Ar­to Kal­lio, 70, har­ras­taa kun­to­lii­kun­taa mil­tei joka päi­vä. Kä­ve­lyä, sau­va­kä­ve­lyä ja ker­ran vii­kos­sa sa­li­ban­dya. Tal­vi­sin hiih­toa. Kun omis­tau­tuu asi­al­le, saa jopa Ete­lä-Suo­mes­sa rik­ki tu­hat hiih­to­ki­lo­met­riä tal­ves­sa. Jos ei muu­ten, niin te­ke­mäl­lä oman la­dun lä­hi­lah­den jääl­le. Tai jos lah­ti ei jää­dy, la­dun voi tam­pa­ta vaik­ka ran­nan puo­lel­le pik­ku kais­ta­leel­le, jo­hon lu­men­rip­peet ker­ty­vät. Lii­kun­nal­li­nen elä­män­ta­pa is­kos­tui Ar­toon jo po­jan­nöö­si­nä. Hän ker­too ylei­sur­heil­leen­sa ja pe­lan­neen­sa jal­ka­pal­loa ke­sät lä­peen­sä. Työ­i­käi­se­nä hän pyö­räi­li pal­jon ja val­men­si jää­kiek­ko­ju­ni­o­re­ja. Nyt Ar­to on kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä ur­hei­lul­li­suus on seu­ran­nut mu­ka­na läpi elä­män. Eh­kä juu­ri sen an­si­os­ta ter­veys on yhä hyvä.

Juok­su vaih­tui kä­ve­lyk­si

Ar­ton elä­mäs­sä juok­su vaih­tui kä­ve­lyk­si kym­men­kun­ta vuot­ta sit­ten. Kyse ei ol­lut sii­tä, et­tä ur­hei­lu­vam­mat oli­si­vat pa­kot­ta­neet lo­pet­ta­maan juok­sun.

–Juok­su vain jäi. Eh­kä jo­ten­kin kuun­te­lin omaa krop­paa­ni, hän poh­tii. Muis­sa­kin asi­ois­sa Ar­to vai­kut­taa jous­ta­val­ta. Hän on val­mis myy­mään van­hem­mil­taan pe­ri­män­sä mö­kin heti, kun sen yl­lä­pi­to käy ras­kaak­si tai muu­ten vas­ten­mie­li­sek­si. Kau­pun­ki­a­su­jal­le mök­ki on kyl­lä tär­keä hen­ki­rei­kä ja lo­man­viet­to­paik­ka.

– Sil­ti olen sa­no­nut vai­mol­le, et­tä sit­ten, kun sua ei enää kiin­nos­ta ton­kia pen­sais­sa, pis­te­tään paik­ka myyn­tiin.

Val­mis muut­ta­maan

Muut­ta­maan­kin hän on val­mis pit­kä­ai­kai­ses­ta ko­dis­taan, jos tu­le­vai­suu­des­sa kun­to vaa­tii. Hil­jat­tain Ar­ton ko­ti­ta­loon ra­ken­net­tiin his­si, vaik­ka hä­nen mie­les­tään ei oli­si tar­vin­nut. Hän oli­si kul­ke­nut por­tai­ta en­sim­mäi­seen ker­rok­seen niin kau­an kuin jal­ka nou­see ja muut­ta­nut sit­ten pois. Edes lii­kun­nas­ta hän ei pidä kiin­ni kyn­sin ham­pain. Jos sa­taa, jää lenk­ki yleen­sä vä­liin. Kuu­si vuot­ta sit­ten Ar­to jäi eläk­keel­le ra­ken­nu­sa­lal­ta. Sii­tä al­koi va­paus. Ryt­mi­set ja pit­kät päi­vät vaih­tui­vat ve­ny­viin il­toi­hin, jän­ni­tys­ro­maa­nien lu­ke­mi­seen sekä aa­mui­hin, joi­na he­rä­tys­kel­lo ei soi.

On­nea oma­toi­mi­mat­kois­ta

Ul­ko­maan­mat­kat oli­vat ai­na ol­leet elä­män suo­la, mut­ta nyt niis­tä tuli en­tis­tä tär­ke­äm­piä. Brys­sel, Pa­rii­si, Fi­ren­ze, Bu­da­pest. Bar­ce­lo­na, Va­ti­kaa­ni, Gar­da­jär­vi. Ar­to ja hä­nen vai­mon­sa ovat ko­lun­neet oma­toi­mi­mat­koil­la Eu­roo­pan mo­net kol­kat.

– On se vaan hie­noa näh­dä Pi­san tor­ni, kun on kat­sel­lut ku­via leh­dis­tä ja miet­ti­nyt, et­tä nä­kee­kö­hän tuo­ta iki­nä.

Iloi­nen lap­sen­lap­sis­ta

Ju­nal­la mum­mo­laan mat­kus­ta­vat lap­sen­lap­set ovat iso ilon läh­de.

– On­nel­li­sel­ta tun­tuu, kun on nii­tä saa­nut. Pik­ku­vä­en mie­les­tä vaa­rin täy­tyi­si eh­dot­to­mas­ti hom­ma­ta äly­pu­he­lin, jot­ta hä­nel­le voi­si lä­he­tel­lä vies­te­jä What­sApp-so­vel­luk­ses­sa, mut­ta Ar­to em­pii. Äly­pu­he­lin vei­si enem­män ti­laa lenk­ki­ta­kin tas­kus­sa kuin ta­val­li­nen kän­nyk­kä. Vaik­ka Ar­to on so­peu­tu­nut vai­vat­ta iän tuo­miin muu­tok­siin, yk­si kau­hu­ku­va hä­nel­lä on: se, et­tei pää­si­si enää len­kil­le.