Lai­la Ran­ta­nen-Ti­mo­sen ja Kari Ti­mo­sen kel­tai­nen oma­ko­ti­ta­lo Pie­tar­saa­ren van­has­sa puu­kau­pun­gi­no­sas­sa Ska­tas­sa kyl­pee syk­syi­ses­sä au­rin­gon­pais­tees­sa.

Kari ter­veh­tii työn tou­hus­ta mus­ta­he­ruk­ka­pen­sai­den kes­kel­tä.

– Ter­ve, poi­min täs­sä vai­mol­le mar­jo­ja. Mene sinä vaan si­säl­le. Tu­len pian pe­räs­sä.

Ko­pu­tan ul­ko-oveen. Lai­la pyy­tää käy­mään pe­rem­mäl­le. Il­mas­sa lei­juu mar­jo­jen tuok­su. Me­hu­mai­ja on kuu­ma­na keit­ti­ös­sä.

– Teen täs­sä meil­le vuo­sit­tai­set me­hut. Työn­ja­ko on se, et­tä Kari ke­rää mar­jat ja minä me­hus­tan, Lai­la sa­noo.

So­keu­tu­mi­nen oli kuin mör­kö

Lai­lal­la on glau­koo­ma ja Ka­ril­la verk­ko­kal­von rap­peu­ma. Mo­lem­pien näkö al­koi hei­ken­tyä noin kym­men­vuo­ti­aa­na.

– Mi­nul­le sa­not­tiin, et­tä tu­li­sin nä­ke­mään elä­kei­kää­ni as­ti. Niin ei kui­ten­kaan käy­nyt. So­keu­duin jo liki 30 vuot­ta sit­ten, Lai­la ker­too.

– Kyl­lä se oli pens­ka­na ka­ma­laa, kun lää­kä­ri sa­noi suo­raan, et­tä tu­len so­keu­tu­maan, Ka­ri­kin muis­te­lee.

Tu­le­va so­keus kum­mit­te­li myös Lai­lan mie­les­sä.

– Se oli kuin mör­kö, jon­ka odo­tin tu­le­van nur­kan ta­kaa.

Ylä­as­teel­la Lai­la ei näh­nyt enää kun­nol­la tau­lul­le.

– Piti vain pär­jä­tä. Sii­hen ai­kaan ei ol­lut kou­lu­a­vus­ta­jia.

Laila hoitaa tietokoneen ääneenlukuohjelman avulla oman verkkokaupan tilaukset ja kaikenlaiset juoksevat asiat.

Koh­taa­mi­nen si­sä­op­pi­lai­tok­ses­sa

Elet­tiin vuot­ta 1973 ja Lai­la ja Kari kä­vi­vät sa­maa nä­kö­vam­mais­ten am­mat­ti­kou­lua Es­poos­sa. Si­sä­op­pi­lai­tok­sen lu­ku­vuo­si oli juu­ri al­ka­nut ja reh­to­ri piti juh­la­sa­lis­sa ter­ve­tu­lo­pu­het­ta.

En­sin Lai­la kiin­nit­ti huo­mi­o­ta sa­mas­sa pöy­däs­sä is­tu­neen mie­hen hy­vin­hoi­det­tui­hin pit­kiin hiuk­siin. Sit­ten hä­nen kat­seen­sa koh­dis­tui fark­ku­jen le­vei­siin lah­kei­siin, joi­ta ko­ris­ti­vat vä­rik­käät ku­kat ja per­ho­set.

Tuo mies oli Kari.

– Kari näyt­ti mu­ka­val­ta tyy­pil­tä. Seu­raa­va­na päi­vä­nä näin hä­nen is­tu­van käy­tä­vän ik­ku­na­lau­dal­la. Me­nin jut­te­le­maan. Vä­lil­läm­me oli ke­mi­aa. Ei sii­nä sen kum­mem­paa tar­vit­tu, Lai­la muis­te­lee.

Vie­lä tuol­loin mo­lem­mat nä­ki­vät koh­ta­lai­ses­ti. Yh­tei­nen tai­val ete­ni no­pe­as­ti.

– Me­nim­me kih­loi­hin, kun reh­to­ri sa­noi, et­tem­me saa muu­ten asua sa­mas­sa huo­nees­sa, Kari heit­tää.

Kun Kari val­mis­tui hie­ro­jak­si ja Lai­la pu­he­lun­vä­lit­tä­jäk­si, he muut­ti­vat Ka­rin ko­ti­kau­pun­kiin Pie­tar­saa­reen. Kari aloit­ti työt hie­ro­ja­y­rit­tä­jä­nä hei­dän oma­ko­ti­ta­los­saan.

Olem­me it­se­näi­siä ja it­se­päi­siä

Men­tiin nai­mi­siin. Lap­sia syn­tyi nel­jä: kol­me poi­kaa ja tyt­tö.

– Vauh­tia pii­sa­si, kun oli kol­me al­le kou­lui­käis­tä poi­kaa, Lai­la sa­noo.

Kol­men en­sim­mäi­sen lap­sen syn­ty­es­sä Lai­la näki vie­lä jon­kin ver­ran. Kuo­puk­sen syn­ty­es­sä hän oli so­keu­tu­nut.

– On­nek­si meil­lä oli sil­loin jo ko­ke­mus­ta las­ten­hoi­dos­ta, Lai­la miet­tii.

Las­ten ol­les­sa pie­niä Lai­la ja Kari ei­vät juu­ri­kaan tar­vin­neet ul­ko­puo­lis­ta apua.

– Piti vain ol­la hy­vin sys­te­maat­ti­nen, sin­ni­käs ja en­na­koi­va. Olem­me ai­na ha­lun­neet ol­la mah­dol­li­sim­man it­se­näi­siä, eh­kä it­se­päi­si­ä­kin, Lai­la sa­noo.

Las­ten kas­vet­tua Lai­la kou­lut­tau­tui hie­ro­jak­si ja kun­to­hoi­ta­jak­si. Hän an­taa myös vyö­hy­ke­te­ra­pi­aa ja aku­punk­ti­o­ta. Vas­taa­no­ton etei­sen sei­näl­lä on dip­lo­mi. Lai­la ja Kari sai­vat vuon­na 2016 val­ta­kun­nal­li­sen nä­kö­vam­mais­ten yrit­tä­jä­pal­kin­non.

– Se tuli työs­täm­me hie­ro­ji­na ja kui­va­har­jauk­sen verk­ko­kaup­pi­ai­na. Olim­me ko­vin otet­tu­ja ja ar­vos­tam­me sitä suu­res­ti. Mui­ta­kin ah­ke­ria nä­kö­vam­mai­sia yrit­tä­jiä on pal­jon, he ker­to­vat.

Klapikone on mainio apu takkapuiden pilkkomisessa.

Kart­ta pääs­sä

Pär­jän­neet he to­si­aan ovat­kin. Ko­to­na pa­ris­kun­nal­la on sel­keä työn­ja­ko. Lai­la or­ga­ni­soi ar­jen. Hän käy kau­pas­sa, mak­saa las­kut, sii­vo­aa ja te­kee ruu­an.

Ka­rin kä­sis­sä py­sy­vät saha, va­sa­ra ja ruu­vi­meis­se­li. Hän on osal­lis­tu­nut ta­lon pe­rus­kor­jauk­seen, ja pi­has­sa ole­vaa me­kaa­nis­ta puun­pilk­ko­mis­ko­net­ta Kari käyt­tää päi­vit­täin.

– Pis­tän ha­lot pi­noon. Ta­lom­me kol­me tak­kaa läm­pe­ne­vät niil­lä mu­ka­vas­ti.

Ke­säl­lä Kari ajaa nur­mi­kon. Lai­la kas­vat­taa kas­vi­huo­nees­saan yrt­te­jä, to­maat­tia ja kurk­kua.

– Syk­syl­lä mei­kä­läi­sen hom­ma on ke­rä­tä mar­jat pen­sais­ta. Tal­vel­la teen lu­mi­työt. Se on hy­vää ar­ki­lii­kun­taa, Kari tuu­maa.

Öi­sin Kari val­voo pit­kään kir­jo­ja kuun­nel­len. Kir­ja­ker­hos­ta hän kuun­te­lee ää­ni­kir­jo­ja klas­si­kois­ta dek­ka­rei­hin. Ra­dio on myös pääl­lä lä­hes koko ajan.

Lai­la on kä­si­työ­ih­mi­siä. Hän ku­too ja virk­kaa ihan mitä ta­han­sa. Vii­me ke­sä­nä Lai­la kävi opet­ta­mas­sa toi­sia nä­kö­vam­mai­sia kä­si­työ­kurs­sil­la La­pis­sa.

– Pi­dän so­si­aa­li­ses­ta elä­mäs­tä ja ih­mi­sis­tä. En voi­si ku­vi­tel­la jää­vä­ni vain nel­jän sei­nän si­säl­le.

Lab­ra­do­rin­nou­ta­ja-opas­koi­ran Lai­la hank­ki it­sel­leen, jot­ta hän pys­tyi­si käy­mään len­keil­lä.

– On tär­ke­ää pi­tää kun­nos­ta huol­ta. Koi­ra on myös apu­na kau­pun­gil­la asi­oi­des­sa­ni.

Tu­tun avus­ta­jan kans­sa Lai­la käy os­tok­sil­la tai kirp­pu­to­reil­la.

– Mi­nul­la on kart­ta pääs­sä­ni, var­sin­kin yk­sin kä­vel­les­sä­ni. Ete­nen maa­mer­kil­tä toi­sel­le. Se on ai­ka­mois­ta sa­la­po­lii­si­työ­tä, Lai­la ku­vai­lee.

Lailan puhelimessa on asetus, joka kertoo äänellä, mitä kuvassa on.

Ha­lu­am­me pär­jä­tä it­se

Lai­lan mie­les­tä so­ke­at tar­vit­se­vat ja an­sait­se­vat jos­sain mää­rin apua. Ai­na­kin teks­tin lu­ke­mi­ses­sa ja vie­raas­sa ym­pä­ris­tös­sä liik­ku­es­sa.

– Mut­ta on se myös niin, et­tei sitä opi pär­jää­mään, jos joka kään­tees­sä au­te­taan. Mitä sii­tä tu­li­si, jos is­tui­sin kei­nu­tuo­lis­sa, ja avus­ta­ja ke­räi­si kaik­ki tip­pu­vat sil­mu­kat ta­kai­sin suk­ka­pui­koil­le­ni, Lai­la päi­vit­te­lee.

So­keu­den sur­kut­te­li­joik­si Lai­las­ta ja Ka­ris­ta ei ole kos­kaan ol­lut. He ovat ha­lun­neet pär­jä­tä it­se niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta.

– En ajat­te­le aa­mul­la he­rät­ty­ä­ni, et­tä olen so­kea, vaan juon vet­tä, lai­tan kah­vit tip­pu­maan ja elän elä­mää, sa­noo Lai­la.

Tie­to­ko­ne ja kän­nyk­kä ovat Lai­lal­le tär­kei­tä kom­mu­ni­koin­nin vä­li­nei­tä. Kari taas ei käy­tä ol­len­kaan tie­to­ko­net­ta ei­kä hän omis­ta kän­nyk­kää.

– Mie­he­ni on pe­rin­tei­siä lan­ka­pu­he­lin­mie­hiä, Lai­la to­te­aa.

Ih­mi­set ei­vät au­ta ei­vät­kä puhu

Lai­la on iät ja ajat mat­kus­tel­lut yk­sin ju­nal­la sa­to­ja ki­lo­met­re­jä ko­kouk­siin ja se­mi­naa­rei­hin. Hän vai­kut­taa eri yh­dis­tyk­sis­sä pu­heen­joh­ta­ja­na ja hal­li­tuk­sen jä­se­ne­nä. Lai­la viih­tyy myös te­at­te­reis­sa ja kon­ser­teis­sa.

– Ju­nas­sa mat­kus­ta­mi­nen on vaa­ti­vaa. Jo ta­sa­pai­non säi­lyt­tä­mi­nen vaa­tii pal­jon. Ih­mi­set ei­vät myös­kään hel­pos­ti au­ta saa­ti puhu. Kaik­ki ovat omis­sa maa­il­mois­saan kuu­lok­keet pääs­sään. Se on tyl­sää. Sa­laa toi­von­kin, et­tä jol­la­kul­la oli­si ai­kaa ja us­kal­lus­ta pu­hua, Lai­la ker­too.

Yl­lä­tyk­si­ä­kin tu­lee. Jos­kus avus­ta­jaa ei ole ase­mal­la ju­nan­vaih­don yh­tey­des­sä mail­la ei­kä hal­meil­la.

– Sil­loin pi­tää as­tua ulos mu­ka­vuu­sa­lu­eel­ta. Apua pyy­tä­es­sä ei me­ne­tä mi­tään. Mut­ta on vain us­kal­let­ta­va pyy­tää, Lai­la sa­noo.

Lai­la ker­too ym­mär­tä­vän­sä mies­tään, joka ei tah­do läh­teä ko­toa.

– Py­syn ko­ti­mie­he­nä, en­kä läh­de kau­pun­gil­le tai len­kil­le. Saa­tan teh­dä pa­rit kui­va­har­jat ai­ka­ni ku­luk­si. Vä­lil­lä käyn ot­ta­mas­sa hap­pea ta­ka­pi­hal­la, Kari sa­noo.

Luonnonkuituharjojen valmistus ja myynti on yksi Lailan ja Karin elinkeinoista.

Tais­te­lua oi­keuk­sis­ta vi­ra­no­mais­ten kans­sa

Lai­la ja Kari ovat jou­tu­neet tais­te­le­maan oi­keuk­sis­taan vi­ra­no­mais­ten kans­sa.

– Olem­me pi­tä­neet puo­li­am­me hal­lin­to-oi­keu­teen as­ti, Lai­la ker­too.

Hän on har­mis­saan esi­mer­kik­si sii­tä, et­tei ty­tär saa­nut ol­la vi­ral­li­ses­ti hei­dän avus­ta­jan­sa. Hän kun osai­si aut­taa vaa­ti­vim­mis­sa­kin asi­ois­sa.

– Pal­jon etuuk­sia, jopa la­ki­sää­tei­siä, on myös men­nyt ohi. Ai­na so­si­aa­li­työ­te­ki­jät ei­vät ole niis­tä ker­to­neet. Se har­mit­taa. Eri­to­ten, kun jäl­ki­kä­teen tie­däm­me, et­tä on ole­mas­sa myös sub­jek­tii­vi­sia oi­keuk­sia, Lai­la to­te­aa.

– Lai­la hoi­taa asi­oi­tam­me hy­vin. Hän ot­taa ai­na sel­vää kai­kes­ta. Vä­lil­lä on kui­ten­kin tun­tu­nut, et­tä so­si­aa­li­kes­kuk­sen työn­te­ki­jäl­lä ja asi­ak­kaal­la on eri la­ki­kir­ja, Kari sa­noo.

– Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tei so­kea sai­si pär­jä­tä, et­tä pi­täi­si ol­la avu­ton.

Äi­dis­tä huo­leh­ti­mi­nen on tär­ke­ää

Lai­lan äi­ti on 93-vuo­ti­as muis­ti­sai­ras. Äi­ti nä­kee, mut­ta liik­kuu ja kuu­lee huo­nos­ti.

– Vii­mei­set pari vuot­ta äi­ti­ni on asu­nut kans­sam­me suu­rim­man osan vuo­des­ta.

Ul­ko­puo­lis­ten mie­les­tä ei ole it­ses­tään sel­vää, et­tä so­kea pa­ris­kun­ta voi ja ha­lu­aa huo­leh­tia van­huk­ses­ta. Mut­ta Lai­la ei ole em­pi­nyt.

– Ha­lu­an pi­tää äi­dis­tä­ni it­se huol­ta niin pit­kään kuin voin. Hän an­sait­see sen.

Lai­la huo­leh­tii äi­dis­tään ko­ko­nais­val­tai­ses­ti: te­kee ruo­kaa, pe­see pyy­kit, aut­taa ves­saan ja sän­kyyn sekä an­taa lääk­keet. Äi­ti mää­rää tah­din ja äi­din eh­doil­la ar­kea ele­tään.

– Saan hen­ki­ses­ti äi­ti­ni hoi­ta­mi­ses­ta pal­jon. Olem­me löy­tä­neet toi­sem­me uu­del­la ta­val­la ja viih­dym­me tois­tem­me seu­ras­sa. Jut­te­lem­me ja nau­ram­me pal­jon.

Ke­säl­lä Lai­la ja Kari viet­ti­vät äi­din luo­na Jäm­säs­sä mon­ta viik­koa.

– Ha­lu­an suo­da äi­dil­le­ni ai­kaa omas­sa ko­ti­ta­los­saan ja tu­tus­sa ym­pä­ris­tös­sään.

Lai­la ai­koo ha­kea äi­tin­sä omais­hoi­ta­jak­si.

– Saa näh­dä, mi­ten sii­nä käy. By­rok­ra­ti­as­ta mi­nul­la ei ole pelk­kiä hy­viä ko­ke­muk­sia. Mut­ta toi­vo­taan pa­ras­ta.