Kun va­kuu­tu­syh­ti­ön pu­he­lin­myy­jä pari vuot­ta sit­ten soit­ti ja tar­jo­si syö­pä­va­kuu­tus­ta, Ei­ja-Riit­ta Kor­ho­la oli jo lo­pet­ta­mas­sa pu­he­lua, kun tu­li­kin toi­siin aa­tok­siin. Mik­si­käs ei? Va­kuu­tus oli­si pie­ni hin­ta huo­let­to­muu­des­ta.

– Kun syö­pä sit­ten jon­kun ajan pääs­tä to­det­tiin, olin to­del­la yl­lät­ty­nyt. En ol­lut va­kuu­tuk­sen ot­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta kos­kaan aja­tel­lut, et­tä mi­nul­le kä­vi­si näin. Olin­han imet­tä­nyt yh­teen­sä kol­me vuot­ta, en­kä ol­lut kos­kaan syö­nyt pil­le­rei­tä.

Ei­ja-Riit­ta oli uu­ti­sen kuul­les­saan val­mis­tau­tu­mas­sa Ams­ter­da­mis­sa joh­to­ryh­män ko­kouk­seen yri­tyk­ses­sä, jon­ka hal­li­tuk­seen hän kuu­lui. En­sim­mäi­nen aja­tus ei ol­lut pel­koa vaan häm­men­nys­tä: Näin­kö vä­hän eh­ti­sin elä­mäs­sä?

– Ajat­te­lin, et­tä en ole an­ta­nut vie­lä kaik­kea. Se ei tar­koi­ta ul­koi­sia asi­oi­ta. Kyse on si­säi­ses­tä tun­tees­ta ja in­tui­ti­os­ta.

Ei­ja-Riit­taa on ai­na kos­ket­ta­nut Ge­or­ges Ber­na­nos’n pe­lot­ta­va vi­sio ele­tys­tä elä­mäs­tä: ”…mo­net ih­mi­set ei­vät kos­kaan an­na omaa pa­nos­taan, var­si­nais­ta mi­nään­sä. He elä­vät it­sen­sä pin­nal­la… ke­vyt pin­ta­ker­ros riit­tää niuk­kaan sa­toon.” Tätä hän ei it­sel­leen toi­vo. En­ne­min­kin sitä, et­tä elä­mä ei jäi­si kes­ken, vaan kuo­le­man tul­les­sa elä­mäs­tä oli­si saa­nut kyl­läk­seen.

Heti uu­ti­sen kuul­tu­aan hän ha­lu­si teh­dä myös jo­tain konk­reet­tis­ta.

– Os­tin ai­kui­sil­le tyt­tä­ril­le­ni kash­mir­hui­vit, jot­ka läm­mit­täi­si­vät hei­tä. Po­jal­le­ni kek­si­sin jo­tain muu­ta läm­mit­tä­vää. Kävi mi­ten kävi.

Lä­hel­lä kuo­le­maa Brys­se­lis­sä

Kuo­le­ma oli tul­lut lä­hel­le en­nen­kin. Eu­ro­par­la­men­taa­rik­ko­na Brys­se­lis­sä työs­ken­nel­les­sään Ei­ja-Riit­ta sai al­ler­gi­sen ana­fy­lak­ti­sen sho­kin syö­ty­ään pit­kän työ­päi­vän päät­teek­si eh­kä jo par­haat päi­vän­sä näh­nei­tä man­si­koi­ta.

– He­rä­sin yöl­lä tun­tee­seen kuin kur­kus­sa­ni oli­si ol­lut pul­lo­har­ja. Pei­liin kat­so­es­sa­ni näin, et­tä kas­vo­ni oli­vat tur­von­neet ja sil­mät muu­rau­tu­neet um­peen.

Yöl­lä ku­kaan ei en­sin vas­tan­nut pu­he­li­meen, ei­kä ulos­pää­syyn tar­vit­ta­vaa avain­ta löy­ty­nyt. Hän al­koi me­net­tää ta­jun­taan­sa ja miet­ti: Täl­tä kuo­le­ma siis tun­tuu. Ei pe­lot­ta­val­ta, vaan ke­vy­el­tä.

– Kuin ih­meen kaut­ta, lat­ti­al­la maa­tes­sa­ni, näin avai­men ken­kä­ral­lin al­la. Pää­sin ulos vii­me het­kel­lä. Lä­hei­se­ni oli­vat saa­neet vies­ti­ni ja apua oli tu­los­sa.

Myö­hem­min hän ih­met­te­li, kuin­ka vä­hän hän tais­te­li kuo­le­maa vas­taan. Pe­las­tu­mis­ta tär­ke­äm­mäl­tä tun­tui tie­dot­taa lä­hei­sil­le, mitä oli ta­pah­tu­nut.

– Kun myö­hem­min kuun­te­lin avus­ta­jal­le jät­tä­mä­ni vies­tin, pi­hi­nä kuu­los­ti jär­kyt­tä­väl­tä. Ti­lan­tees­ta huo­li­mat­ta vain pyy­te­lin an­teek­si yöl­lis­tä häi­rin­tää­ni. Oli­sin voi­nut kuol­la koh­te­li­ai­suu­teen.

Sai­ras­tu­mi­sen ai­koi­hin kuo­le­ma kos­ket­ti myös hy­vien ys­tä­vien Aki Hint­san ja Kai­sa Bloms­ted­tin me­net­tä­mi­sen kaut­ta.

– Hei­dän koh­ta­lon­sa on saa­nut mi­nut ym­mär­tä­mään, et­tä oma­kin ai­ka­ni voi ol­la ly­hy­em­pi kuin olen toi­vo­nut. Otin sen di­ag­noo­sin saa­tu­a­ni to­sis­sa­ni.

Sai­ko suru syö­vän puh­ke­a­maan?

Syö­pä ei juu­ri­kaan muut­ta­nut Ei­ja-Rii­tan elä­män­ta­po­ja. Suu­reen re­mont­tiin ei ol­lut tar­vet­ta.

– Pie­niä muu­tok­sia olen teh­nyt, ku­ten li­sän­nyt kur­ku­man ja val­ko­si­pu­lin käyt­töä. Vi­ta­mii­nien saa­mi­ses­ta huo­leh­din myös syö­mäl­lä pal­jon tuo­rei­ta mar­jo­ja. Py­rin vält­tä­mään so­ke­ria ja pro­ses­soi­tua ruo­kaa.

Pie­net her­kut­te­lut ja vii­ni­la­sil­li­set Ei­ja-Riit­ta ta­saa huo­leh­ti­mal­la, et­tä pään­si­säi­nen hy­vin­voin­ti­ti­li on ta­sa­pai­nos­sa. Hän ajat­te­lee, et­tä vii­ni­la­sil­li­nen tai sal­mi­ak­ki on ot­to ti­lil­tä ja ter­veel­li­nen ruo­ka on tal­le­tus.

– Huo­leh­din, et­tä sal­do on plus­sal­la. Hen­ki­sel­lä puo­lel­la mi­nul­la on ilo­ti­li. Pi­dän sen plus­sal­la esi­mer­kik­si ra­joit­ta­mal­la net­ti­ai­kaa ja vaik­ka­pa kat­so­mal­la laa­tu­e­lo­ku­via tai lu­ke­mal­la hy­viä kir­jo­ja.

Vaik­ka suru ei ai­heu­ta­kaan syö­pää, Ei­ja-Riit­ta nä­kee jon­kin­lai­sen yh­tey­den. Hä­nel­le tuli ero 31 avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen vuon­na 2011. Tun­ne­ta­sol­la hän koki, et­tä suru vai­kut­ti syö­vän puh­ke­a­mi­seen.

– Syö­pä pal­jas­ti, et­tä si­säl­lä­ni oli su­ru­hyy­ty­miä, jot­ka oli ai­ka liu­ot­taa pois. Suru on kau­nis asia, mut­ta se on sur­ta­va läpi. Muu­ten se voi tap­paa.

Hän­tä mie­ti­tyt­tää myös, vai­kut­ti­ko syö­pään tapa pi­tää kän­nyk­kää ur­hei­lu­lii­vien si­säl­lä esi­mer­kik­si sii­vo­tes­sa ja ää­ni­kir­jo­ja sa­mal­la kuun­nel­les­sa. Kas­vain tuli rin­nan pääl­le juu­ri sii­hen, jos­sa pu­he­lin oli ol­lut.

– Enää en te­ki­si niin, vaik­ka en tie­dä­kään, oli­ko sil­lä yh­teyt­tä.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 3/2019.