am­mat­ti oli­si­vat näi­vet­tä­neet mi­nut.

Sain pää­hän­pis­ton läh­teä Pa­rii­siin opis­ke­le­maan mas­kee­raus­ta. Asuin kuu­den ne­li­ön pal­ve­li­jan­huo­nees­sa, jon­ne ki­vut­tiin kier­re­por­tai­ta pit­kin. Ik­ku­nas­ta nä­kyi Eif­fel-tor­ni. Olin ra­ha­ton ja laih­duin, sil­lä mi­nul­la ei ol­lut va­raa kun­non ruo­kaan. 

New York vei sy­dä­men

Suo­mes­sa sain töi­tä meik­kaa­ja­na ja heit­täy­dyin muo­ti­sir­kuk­sen syö­ve­rei­hin. Vä­hi­tel­len aloin va­lo­ku­va­ta, aluk­si muo­tia. Ta­pa­sin Es­kon, jos­ta tuli myö­hem­min avi­o­mie­he­ni. Hän oli si­sus­tu­sark­ki­teh­ti, ja hä­nen vai­ku­tuk­ses­taan kiin­nos­tuin si­sus­ta­mi­ses­ta. Aloin kir­joit­taa ja ku­va­ta alan leh­tiin. 

Saim­me yh­des­sä kak­si las­ta, mut­ta ero­sim­me yh­dek­sän vuo­den jäl­keen. Myö­hem­min laa­jen­sin re­per­tu­aa­ri­a­ni mat­kai­lu­ai­hei­siin. Tein par­haim­mil­laan jopa kol­me­tois­ta mat­kaa vuo­des­sa. Sain teh­dä ta­san it­se­ni nä­köi­siä jut­tu­ja.

Suu­rim­man vai­ku­tuk­sen mi­nuun on teh­nyt New York. Siel­lä on maa­il­man ys­tä­väl­li­sim­mät ja ren­noim­mat ih­mi­set. Kau­pun­gis­ta saa val­ta­vas­ti ins­pi­raa­ti­o­ta. 

Anne´s Vege on Espoon ensimmäinen vain kasvisruokaa tarjoava ravintola. Ruoka on 95-prosenttisesti vegaanista. – Pientuottajien luomujuustoille en voinut sanoa ei.

Ellen Saarenoja

Kas­vis­ruo­ka-alan am­mat­ti in­nos­taa

New York liit­tyy myös tuo­reim­paan elä­män­muu­tok­see­ni, sil­lä siel­lä olen kier­tä­nyt lu­ke­mat­to­mia kas­vis­ra­vin­to­loi­ta ja to­re­ja. Ava­sin lo­ka­kuun alus­sa en­sim­mäi­nen ra­vin­to­la­ni Es­poon Iso Ome­na -kaup­pa­kes­kuk­sen kyl­keen. Oma kas­vis­ra­vin­to­la on ol­lut haa­vee­ni jo kak­si­kym­men­tä vuot­ta, ja vii­mein kaik­ki lok­sah­ti koh­dal­leen.

Mi­nul­la on mis­sio opet­taa suo­ma­lai­sia syö­mään mau­kas­ta kas­vis­ruo­kaa. Muu­tos on hi­das, mut­ta se ta­pah­tuu. Us­kon, et­tä kas­vis­syön­ti on me­gat­ren­di, joka on tul­lut jää­däk­seen. 

Tär­ke­ää on, et­tä suu­ret jou­kot vä­hen­tä­vät li­han­syön­tiä; ei se, et­tä pie­ni mar­gi­naa­li ei syö li­haa ol­len­kaan. Ra­kas­tan sitä il­met­tä, kun paa­tu­nut li­han­syö­jä mais­taa hy­vää kas­vis­ruo­kaa ja ky­syy, et­tä ei­kö täs­sä oi­ke­as­ti ole yh­tään li­haa.

Hy­vää oloa ruu­as­ta

Muu­ta­ma vuo­si sit­ten per­heen­jä­se­ne­ni sai­ras­tui Croh­nin tau­tiin. Hä­nel­le mää­rät­tiin pit­kä an­ti­bi­oot­ti­kuu­ri ja jopa sy­tos­taat­ti­hoi­toa suun­ni­tel­tiin. Sil­loin vi­hel­sim­me pe­lin poik­ki. Ku­kaan ei ol­lut ky­sy­nyt mi­tään hä­neen ruo­ka­va­li­os­taan. 

Lä­hei­se­ni ruo­ka­va­li­os­ta pää­dyt­tiin ra­vit­se­mus­te­ra­peut­ti Han­na Hut­tu­sen ja lää­kä­ri Ol­li So­vi­jär­ven kans­sa jät­tä­mään pois muun mu­as­sa so­ke­ri, vil­jat, mai­to­tuot­teet ja pe­ru­na. Ti­lal­le tuli ka­sa­päin kas­vik­sia, mar­jo­ja ja he­del­miä. Vii­kon pääs­tä oi­reet hä­vi­si­vät ja ovat py­sy­neet sii­tä as­ti pois­sa.

It­se syön li­haa har­voin en­kä kos­kaan te­ho­tuo­tet­tua. Olen ai­na ol­lut kal­lel­la­ni kas­vik­siin. Jos mie­tin, otan­ko ruo­ka­ni mie­luum­min kas­vi­maal­ta vai teu­ras­ta­mos­ta, vas­taus on help­po.

Anne aikoo kouluttautua itsekin vegekokiksi. – Otan veitsen kauniiseen käteen ja ryhdyn palkkaamieni kokkien assistentiksi.

Ellen Saarenoja

In­to­hi­mo tär­kein­tä

Ra­vin­to­loit­si­jak­si ryh­ty­mi­nen on hul­lun­roh­kea veto. Olen kuul­lut pal­jon kau­his­te­lua ja va­roit­te­lua. Suo­ma­lai­nen men­ta­li­teet­ti on sel­lai­nen. Olem­me en­nak­ko­luu­loi­sia ja pel­kääm­me uut­ta. 

Toki työn mää­rä hir­vit­ti. Tein rans­ka­lai­sil­la vii­voil­la lii­tu­tau­lul­le lis­tan hoi­det­ta­vis­ta asi­ois­ta: ko­kit, logo, käyn­ti­kor­tit, re­mont­ti, ter­veys­vi­ra­no­mai­set, vuok­ra­so­pi­mus… Huo­kai­sin sy­vään ja ajat­te­lin, et­tä ei au­ta kuin al­kaa yli­vii­va­ta nii­tä yk­si ker­ral­laan. Yrit­tä­jil­lä va­pau­den kai­puu on si­sään­ra­ken­net­tua. Mi­nul­la on ai­na ol­lut palo te­ke­mi­seen. In­to­hi­mo on tär­kein­tä. Kai­ken muun voi op­pia.

Hyvä esi­merk­ki täs­tä on vii­si­tois­ta vuot­ta sit­ten te­ke­mä­ni Mat­ka saa­ris­to­me­rel­lä -kir­ja. Mi­nut oli kut­sut­tu ju­han­nuk­sen­viet­toon saa­ris­toon. Olin ka­rus­ta luon­nos­ta niin hal­ti­oi­tu­nut, et­tä kont­ta­sin pus­kis­sa ka­me­ran kans­sa mon­ta päi­vää. Kun pää­sin ko­tiin, kä­ve­lin WSOY:lle ja pu­huin it­sel­le­ni kus­tan­nus­so­pi­muk­sen.

Me­di­taa­ti­os­ta voi­maa

Ma­te­ria ei ole mi­nul­le tär­ke­ää. Nyt­kin mi­nul­la on asun­to­ni yri­tys­lai­nan va­kuu­te­na. Jos hom­ma me­nee pie­leen, sit­ten muu­tan pie­nem­pään asun­toon. Luo­pu­mi­sen tai­to on tär­keä tai­to, sil­lä täs­tä elä­mäs­tä ei saa mi­tään mu­kaan­sa.

Olen har­ras­ta­nut pit­kään me­di­toi­mis­ta. Mel­kein me­di­toin­tia on se­kin, kun kä­ve­len 14-vuo­ti­aan Sisu-koi­ra­ni kans­sa pit­kin Es­poon met­siä.

Vaik­ka olen ko­ke­nut elä­mä­ni ai­ka­na pal­jon vä­hät­te­lyä, olen op­pi­nut ole­maan vä­lit­tä­mät­tä mui­den mie­li­pi­teis­tä. Ei auk­to­ri­teet­te­ja tar­vit­se ai­na us­koa. Luo­tan in­tui­ti­oo­ni. Sii­hen, et­tä nyt ovat täh­det ko­hal­laan.