Pur­se­ri Kat­ja Dok­tar ja toi­mis­to­pääl­lik­kö Ul­la Grön­berg ovat lap­suu­de­nys­tä­viä. Yh­tä on pi­det­ty jo 39 vuot­ta. Ul­la kiit­te­lee Kat­jan remp­seyt­tä ja elä­mä­ni­loa. Kat­jan mie­les­tä Ul­la on iloi­nen, po­si­tii­vi­nen ja sy­väl­li­nen. Kat­ja luon­neh­tii:

– Me olem­me ai­van eri­lai­sia, mut­ta tyk­kääm­me sa­mois­ta asi­ois­ta.

Tah­von­lah­den pe­rus­kou­lun kuo­ro­har­joi­tus al­koi, ja Kat­ja Dok­tar huo­ma­si heti, et­tä mu­ka­na oli uu­si tyt­tö.

Ko­ti­mat­kan hän ja Ul­la Grön­berg kä­ve­li­vät yh­des­sä, sil­lä he asu­vi­at tien vas­tak­kai­sil­la puo­lil­la, Ul­la ker­ros­ta­los­sa ja Kat­ja ri­vi­ta­los­sa.

Ul­la oli juu­ri muut­ta­nut alu­eel­le, ja he oli­vat kou­lus­sa rin­nak­kais­luo­kil­la.

Ty­töt va­lit­tiin Ra­di­on lap­si­kuo­roon. Mat­ka Laa­ja­sa­los­ta kuo­ro­har­joi­tuk­siin Töö­löön, Hel­sin­gin kes­kus­taan mat­kus­tet­tiin yh­des­sä.

– Va­paa-ajal­la ul­koi­lu­tim­me mi­nun Pip­sa-koi­raa­ni Tul­li­saa­ren puis­tos­sa. Har­joit­te­lim­me lau­lu­jen sa­no­ja ja pänt­tä­sim­me us­kon­non­ko­kee­seen, Ul­la ker­too.

Kun ylä­as­te al­koi, ty­töt ha­lu­si­vat sa­mal­le luo­kal­le.

Kym­pin tyt­tö­jen sa­lai­suus

Ul­la ja Kat­ja oli­vat luok­kan­sa prii­muk­sia, nii­tä kuu­lui­sia kym­pin tyt­tö­jä. Mut­ta heil­lä oli myös yh­tei­nen sa­lai­suus. Mo­lem­pien ko­to­na oli päih­de­on­gel­mia.

– Saim­me tu­kea toi­sil­tam­me. Oli help­po ol­la, kun ei tar­vin­nut sa­la­ta ei­kä hä­ve­tä mi­tään, Kat­ja poh­tii.

– Kaik­ki oli niin tut­tua. Tie­sin mil­tä Kat­jas­ta vä­lil­lä tun­tui, kun ko­to­na ei ol­lut kaik­ki hy­vin, Ul­la sa­noo.

Vai­keuk­sis­ta huo­li­mat­ta ty­töt pär­jä­si­vät kou­lus­sa.

– Minä luin ko­kei­siin öi­sin työ­maa­kuu­lo­suo­jai­met kor­vil­la, et­tä pys­tyi­sin kes­kit­ty­mään, Ul­la muis­te­lee.

– Minä luin sau­nas­sa, Kat­ja sa­noo.

Vaik­ka kou­lu­a­jan pänt­täys­kei­noil­le voi­kin nyt nau­raa, kum­pi­kin muis­taa, kuin­ka vai­ke­aa oli pin­nis­tel­lä kou­lus­sa il­man har­mo­ni­sen ko­din tu­kea.

En­si­kän­nit yh­des­sä

Lap­suu­des­ta Ul­la ja Kat­ja as­tui­vat ai­kuis­ten maa­il­maan yh­des­sä. Rei­pas ir­ti­ot­to ta­pah­tui, kun ty­töt läh­ti­vät ke­sä­työ­an­si­oil­laan Rho­dok­sel­le. Ikää oli vas­ta 16 vuot­ta.

Kun au­to tööt­tä­si lo­ma­koh­teen ka­dul­la, ty­töt pin­koi­vat kau­huis­saan ho­tel­li­huo­nee­seen pa­koon.

– Vii­kon ku­lut­tua ol­tiin jo bai­la bai­la, ei ol­lut äi­tiä ei­kä isää ikä­vä, Ul­la ker­too.

– Hur­lum­hei­vai­he ko­et­tiin yh­des­sä. En­si­kän­nit juo­tiin. Ope­tel­tiin yh­des­sä polt­ta­maan ja jää­tiin kouk­kuun, sa­noo Kat­ja ja puis­te­lee pää­tään.

– Tyh­mät­kin ju­tut on teh­ty yh­des­sä, Ul­la vah­vis­taa.

Ka­ve­ruk­set ei­vät ole rii­del­leet kos­kaan, ja sii­tä on Kat­jan mie­les­tä kiit­tä­mi­nen Ul­laa.

– Ul­lan kans­sa ei voi rii­del­lä, mut­ta kyl­lä minä huo­maan jo hä­nen ne­nän­sä asen­nos­ta, jos jo­kin asia on hirt­tä­mäs­sä kiin­ni.

Mis­tä yk­si­tuu­mai­suus kum­pu­aa? Kat­ja poh­tii, et­tei hei­dän vä­lil­lä ole kil­pai­lua.

– En koe är­syyn­ty­mis­tä tai ka­teut­ta Ul­laa koh­taan. Ul­la on on­nel­li­nen mi­nun on­nis­tu­mi­sis­ta­ni.

Pu­he­li­mes­sa joka päi­vä

Ul­la on Kat­jan esi­koi­sen kum­mi­tä­ti ja Kat­ja oli Ul­lan kaa­so­na, kun hän meni nai­mi­siin. Elä­mään on mah­tu­nut ero­ja ja uu­sia al­ku­ja. Ys­tä­vät ovat ol­leet vuo­ro­tel­len tois­ten­sa tu­ke­na.

Joka päi­vä töi­den jäl­keen Ul­la soit­taa ko­ti­mat­kal­la tar­kis­taak­seen, on­ko Kat­ja Suo­mes­sa. Jos on, käy­dään läpi päi­vän ta­pah­tu­mat.

– Kaik­ki ja­e­taan, rak­kau­det ja erot, Ul­la tuu­maa.

Kun Ul­lan van­hem­mat kuo­li­vat ja sen pääl­le tuli ero puo­li­sos­ta, Kat­ja jak­soi kuun­nel­la ja loh­dut­taa.

– Jo­kai­nen tie­tää, kuin­ka tuol­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa sama nau­ha pyö­rii ja pyö­rii. Sitä on jak­set­ta­va kuun­nel­la. Hyvä ys­tä­vä on vel­vol­li­nen myös sa­no­maan, mil­loin on syy­tä tur­vau­tua am­mat­ti­a­puun, Kat­ja sa­noo.

– Kat­ja nä­kee huo­le­ni ja osaa aset­taa sen oi­kei­siin mit­ta­suh­tei­siin, Ul­la ku­vai­lee.

Kou­lun kuo­ro­har­joi­tuk­sis­ta al­ka­nut ys­tä­vyys kan­taa joka ta­pauk­ses­sa niin kau­an kuin hen­ki pi­hi­see.

– Ol­laan toi­sil­lem­me sa­mo­ja tyt­tö­jä, vaik­ka ai­kaa on ku­lu­nut lä­hes 40 vuot­ta, Kat­ja sa­noo.

– Kat­ja on mi­nun pe­rus­kal­li­o­ni, Ul­la tii­vis­tää.