Pe­rä­sei­nä­jo­el­la 1970-lu­vun alus­sa, ku­ten niin mo­nes­sa muus­sa­kin pik­ku­pi­tä­jäs­sä nii­hin ai­koi­hin, nuo­ril­la oli kak­si vaih­to­eh­toa: ur­hei­lu­kent­tä tai seu­ra­kun­ta. An­ne Flink­ki­lä, 59, va­lit­si seu­ra­kun­nan.

– Ko­ti­ni ei ol­lut lai­sin­kaan us­kon­nol­li­nen, mut­ta sin­ne kui­ten­kin me­nin. Yk­si syy oli mu­ka­va nuo­ri­so-
oh­jaa­ja Ir­ma, jon­ka kans­sa ta­paam­me edel­leen.

Vaik­ka pii­rit oli­vat pie­niä, ujo poh­ja­lais­tyt­tö unel­moi isos­ti. Seu­ra­kun­ta­nuo­re­na ole­mi­nen vauh­dit­ti haa­vei­ta. Lä­he­tys­työn­te­ki­jöi­den lap­set, jot­ka oli­vat elä­neet Af­ri­kas­sa, toi­vat maa­il­man lä­hel­le. Ja kun na­mi­bi­a­lai­nen kir­jeen­vaih­to­ka­ve­ri Ei­no Jo­han­nes il­moit­ti läh­te­vän­sä so­ti­maan va­pau­den puo­les­ta, ha­lu­si An­ne­kin toi­mia.

– Joku ris­ti­rii­ta sii­nä oli. Ujo ja nyn­ny nuo­ri ha­lu­si pe­las­taa maa­il­man. Unel­ma­ni oli työ me­rien pe­las­ta­ja­na. Näin uni­a­kin, kuin­ka las­keu­dun vih­re­äs­sä haa­la­ris­sa he­li­kop­te­ris­ta uha­na­lai­sia me­ri­a­lu­ei­ta tut­ki­maan.

Me­ret ei­vät saa­neet An­nes­ta pe­las­ta­jaa, mut­ta maa­il­maa hän pa­ran­taa: koh­taa­mal­la ih­mi­siä ja tul­kit­se­mal­la hei­dän ta­ri­noi­taan.

Pu­hu­vil­le päil­le on ti­laus

Moni tun­tee An­nen In­hi­mil­li­nen te­ki­jä -oh­jel­mas­ta, jota teh­tiin 20 vuot­ta. Kat­so­jat pro­tes­toi­vat, kun oh­jel­ma vuo­si sit­ten lak­kau­tet­tiin, mo­nen mie­les­tä yl­lät­tä­en. Ih­mis­ten ta­ri­noi­hin kes­kit­ty­väl­lä ajan­koh­tai­soh­jel­mal­la oli us­kol­li­nen ja vank­ka seu­raa­ja­kun­tan­sa.

– Olin jo aja­tel­lut siir­ty­vä­ni ra­di­oon, kun mi­nua pyy­det­tiin­kin ide­oi­maan uut­ta pu­he­oh­jel­maa te­le­vi­si­oon. Vaik­ka tv-po­mot het­ken muu­ta väit­ti­vät­kin, pu­hu­vien päi­den ai­ka ei ol­lut ohi.

Ide­oin­ti­työn tu­lok­se­na syn­tyi tam­mi­kuus­sa al­ka­nut pu­he­oh­jel­ma Flink­ki­lä & Tas­tu­la, jos­sa pää­o­sas­sa ovat koh­taa­mi­set ja ih­mis­ten ta­ri­nat. Ylei­sö löy­si oh­jel­man lau­an­tai-il­toi­hin­sa no­pe­as­ti, ei­kä vas­taa­van­lais­ta oh­jel­maa tee täl­lä het­kel­lä ku­kaan muu.

Nuo­rem­pi­a­kin kat­so­ja eh­kä saa­tiin, kun kult­ti­mai­nee­seen nous­sut Soh­va­pe­ru­noi­den kat­so­ja­raa­ti kom­men­toi yh­tä oh­jel­man jak­sois­ta. An­ne jän­nit­ti kom­ment­te­ja sen ver­ran, et­tä pyy­si ai­kui­sen tyt­tä­ren­sä Hel­kan toi­mi­maan esi­kat­se­li­ja­na.

– Syö­pää kä­sit­te­le­vä jak­so kos­ket­ti soh­va­pe­ru­noi­ta ai­dos­ti, ei­kä ku­kaan sa­no­nut mi­nus­ta­kaan, et­tä mitä tuo van­ha ak­ka tuol­la ruu­dus­sa vie­lä te­kee.

Al­ko­ho­lis­mi jät­ti jäl­jen

Kun pu­hu­taan elä­mäs­tä sy­väl­li­sem­min, iäs­tä on toi­mit­ta­jal­le etua. Ikä­sor­toa An­ne ei ole ko­ke­nut, mut­ta In­hi­mil­li­sen te­ki­jän lak­kau­tuk­sen myö­tä hän koki, et­tä van­hem­pia ylei­sö­jä kar­sas­tet­tiin. Se suu­tut­ti.

On­nek­si jat­koa kui­ten­kin seu­ra­si. Työ­tään An­ne on ai­na ra­kas­ta­nut.

– Kun kat­son vuo­sia taak­se­päin, saa­tan ih­me­tel­lä, kuin­ka nyn­ny tyt­tö py­hä­kou­lus­ta on­kaan elä­nyt ja mitä ko­ke­nut. Ja kuin­ka hir­ve­än mää­rän ih­mi­siä olen saa­nut ta­va­ta.

Ko­ke­muk­sen li­säk­si tv-työs­sä on aut­ta­nut kyky sie­tää stres­siä ja py­syä toi­min­ta­ky­kyi­se­nä yl­lät­tä­vis­sä ti­lan­teis­sa.

– Olen par­haim­mil­laan ka­tast­ro­feis­sa.

Sen An­ne oli ai­na tien­nyt, mut­ta syy ka­tast­ro­fi­val­miu­teen tuli oi­val­luk­se­na äi­tin­sä al­ko­ho­lis­mis­ta kir­jan kir­joit­ta­neen Ani Kel­lo­mä­en haas­tat­te­lus­sa. An­ne tun­nis­ti it­sen­sä haas­ta­tel­ta­van pu­heis­sa.

– Isä­ni käyt­ti run­saas­ti al­ko­ho­lia, ja ti­lan­ne riis­täy­tyi kä­sis­tä hä­nen jää­ty­ään eläk­keel­le. Hän oli kilt­ti, omiin elä­mä­va­lin­toi­hin­sa pet­ty­nyt mies, joka tuli juo­tu­aan vie­lä kil­tim­mäk­si.

Vaik­ka äi­ti oli ab­so­lu­tis­ti, elä­mä oli ajoit­tain hal­lit­se­ma­ton­ta, ei­kä isän lu­pauk­siin voi­nut luot­taa. An­ne us­koo, et­tä sen seu­rauk­se­na krii­si on hä­nel­le nor­mi‑
ti­lan­ne.

– Myös se, et­tä olen le­vo­ton luon­ne, saat­taa ol­la lap­suu­den­ko­din pe­ru­ja. Mi­nun on vai­kea kes­tää ta­val­lis­ta ar­kea. Ai­na pi­tää ol­la jo­tain suun­nit­teil­la. Mut­ta en tie­dä, on­ko se niin huo­no asia.

Tar­vi­taan mon­ta ank­ku­ria

Elä­mäs­sä tu­li­si pyr­kiä koh­ti va­lon le­vit­tä­mis­tä. Näin An­ne ajat­te­lee.

Kun ys­tä­vät­tä­ren mies luon­neh­ti An­nea tyy­pil­tään pe­lin­ra­ken­ta­jak­si, joka saat­taa ih­mi­set yh­teen, hän ilah­tui.

– Se oli kun­ni­a­no­soi­tus. En ha­lu­ai­si­kaan ol­la hyök­kää­jä tai puo­lus­ta­ja. Pe­lin­ra­ken­ta­ja mah­dol­lis­taa muil­le asi­oi­ta. En työs­sä­kään ole it­se kes­ki­pis­te vaan ih­mis­ten ta­ri­noi­den vä­lit­tä­jä ja koh­taa­mis­ten mah­dol­lis­ta­ja.

Pääs­sä pyö­rii myös aja­tus ko­ko­nai­ses­ta elä­mäs­tä.
Sel­lai­ses­ta, jos­sa oli­si mon­ta tu­ki­sei­nää. Jos yk­si sei­nä kaa­tuu, muut jää­vät pys­tyyn. Tv-työs­sä te­ki­jä miel­le­tään usein yh­tä hy­väk­si kuin hä­nen vii­mei­nen työn­sä. Epä­on­nis­tu­mi­siin on vaa­ra jää­dä kiin­ni.

– Tar­vi­taan usei­ta ank­ku­rei­ta. Mi­nul­le nii­tä ovat työn li­säk­si, per­he, ys­tä­vät, Kree­ta, ur­hei­lu ja bo­nuk­se­na lap­sen­lap­set.