Kun Tuu­la Por­tin, 52, as­tui uran­sa al­ku­vuo­si­na sai­raa­lan po­ti­las­huo­nee­seen, tun­tui kuin ih­mi­set oli­si­vat kat­seel­laan ky­sel­leet, kuka on kuo­le­mai­sil­laan?

– Enää se ei ole niin. Olen saa­nut ol­la te­ke­mäs­sä muu­tos­työ­tä ja sai­raa­la­te­o­lo­gi pyy­de­tään tänä päi­vä­nä pai­kal­le muul­loin­kin kuin kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä. Usein ih­mi­nen kai­paa sai­rau­den tuo­mas­sa krii­sis­sään kes­kus­te­lu­a­pua.

Vaik­ka ta­ka­na on jo 14 vuot­ta sie­lun­hoi­dol­lis­ta työ­tä, en­sim­mäi­seen ta­paa­mi­seen po­ti­las­huo­nee­seen Tuu­la me­nee ai­na aral­la mie­lel­lä. Po­ti­las on eh­kä juu­ri saa­nut kuul­la, et­tä pa­ran­ta­vaa hoi­toa ei ole.

– Se ei ole kos­kaan help­poa. Me­nen mie­les­sä­ni ru­koil­len.

Po­ti­laan kans­sa pu­hu­taan niis­tä asi­ois­ta, jois­ta hän ha­lu­aa. Kes­kus­te­lun ei tar­vit­se ol­la hen­gel­lis­tä, vaik­ka sai­raa­la­te­o­lo­gi hen­gel­lis­ten asi­oi­den asi­an­tun­ti­ja on­kin. Tär­kein­tä Tuu­lan mie­les­tä on ai­to läs­nä­o­lo ja se, et­tä po­ti­las saa pu­hua ja tun­tea ku­ten hän ha­lu­aa.

– Mi­nun teh­tä­vä­nä­ni on ot­taa se vas­taan.

Po­ti­lai­den koh­taa­mis­ten li­säk­si Tuu­la on myös omai­sia ja sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­taa var­ten.

Vel­jen kuo­le­ma aloit­ti et­sik­ko­a­jan

Por­ti­nin hen­gel­li­nen et­sik­ko­ai­ka aloin pik­ku­vel­jen kuo­le­mas­ta 1989. Ar­mei­jaa käy­neen vel­jen it­se­mur­ha oli täy­del­li­nen py­säy­tys ja ta­pah­tui kes­kel­lä kii­vaim­pia mis­si­vuo­sia. Tuu­la oli va­lit­tu Miss Suo­mek­si kol­me vuot­ta ai­em­min.

– Olin käy­mäs­sä lap­suu­den­ko­dis­sa­ni La­pu­al­la, kun tie­to vel­jen kuo­le­mas­ta tuli. Sii­tä al­koi hen­gel­li­nen et­sik­ko­ai­ka­ni.

Jano hen­gel­lis­ten asi­oi­den pa­riin oli kova. Us­ko­vai­sia tut­tu­via hä­nel­lä ei nii­hin ai­koi­hin ol­lut, mut­ta kris­til­li­ses­tä kir­ja­kau­pas­ta löy­tyi lu­et­ta­vaa. Kä­teen tart­tui jo edes­men­nees­tä evan­ke­lis­tas­ta Ka­le­vi Leh­ti­ses­tä ker­to­va kir­ja. Kir­ja päät­tyy ru­kouk­seen, joka so­pii avuk­si hen­gel­li­ses­sä et­sin­näs­sä.

– Ha­lu­sin ru­koil­la, ja niin tein. Sain sii­nä het­kes­sä var­muu­den, et­tä olen Ju­ma­lan lap­si ja koin iloa sii­tä, kuin­ka tuh­laa­ja­tyt­tö on tul­lut ko­tiin. Vaik­ka elin su­ru­ai­kaa, ilo oli läs­nä.

Lap­suu­den­ko­ti ei ol­lut us­ko­vai­nen, mut­ta lap­suu­den py­hä­kou­lu oli jät­tä­nyt kiin­nos­tuk­sen ki­pi­nän us­koa koh­taa. Raa­ma­tun ta­ri­nat ja py­hä­kou­lun rak­kau­del­li­nen il­ma­pii­ri kieh­toi­vat Tuu­laa. Hän ajat­te­lee nyt, et­tä se oli Ju­ma­lan en­sim­mäi­nen kut­su. Rip­pi­kou­lus­sa us­ko­na­si­at ei­vät sen si­jaan oli­si voi­neet vä­hem­pää kiin­nos­taa.

Us­koon­tu­lo ai­kui­se­na oli kään­ne­koh­ta ja sen jäl­keen elä­mä sai uu­den suun­nan. Elä­mään tuli ru­kous, raa­ma­tun lu­kua ja tun­ne kris­tit­ty­jen yh­tey­des­tä. Ajat­te­lu muut­tui.

– Mut­ta ei ih­mi­ses­tä tule vir­hee­tön tai pyhä. Elä­mä on jat­ku­vaa kil­voit­te­lua ja kom­pu­roin­tia.

Us­kos­ta tuli jul­ki­nen

Tuu­la muis­taa kirk­kaas­ti het­ken pian us­koon­tu­lon jäl­keen. Hän oli lait­tau­tu­mas­sa Sir­pa Ryd­ma­nin muo­tis­how­ta var­ten, kun Sir­pa tuli ky­sy­mään ”Mitä si­nul­le on ta­pah­tu­nut? Olet­ko ra­kas­tu­nut?”.

– Nau­rah­din, et­tä seu­rus­te­len Is­mon kans­sa edel­leen, mut­ta kun Sir­pa ky­syi ’Olet­ko tul­lut us­koon?’, vas­ta­sin hä­mil­lä­ni ’joo’. Se oli en­sim­mäi­nen tun­nus­tau­tu­mi­nen.

Toi­nen tun­nus­tau­tu­mi­nen tuli, kun te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan pääs­sei­den ni­mi­lis­ta jul­kis­tet­tiin. Tuu­la oli si­sään pääs­sei­den jou­kos­sa. Il­ta­päi­vä­leh­ti tart­tui tie­toon, ja niin us­kos­ta tuli jul­ki­nen.

Us­koon­tu­lo oli ’mie­le­tön jut­tu’. Hän oli var­ma, et­tä omat, nyt jo edes­men­neet, van­hem­mat­kin ha­lu­a­vat var­mas­ti tul­la us­koon. Eh­kä he ei­vät vain ol­leet ym­mär­tä­neet, et­tä Jee­sus on Gol­ga­tan ris­til­lä kuol­lut hei­dän­kin puo­les­taan.

– Mut­ta ei­hän se niin mene. Us­ko on ai­na Ju­ma­lan an­ta­ma lah­ja, it­se en voi sitä toi­sis­sa syn­nyt­tää, Tuu­la to­te­aa nyt kol­me vuo­si­kym­men­tä myö­hem­min.

Kuo­le­ma ei ole pis­te

Sai­raa­la­te­o­lo­gin työ on ajoit­tain ras­kas­ta ja asi­at saat­ta­vat jää­dä mie­len pääl­le. Tuu­la on huo­man­nut, et­tä eten­kin sel­lai­set asi­at, jot­ka muis­tut­ta­vat omas­ta elä­mäs­tä tu­le­vat hel­pom­min ihol­le.

Pa­lau­tu­mi­ses­sa aut­taa per­he, työ­noh­jaus ja it­ses­tä huo­leh­ti­mi­nen.

– Työt jää­vät taka-alal­le, kun tu­len ko­tiin ja tei­ni ky­syy mitä syö­dään.

Li­säk­si vii­me vuo­si­na elä­mäs­sä on ko­ros­tu­nut kau­nii­den, ke­pei­den ja ilois­ten asi­oi­den tär­keys. Tuu­lal­le sel­lai­sia ovat len­kit ys­tä­vät­tä­rien kans­sa, kun­toi­lu ja lap­sen­lap­si, joka su­loi­suu­del­laan vie aja­tuk­set va­loi­sil­le uril­le.

Ras­kai­den asi­oi­den ää­rel­lä loh­dut­taa myös aja­tus sii­tä, et­tä ai­ka tääl­lä on ly­hyt ja pää­mää­rä­nä on ian­kaik­ki­nen elä­mä. Tuu­la ajat­te­lee, et­tä eläm­me syn­tiin lan­gen­nees­sa maa­il­mas­sa ja sii­hen kuu­luu myös kär­si­mys.

– Se, et­tä täs­sä ei ole kaik­ki, aut­taa jak­sa­maan. Kuo­le­ma ei ole pis­te vaan pilk­ku.