Mi­nun täy­tyy pääs­tä kul­ke­maan omia pol­ku­ja­ni. Par­haat löy­ty­vät tun­tu­ri­mai­se­mas­ta. Siel­lä olen ko­to­na­ni, ja aja­tuk­se­ni saa­vat liik­kua va­paas­ti.

Sul­jen pois työn, kii­reen, kän­ny­kän, jopa per­heen. Reis­su me­nee pi­lal­le, jos an­nan it­se­ni ikä­vöi­dä.

Tar­vit­sen yk­si­näi­syyt­tä, et­tä jak­san ar­jes­sa. En ym­mär­rä mik­si yk­si­näi­syy­teen liit­tyy Suo­mes­sa usein ne­ga­tii­vi­nen sävy. Voi­si­ko yk­si­näi­syys ol­la hyvä asia? Et­tä saa ol­la it­sen­sä ja aja­tus­ten­sa kans­sa.

En koe it­se­ä­ni yk­si­näi­sek­si. Olen yk­sin, mut­ta luon­non ym­pä­röi­mä. Joet, vir­taa­va vesi, puut, täh­det, kuu. Ne pi­tä­vät seu­raa.

Opin tun­te­maan it­se­ni

Yk­si­no­lon tar­pee­ni al­koi li­sään­tyä lä­hes­ty­es­sä­ni nel­jää­kym­men­tä. Tuol­loin tein en­sim­mäi­sen pit­kän va­el­luk­se­ni. Vie­tin kuu­kau­den erä­maas­sa ja opin ole­maan yk­sin.

Olen op­pi­nut tun­te­maan it­se­ä­ni juu­ri va­el­ta­es­sa­ni yk­sin. Kun ei ole ar­jen vel­vol­li­suuk­sia, pää­see sy­väl­le it­seen­sä. Olen op­pi­nut hy­väk­sy­mään it­se­ni vir­hei­ne­ni ja ym­mär­tä­nyt, mikä on oi­ke­as­ti tär­ke­ää. En suo­ri­ta.

Luon­nos­sa ole­mi­nen on te­ra­peut­tis­ta.

Het­kit­täin saat­taa ol­la rank­kaa­kin ja jou­dun käyt­tä­mään kai­ken si­su­ni, et­tä jak­san eteen­päin. Sil­loin kes­ki­tyn pie­niin asi­oi­hin. Saa­tan miet­tiä, mil­tä jo­kin ar­jen yk­sin­ker­tai­nen asia tun­tuu. On tär­ke­ää teh­dä mie­len kans­sa töi­tä.

Ne­lin­kon­tin tun­tu­ris­sa

Ker­ran sai­ras­tuin yk­sin­va­el­luk­sel­la. Laih­duin nel­jä ki­loa vii­des­sä päi­väs­sä. Olin niin poik­ki, et­tä it­kin kon­til­la­ni tun­tu­ris­sa ja van­noin, et­ten pa­laa kos­kaan Sa­toi kak­si päi­vää, joet tul­vi­vat, en­kä pääs­syt joen yli.

Vii­mei­se­nä il­ta­na sei­soin tun­tu­rin la­el­la ja näin upe­at re­von­tu­let. Ajat­te­lin, et­tä näin luon­to le­pyt­te­lee mi­nua. Tuo oli opet­ta­vai­nen reis­su. Hel­poil­la reis­suil­la ei opi mi­tään.

Opis­ke­lin kah­dek­san vuot­ta sit­ten erä­op­paak­si ja nyt olen unel­ma­työs­sä­ni. Nau­tin, kun saan opet­taa mui­ta naut­ti­maan luon­nos­ta ja liik­ku­maan siel­lä. Ve­dän va­el­luk­sia ym­pä­ri Suo­mea. On hie­noa, kun joku tu­lee ko­kei­le­maan va­el­ta­mis­ta ja löy­tää sii­tä oman jut­tun­sa.

Olen kuul­lut mo­nia ta­ri­noi­ta, jos­kus ki­pei­tä­kin. Kun ih­mi­set tu­le­vat luon­toon, he ko­ke­vat sen rau­hoit­ta­van vai­ku­tuk­sen.

En kai­paa ul­ko­mail­le en­kä len­nä ol­len­kaan. Ko­ti­maas­sa riit­tää mi­nul­le tar­peek­si ko­lut­ta­vaa.

Nuo­re­na se­läs­s­sä­ni luki ”Näin ei voi jat­kua.” Olen sa­maa

miel­tä edel­leen. Il­mas­ton­muu­tos uh­kaa, em­me­kä saa ku­lut­taa luon­toa lop­puun.

Luon­to ja sen hy­vin­voin­ti ovat tul­leet mi­nul­le en­tis­tä tär­ke­äm­mik­si jo­kai­sel­la va­el­luk­sel­la­ni.

Koen, et­tä mi­nun kuu­luu pi­tää huol­ta luon­nos­ta, sil­lä se huo­leh­tii mi­nus­ta. Se on ol­lut en­nen mi­nua ja jää jäl­kee­ni.

Sa­teen­kaa­ren vä­ri­nen iro­kee­si

Olin nuo­re­na rau­hal­li­nen punk­ka­ri. Mah­doin ol­la vil­li näky. Opis­ke­lin tai­de­kou­lus­sa Sa­von­lin­nas­sa, jos­sa sa­teen­kaa­ren vä­ri­nen iro­kee­si ei ol­lut eri­koi­nen näky. Mut­ta ko­to­na Hei­nä­ve­del­lä her­ra ruo­ka­kau­pas­sa virk­koi, et­tä ”mi­käs pa­pu­kai­ja se siel­tä saa­puu”.

Olin vain 21-vuo­ti­as, kun sain en­sim­mäi­sen lap­se­ni. Kun tu­lin ras­kaak­si, hiuk­se­ni läh­ti­vät ja ajoin pää­ni ko­ko­naan kal­juk­si.

Ero­sin tyt­tä­re­ni isäs­tä, kun Ada oli yk­si­vuo­ti­as. Olem­me edel­leen ys­tä­viä ja Adal­la ja hä­nen isäl­lään on lä­hei­set vä­lit.

Ta­pa­sin ny­kyi­sen mie­he­ni, kun tyt­tä­re­ni oli kol­me­vuo­ti­as. Sil­loin ry­säh­ti kun­nol­la, vaik­ka ei pi­tä­nyt. Vesa on mi­nua kuu­si vuot­ta nuo­rem­pi. Ihas­tuin hä­nen par­taan­sa ja huo­maa­vai­suu­teen­sa.

Vesa su­jah­ti hel­pos­ti lap­si­per­he­ar­keem­me nuo­res­ta iäs­tään huo­li­mat­ta.

Luon­to on yh­tei­nen har­ras­tus

Vesa oli töis­sä äi­tin­sä an­tiik­ki­kau­pas­sa ja sitä kaut­ta in­nos­tuin it­se­kin alas­ta. Opet­te­lin Ve­san joh­dol­la kai­ken mah­dol­li­sen alas­ta. Pi­din omaa lii­ket­tä muu­ta­man vuo­den. Kaup­pa oli iha­na!

Tiem­me ovat kul­ke­neet sa­maan suun­taan. Luon­to on meil­le yh­tei­nen har­ras­tus. Kun

opis­ke­lin erä­op­paak­si, Vesa seu­ra­si pe­räs­sä.

Mie­he­ni ym­mär­tää va­el­luk­si­a­ni, te­kee­hän hän nii­tä it­se­kin. Hä­nen pi­sin yk­sin­va­el­luk­sen­sa on ol­lut 1100 ki­lo­met­riä Ko­lil­ta Kii­lo­pääl­le.

Kun oman ajan tar­ve on luon­nol­lis­ta kum­mal­le­kin, sitä ei tar­vit­se ot­taa vä­ki­sin, ei­kä sii­tä tar­vit­se neu­vo­tel­la. Lap­set­kaan ei­vät pro­tes­toi. Läh­tö­ä­ni edel­tä­vä­nä il­ta­na me­nem­me yh­des­sä ulos syö­mään ja vie­täm­me läk­si­äi­siä. Ja kun pa­laan, vie­täm­me laa­tu­ai­kaa yh­des­sä.

Saa­tan ol­la vii­kon­kin kuu­lu­vuu­sa­lu­een ul­ko­puo­lel­la. Il­moi­tan sil­loin per­heel­le­ni, et­ten ole ta­voi­tet­ta­vis­sa, et­tei ku­kaan hä­täi­le. Soi­tan tai lai­tan vies­tin heti, kun saan ken­tän. Te­kee hy­vää ol­la vä­lil­lä ta­voit­ta­mat­to­mis­sa.

Mik­si mies ei pär­jäi­si

Kun läh­din en­sim­mäi­sel­le yk­sin­va­el­luk­sel­le­ni, sain kri­tiik­kiä sii­tä, et­tä jä­tän lap­set. Pi­din sitä epä­luot­ta­mus­lau­see­na mies­tä­ni koh­taan. Se oli­si sama, kuin sa­noi­si, et­tei hän pär­jää las­ten kans­sa.

Vii­me ai­koi­na olen saa­nut pa­lau­tet­ta sii­tä, et­tä esi­merk­ki­ni pe­rus­teel­la muut­kin nai­set ovat roh­jen­neet läh­teä yk­sin.

Vii­mek­si va­el­sin syk­syl­lä kuu­si viik­koa La­pin erä­maas­sa.

Kun pa­laan ko­tiin, tar­vit­sen pa­lau­tu­mis­ta. Al­kuun Fa­ze­rin si­nis­tä ku­luu levy päi­väs­sä sa­maan ta­paan kuin vaelluk­sel­la.

Nu­kun pa­rin tun­nin päi­vä­u­net kah­dek­san tun­nin yö­u­nien pääl­le.

Vii­kon pääs­tä ener­gi­a­va­je on jo pie­nem­pi ja sel­vi­än il­man suk­laa­ta ja päik­kä­rei­tä. Mut­ta kes­tää ai­kan­sa, et­tä to­tun va­loi­hin, ää­niin ja kaik­keen här­del­liin.

Ny­kyi­sin osaan ot­taa het­kiä yk­si­no­loon ar­jes­sa­kin, ei­kä se vaa­di ai­na erä­maa­reis­sua. Pik­ku­kä­ve­ly lä­hi­met­sään tai oma het­ki yk­sin ko­to­na, ja jak­san taas.